Konsta Pylkkäsellä on erikoisen mallinen pääkallo ja harittavat silmät, joilla näkee sekä lähelle että kauas. Hän rekisteröi penkin alta ryömivän torakan ja kuvittelee itselleen taivaankannesta majatalon.
Lentuan rannoille on tullut etelästä tieteenharjoittajia, jotka värväävät Konstan apumiehekseen. ”Lisenssien” kustannuksella tekee metsien miehen mieli vähän jallitella, mutta ennen pitkää retkikumppanusten välille syntyy reilu ystävyys.
Konsta Pylkkäsen ajatukset ovat piruilevan humoristisia, suuria ja pieniä mittoja kaihtamattomia, Konstan sanoin: ”yleisihmisellisiä”. Veikko Huovinen kirjoitti läpimurtoromaaninsa nuorena kypsänä miehenä, helsinkiläisessä opiskelijaboksissa kaukana kotikonnuiltaan.
Tällainen klassikko, jonka olen lukenut muistaakseni lukioaikana, oli tullut hankittua sähkökirjahyllyyn. Nyt kun kirjaston varaukset liikkuvat hitaasti on ollut hyvä hetki käydä sieltä lukemattomia kirjoja läpi.
Pidin tästä Konsta Pylkkösen ajatuksia avaavan romaanin viipyilevästä tunnelmasta. Se vei mukanaan jonnekin vuosikymmenten taakse, aikaan jolloin suurin osa suomalaisista vielä sai elantonsa oman tilan maataloudesta. Elämä tuntui olevan aika lailla yksinkertaisempaa. Ei ehkä helpompaa, mutta yksinkertaisempaa.
Havukka-ahon ajattelija eli Konsta itse on yli viisikymppinen yksineläjä, joka tekee Kainuussa metsätöitä mutta onpa vapaa lähtemään Helsingin maistereiden avuksi näiden luonnontutkimuksia avittamaan. Huovisen hersyvä, omintakeinen kieli ja terävät havainnot ihmisestä tekivät lukukokemuksesta nautittavan.
Veikko Huovisen kulttimaineen saavuttanut kertomus korpifilosofi Konsta Pylkkäsestä, joka oman metsänsä syövereistä pohtii etäältä kantautuvia uutisia maailman menosta. 50-luvun alussa kirjoitettu romaani on sympaattinen ja vanhahtavalla tavalla hauska; päähenkilössä kiteytyy mielikuva luonnonläheisetä viisaudesta, jonka informaatioyhteiskunta on miltei haudannut. Teos on nykynäkökulmasta tarkasteltuna nostalginen ja katkeransuloinen matka menneiden aikojen elämään ja ajtteluun. Tunnelmapala myös korostaa viimeisten vuosikymmenten ainutlaatuisuutta suomalaisen elämäntavan muokkaajana. Pylkkäsen maailma on valtava, metsän suojissa olisi helppo unohtaa uutiset sodista ja ydinaseista. Silti miehen ajatusmaailma on globaali; hän istuu kirjastossa, lukee kaiken minkä käsiinsä saa ja toteaa kaiken maailmassa vaikuttavan kaikkeen, myös lopulta häneen itseensä.
Itselleni kirjasta jäi vanhentunut ja jotenkin kepeä kokonaisvaikutelma. Teksti on lyhyt, koominen ja ironinen. Voin kuvitella sen olleen julkaisuhetkellään hyvinkin puhutteleva, lämpimään kodikkuuteen kääritty kertomus maailman silloisesta tilasta ja suomalaisesta mielenlaadusta. Nyt esiin nousevat vain tunnelma ja yleismaailmallinen pohdiskelu; romaani tuntuu jaarittelevan ja harhailevan, eikä tarina tunnu kovinkaan kunnianhimoiselta.
Silti kuvaus äärettömästä uteliaisuudesta ja intiimistä suhteesta luontoon lämmittää omalla tavallaan vielä nykyäänkin. Kirja saa toivomaan, että se ei olisi niin ajan haperruttama; klassikoiden ollessa teoksia, jotka kestävät aikaa, on vanhan teoksen tarkastelussa arvotettava sekä teosta että meneillään olevaa aikakautta. Tässä tapauksessa luulen, että "Havukka-ahon ajattelijaa" heikentää yksinomaan se 60 vuoden ajanjakso, jonka läpi Pylkkäsen sielunmaisemaa tulkitsemme.
Havukka-ahon ajattelija tarjoilee sellaista wanhaa kunnon Suomea. On romanttinen korpimaa, kalakeittoa ja viinaa. Päähenkilö Konsta Pylkkänen on ideaali syrjäseudun suomalaismies, vähän outo, vähän jäyhä mutta sydämellinen. Ja yhteinäis-Suomi on vielä voimissaan, Konstan ja Helsingistä alueen luontoa tutkimaan saapuvien väitöskirjantekijöiden välillekin voi syntyy kaunis toveruus. En yhtään ihmettele takakannesta löytyvää "Suomen sodanjälkeisen humoristisen kirjallisuuden suosituin romaani" -tekstiä.
Onko kirja sitten hauska vielä näin seitsemänkymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen? Tavallaan, mutta se ei ehkä varsinaisesti ole olennaista. Havukka-ahon ajattelija ei varsinaisesti saanut minua tyrskähtelemään naurusta vaan lähinnä hymähtelemään hyväksyvästi; kokemaan nostalgiaa kollektiivisesti kuvitellusta suomifilmi-Suomesta.
Tämä on kuitenkin mahdollista vain koska Huovinen kuvaa hahmojaan syvän inhimillisesti. Jotain samaa tässä on kuin John Steinbeckin veijariromaaneissa, sellaista erilaisten ihmisten sydäntälämmittävää ja veikeää yhteiseloa.
Eihän se niin tylsä ollutkaan... :) Positiivinen ajattelija tuo Konsta: vaikeakulkuisesta suosta ajatteli näin: "Kyllä se on luonto tarkoituksenmukainen! Tuohon se on tehnyt minulle suon, ettei minun tarvihe laukata yksitoikkoisilla kankailla. Vaihteluksi tämä on..." :)
Popsugar: 4 (a book you haven't read since high school)
"Matkallaan Havukka-ahoon Pylkkänen tunsi itsensä kumman levottomaksi. Hän oli varma siitä, että suuret ajatukset odottivat ulospääsyään hänen pääkopassaan. Ne jurottivat siellä kuin ukkospilvet ja painoivat mielen matalaksi. Hänen täytyisi juuri nyt saada rauhassa mietiskellä! (...) Tämäkin päivä oli mennyt melkein hukkaan, ei tullut kunnolla käsitellyksi kuin mittarimato. Mutta se oli vain vihreä ajatus, kuin mädännyt hauki rantakivikossa. Kaikista mukavin hänestä oli sininen ajatus tai semmoinen kuin taivas on tulipalopakkasella, ei punainen, eikä keltainen. Tai sitten sellainen, kuin pontikka ruskeassa lasipullossa, jossa on vanhan konjakkipullon korkki. Mutta tällaisia ajatuksia heikäläinen saa niin ani harvoin kiinni..."
Havukka-ahon ajattelija on kertomus kainuulaisesta metsätyömiehestä, Konsta Pylkkäsestä, joka harrastaa korpifilosofiaa ja sinisen ajatuksen metsästystä. Pylkkästä vaivaa lähimmäistensä arkinen elämäntyyli ja hänestä tuntuu että ainainen työnteko haittaa sinisten ajatusten muodostumista. Siispä hän tarttuu innolla tilaisuuteen, kun kuulee Helsingistä tulleiden herrojen, oikeiden tiedevelhojen, etsivän apumiestä leiriinsä. Pylkkäsestä tulee luonnontutkijoiden apumies, ja eräänä päivänä hän saa omankin nimensä historiankirjoihin ampuessaan ensimmäisenä maailmassa oikean pyymetson.
Veikko Huovisen klassikkoteos on suurenmoinen lukukokemus. Tarina itsessään ei ole kovinkaan erikoinen, kunhan kuljeskellaan Korpi-kainuun suurilla saloilla ja elellään elämää eteenpäin. Kirjan suurin ansio onkin sen päähenkilön, Konsta Pylkkäsen kuvaamisessa. Pylkkänen on pohjattoman utelias maailmanrantojen mittailija, jonka haaveena on ajatella kaikki maailman asiat selviksi. Valtaosa kirjasta onkin miehen omalaatuista ja lapsenomaista tajunnanvirtaa, joka on omituisuudessaan hulvatonta luettavaa. Pylkkänen on kuitenkin ajattelussaan niin viattoman tosissaan, ettei lukija kykene nauramaan hänelle, vaan sensijaan alkaa tuntea suurta hellyyttä tuota viisausopin harjoittajaa kohtaan.
Havukka-ahon ajattelija on suomalaisen kirjallisuuden klassikko, ja hyvästä syystä. Sen henkilökuvaus on vertaansa vailla, eikä kukaan kirjailija liene vielä luonut erikoisempaa ja valloittavampaa hahmoa kuin Konsta Pylkkänen. Verraton hyvän mielen kirja!
Kirja ei suuremmin kutkutellut minua, mutta mielestäni kirjassa oli hauskat ja paljolti osuvat kuvaukset viisauden eri lajeille:
"Tavallaan maapallossa on liiaksi viisautta, epäili Konsta luodollaan. — Sitä ei jakseta kaikkea käyttää, vaan turvottaa se nupopäät mustansinisiksi... Viisausopin lajit on: kaukoviisaus, jota on minulla hyvin paljon. Mitä se on? Se on sitä, että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät. Tätä lajia on harvalle suotu. Jolla sitä on, niin pitäkööt hyvänään! Mutta tässä lajissa on kaksi pahaa vikaa; asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla. Joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, sille on maailmanranta kevyt kiertää...
Sitten on teoreettinen viisaus, jota on sanomalehdissä ja vaikka missä. Siinä asia kuvitellaan yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa on lukko epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille... Teoreettinen viisaus on kaukoviisauden veljenpoika, mutta linssi on vaivaisempi...
Käytännön viisaus on sitä, kun vanha kalttopääkettu juosta hipsuttelee rämeellä ja astuu omiin jälkiinsä. Mutta polulla voi olla ketunrauta... Vaan jos on lisäksi hyvä vainu, niin varmasti pärjää, paitsi jänis, joka menee mielellään lankaan, jos se on etevästi laitettu, vaan ei töherön käsialaa.
Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä. Tässä lajissa on ihminen viisaimmillaan... Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin..."
Onhan tämä aivan suunnattoman hyvä. Aina kun tarttuu johonkin kovin kehuttuun kirjaan, pelkää että odotukset ovat hiljalleen kasvaneet liian suuriksi eikä mikään maailman kirjallinen tuotos voi niitä lunastaa. Kaikesta epäröinnistäni huolimatta Havukka-ahon ajattelija vei mennessään, Kainuun murre kiemurteli silmistä sisään, että sen jo kuuli mielessään, tuon melkein alaleuattoman puheenparren. Hauskaahan sitä oli lukea, Huovinen kirjoittaa vaivatta ja luonnollisesti ja mieleen nousivat ne savolaisukot, joita lapsuudessani tapasin Haukivuorella, viinanpolttajat ja salametsästäjät. Tarinan päähenkilö Konsta Pylkkänen on tämä ajattelija, luonnostaan utelias ja seurallinen, joskin hieman omintakeinen korpien mies. Omintakeisia toisaalta tuntuvat kaikki muutkin olevan harvaan asutuilla seuduilla, mutta se lienee olevan tietynlainen ankarissa olosuhteissa selviämisen edellytys tai ainakin seuraus. Toisessa pääosassa on pohjoinen luonto, jota Huovinen kuvaa kiintymyksellä, mutta myös asiantuntemuksella. Huovinen oli varsinaiselta ammatiltaan metsänhoitaja eikä se jää huomaamatta. Tätä lukiessa Arto Paasilinna jotenkin tuntuu kurkkivan sivujen alta kuin utelias pikkupoika ovenkarmin takaa. Havukka-ahon ajattelija varmasti teki Paasilinnaan suuren vaikutuksen, mutta koko elämänsä kestäneen yrittämisen aikana hän ei kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään lähellekään vastaavaa. Yksi hienoimpia suomalaisia kirjoja eikä tätä voi mitenkään kääntää toiselle kielelle. Pysyköön meidän salaisuutenamme, meidän aarteenamme.
Huovisen teos on parhaimmillaan kun se kuvaa Konsta Pylkkäsen, tuon kainuulaisen metsäfilosofin, ajatuksen kulkuja kesäisen luonnon keskellä. Jonkun se on kaikki ajateltava. Miksei sitten hänen. Toukan liikkeetkin vaativat selityksen, vaikka eivät ne vedä vertoja avaruuden tai atomien ajattelulle. Missä tuli on silloin, kun se ei ole takassa? Käykö se välillä jossain muualla? Konsta esittää tulen synnylle biologisen hypoteesin. Teoksen keskivaiheilla kerronnan fokus siirtyy Konstan sisäisestä maailmasta ulos ihmisten väliseen avaruuteen, Konstan rooliin tiedemiesten apurina. Huovinen kuljettaa lukijaa tässä kohdin enemmän tarinan ja hupailun, kuin kielen ja pohdintojen avulla, mikä mielestäni tekee kirjasta tyylillisesti vähän hajanaisen. Tarinassa ei ole kummoista kaarta eikä hupailukaan kirvoita suuria nauruja lukijalle, edes siinä vaiheessa kun Konsta ja tiedemiehet ovat kuolla nauruun. Tarina on toki lämminhenkinen, mikä sopii kirjan yleiseen mielialaan, vaikka sodat, "tiktaattorit", atomipommit ja muut aikakauden kauhut pauhaavat maailmassa. Huovinen ylipäätänsä tuo kiinnostavalla tavalla esiin 50-luvun arkisen elämän ja puheenaiheet.
Odotukseni olivat korkeammalla, petyin hieman. Oletin saavani kunnon suomalaista luonnonkuvausta sekä syviä pohdintoja. Toki molempia oli, mutta hyvin laimealla ja omaan makuuni kepeällä tavalla. Olisin toivonut kirjalta myös enemmän juonta ja tarinallisuutta. Välillä pidän ”juonettomista” kirjoista, mutta tässä se ei iskenyt itselleni.
Pidin Konsta Pylkkäsestä hahmona paljon, hän oli kovin sympaattinen. Myös kirjoitustyyli ja kertojan tyyli olivat miellyttävää lukea. Kokonaisuudessaan siis olen iloinen että luin Havukka-ahon ajattelijan, mutta jotain olisin kaivannut lisää jotta olisin voinut antaa useamman tähden. Ei kuitenkaan millään tavalla huono kirja, päinvastoin. Konstan filosofinen pohdinta on mieleenpainuvaa!
Tosi suomalainen ja jollain tavalla päähenkilö kursittu kasaan suomalaisen sisun ja filosofian vyyhteiköstä. Nautinnollista luettavaa ukin ja mummin kirjahyllystä. Muutamia pieniä muistiinpanoja ja yksittäistä oman peukalon kokoista sormenjälkeä myöhemmin tuntuu sille, että on jotenkin lähempänä mummia.
Kielen käyttö taidokasta ja viitteet sota-aikaan mielenkiintoisia. Usein tuntuu että tällaisissa teoksissa nousee älykkyyden arvostuksen rinnalla uteliaisuuden tärkeys esiin erilailla kuin kykykurjallisuudessa.
Viihdyttävä tarina metsäläisen ja metsätutkijoiden kohtaamisesta. Konsta Pylkkönen on huvittava hahmo..yksinkertaisen ihmisen pyrkimyksissään suuruutta kohti. Pääsin kunnolla imuun vasta lähestyessä kirjan puoliväliä (kun metsätutkijat saapuvat maisemaan). Kirjan alku ja Pylkkösen pohdinnat maailman luonteesta ja laadusta luultavasti tulevat painumaan aika nopeasti unholaan, vaikka ihan hauska niitäkin oli seurata.
Kyllä oli takkusta tervanjuontia! Luulin että tykkäisin tästä ja kotiseuturakkaana ihmisenä sotkamolaisen kirjailijan teos joka sijoittuu Kuhmon Lentualle kuulosti täydelliseltä. Mutta ei uponnut Havukka-Ahon ajattelijan siniset ajatukset minuun. Yksi tähti siitä että Veikko Huovinen on sanataituri suomen kielen kanssa ja uskomattoman hienosti ja rikkaasti pyörittelee kieltämme kynässään. Tarinana tylsä.
Ihan hauska kertomus Konsta Pylkkäsestä joka on keskiverto työmiestä kiinnostuneempi siitä miten mikäkin toimii. Ehkä välillä Konstan lyhyt pinna ja taipumus pieneen huijaamiseen ei oikein istunut hahmoon tai jollain tapaa ärsytti. Tuntuu että kirjailija oli lisännyt tuon tapaisia kohtauksia ettei kirjasta tulisi liian vakava, mutta ehkä omaan huumoriin ne ei oikein istunut. Mukava ja helppo kirja, mutta ei mitään wau- efektiä.
Ihana kirja! Sympaattinen ja vekkuli päähenkilö, mukaansatempaavaa miljöön kuvailua, lupsakkaa huumoria, kiehtovaa ajankuvaa. Kirjailijan tapa valaista yhteiskuntaluokka-tematiikkaa päähenkilön ja ”maisterismiesten” sosioekonomisten taustojen eroavaisuuksien kautta toimi mielestäni erinomaisesti ja tarjosi lukijalle vaivattoman väylän luokkien tarkasteluun yksilön näkökulmasta. PS. Kirja sai myös odottamaan malttamattomana kevättä ja tulevia patikointiretkiä!
Tämä ei nyt jotenkin resonoinut minussa lainkaan. En saanut mitään tarttumapintaa. Syynä voi kyllä olla myös ylinäytelty äänikirja. Tai ajan hammas, joka lienee vienyt terän tältä tarinalta. Yritin innostua luontokuvauksista ja Pylkkäsen jorinoista, mutta ei. Ei napannut. Tylsä ja typerä. Ei päätä ei häntää. Onneksi aika lyhyt.
Mukavan rentoa luettavaa :-) Pidin kaikista kirjan henkilöistä kovasti, ja erityisesti Konsta vaikutti todella sympaattiselta tyypiltä. Tarina oli tarpeeksi mielenkiintoinen, vaikkei siinä mitään sinänsä erityistä tapahtunutkaan.
Risto Mäkelän lukemana äänikirja lähti hitaasti liikkeelle ja tunsin olevani jänis, joka yrittää olla hyppimättä. Vaan kun rytmiin pääsi kiinni niin tämähän mainio kirja olikin. Äänikirjana minulle ehkä vielä passelimpi kuin lukemalla. Kun en mikään lisenssi ole, edes maisteri.
Kainuulaisen huru-ukon ja Helsingin maistereiden kohtaaminen luonnon ihmettelyn merkeissä. Lukihan tätä tällaisen ohuen kirjasen verran, mutta määräänsä enempää ei olisi jaksanut.
Luin tämän viimeksi noin 40 vuotta sitten ja nyt heti perään uudestaan. On tämä parempi kuin muistinkaan. Taidan tihentää lukukertoja, kestää vähän useampiakin kertauksia.
Korpien kuiskintaa, reteetä sanailua, metsäfilosofiaa, Helsingin maisterien ja metsämiehen törmäystä. Ja niitä sinisiä ajatuksia, niitä olisin halunnut enemmänkin. Kotimaista peruskauraa.