Juha on Ahon kirjallisen uran huipentuma, joka ilmestyi hänen 50-vuotispäivänsä aattona. Juhan voimakas draamallinen ote tempaa lukijan keskelle kuohuvaa, mutta toisaalta myös liikkumatonta elämää itärajan jylhissä maisemissa. Juhan, Marjan ja Shemeikan kolmoisdraaman ainekset on ammennettu Ahon oman rakkauselämän kriiseistä.
Да посегнеш към литературната класика е като да си направиш изящен подарък. Има необходимост, има и смисъл в това. Затова от време на време прочитам някоя книга, написана преди повече от сто години и поемам на едри глътки от онова време, през което литературата е преминавала постепенно от една епоха към друга. Вече познавам Ахо от книгата му „Сам“ и засиленият ми интерес към литературата на фински, лесно ме доведе до „Юха“ („Персей“, 2015, с превод от фински на Росица Цветанова) – по-зрялата творба на автора. Темата отново е любовта, но като сюжет имаме доста по-богата палитра от възможности да се насладим на език, диалози и приключения. Точно приключенията изпъкват тук – абсолютна изненада за мен, защото очакванията ми бяха за по-задушевна атмосфера и още по-голям прилив на модерност. Всъщност езикът на „Юха“ е доста необичаен и се родее по-скоро с някоя от диалектните форми от мястото на развитие на действието (така си мисля). И след превода се е получила една особена смес от диалектен изказ, който много напомня на начина на изразяване на българите опреди век, век и половина. Сцените се развиват в провинциални условия, сред гори, реки и потоци – идилична природна картина, но запълнена с трудния селски живот на героите.
Главният герой е възрастният Юха, който е намерил убежище встрани от цивилизацията и е сътворил свой малък свят за себе си и за доста по-младата си съпруга. Самият Юха е отгледал Маря от съвсем малка и когато тя пораства достатъчно, той се венчае за нея и построява дом, в който да живеят. Маря се оказва откъсната от света и трябва да свикне с новите обстоятелства. У нея все още се крие някаква почит и благодарност към възрастния мъж за това, че я е измъкнал от бедността, но вече чувства, че и е необходима промяна. (Продължава в блога: http://knijenpetar.blogspot.bg/2015/1...)
Viiden vuoden jälkeen toinen lukukerta. En muistanut että tää on näin raju ja näin hyvä ja monitasoinen. Oli pakko nostaa tähdet neljästä viiteen, suosikki Aholta.
Finnischer Klassiker von 1911. Die einzige deutsche Übersetzung erschien 1920, liest sich dementsprechend etwas altbacken. Die Story selbst ist ein mitreißendes menschliches Drama der Gefühle, geht unmittelbar nah, auch wenn sie nicht neu ist: frustrierte, gelangweilte Ehefrau erhofft sich mehr vom Leben, lässt sich von einem jungen Burschen verführen und mitschleppen – und schon nimmt das Drama seinen Lauf. Am Ende steht ein Tod. Dieses Buch verdient eine Neuübersetzung, zumal Aho neben Aleksis Kivi als finnischer Nationalschriftsteller gilt und von Sillanpää – dem einzigen finnischen Literaturnobelpreisträger – als Lehrer verehrt wurde.
Rakastan Ahon kieltä, Ahon luomaa dialogia ja tarinan kuljettamisen taitoa sekä sitä, kuinka suuria tunteita hän teoksillaan onnistuu herättämään - näitä asioita rakastin myös Juhassa.
tosi vastahakosesti aloin lukemaan tätä ja nukahdin kesken tokan luvun :DD mut jossain puolen välin tienoilla muuttui kiinnostavammaksi ja juoni lähti liikkeelle. ei ollut enää puuduttavaa lukea ja voisin kuvailla jopa miellyttäväks lukukokemukseks. kaikki päähenkilöt teki virheitä ja toimi väärin eikä kenenkään toimintaa oikeen pidetty perusteltuna ja hyvä niin. alun marja ja sheimakka -kohtaukset vähän hämmensi, marjan suhtautuminen/mielipide sheimakan lähentelyyn oli tosi ristiriitainen. se mitä marja sano ja mitä kehonkieli kerto anto vaikutelman että marja ei pitänyt sheimakan viettely-yrityksistä, mutta kuitenkin jollain tavalla kohtaukset oli kuvailtu niin että marja sisimmässään halusi sitä?? tuntui ettei kirja itekkään oikein tienny mitä marja siitä ajatteli. ehkä se oli se mihin aho sillä kuvailulla pyrki, vaikkakin heikohkoksi jäi se pyrkimys. jäi myöskin vähän epäselväks tuomitsiko vai hyväksyikö romaani juhan ja marjan ikäeron. kuvailua ja hahmojen sisäistä pohdintaa oli puoleen ja toiseen. isäsuhde vertaus oli vähän kyseenalainen.
romaani parani loppua kohti, en siltikään osaa sanoa pidinkö tästä vai en. ei oo ahon parhaita tää.
Ai että tykkään ilmaisusta “balladiromaani”! Siinä kiteytyy hyvin tämän kirjan kaksi ominaisuutta: tyylikkään runollinen proosakerronta sekä tapahtumien kiteytetty kulku.
Juha on ennen kaikkea sileä työ, jossa sanat ovat kauniisti hiottu niin, etteivät ne särähdä korvaan ja jossa lukijan huomio pysyy visusti kulloisessakin esitettävässä tapahtumassa. Niin kuin keskiaikaisessa kertomaperinteessä tai antiikin (miksei myöhemmissäkin) eepoksissa on tässäkin kirjassa oma jylhä suuruutensa, ja henkilöhahmot pyrkivät jatkuvasti typistymään kauniin laulun siivittämiksi allegorioiksi tai kohtalon pelinappuloiksi - mutta samalla kerronnassa on päinvastainen vetovoima, nimittäin Juhani Ahon mielenkiinto mielenliikkeitä kohtaan. Tästä voimaparista syntyy mielenkiintoinen jännite, joka yhtäältä tuo kerrontaan kirkkautta ja raikkautta ja toisaalta puhaltaa siihen psykologista pimeyttä ja kipua - tinkimättä kuitenkaan liiaksi romaanin selkeydestä.
Aho tuntuu halunneen ottaa jonkun mahdollisimman yksinkertaisen sapluunan ja puhaltaa siihen lyyristä mutta samalla uskottavaa elämää. Hahmot ovat kauttaaltaan saman kerrontaäänen kyllästämät (lyyrisyys), mutta heidän ajatustensa poukkoilu, intrusiivisuus ja hellittämätön jyskytys tekevät heistä moniulotteisempia ihmisiä. (Nimenomaan Marjan hahmo nousee parhaiten esille psykologisuudessaan: hänen katumuksensa on ihanan vesitettyä ja egoistista.) Kirjassa on myös paljon toisteista ja rupattelevaa dialogia, mikä tuo siihen oman silauksen tavallista ihmisten kanssakäymistä. Itse kirjan kolmiodraamateemakin on hyvin helposti lähestyttävä, mutta samalla siitä ammennettavat tunteiden sekamelskat on tuotu esille hyvin freesisti. Aho pitää siis yllä mainitun jännitteen hyvin kasassa, ja joskus hän onnistuu jopa kohoamaan upeisiin kerronnallisiin korkeuksiin (esim. kappaleen XV alussa).
Samalla Juha vaikuttaa kuitenkin hyvin vaatimattomalta - melko lailla samoista syistä kuin minkä vuoksi romaania juuri kehuin. Kerronta on toisinaan niin kevyttä, että se vaan lipuu ohi. Hahmojen psykologisuus on uskottavaa ja toisinaan tuskallisen samaistuttavaa, mutta samalla se voi helposti alkaa tympiä. Ja ampuupa Ahon jännite joskus omaan jalkaansakin: Shemeikan haaremirakennus saa turhan koomisia ja jopa raivostuttavia piirteitä Marjan mieltäkalvavan itsetutkiskelun aikana - siinä jos missä oltiin siirtymässä puhtaan allegorian piiriin. (Onneksi lopun kohtaaminen sentään monimutkaisti kuviota.) Lisäksi kerronta kaikessa lyyrisyydessään on joskus turhankin vaatimatonta nojaten lähinnä yksinkertaisiin sanajärjestyksen muutoksiin.
Taidonnäyte kirja kuitenkin on, enkä liialti ihmettele Volter Kilven sille suomaa suitsutusta. Mielenkiintoisimmillaan kirja on, kun sitä tarkastelee eeppisten runojen ja keskiaikaisten sankaritarinoiden ja saagojen modernina perillisenä.
Juhani Aho (1861–1921) on pitkän uran tehnyt kirjailija, yksi ensimmäisiä suomeksi uransa tehneitä ammattilaisia. Aho tunnetaan erityisesti lastuistaan, mutta romaanejakin on jäänyt elämään. Suurimpana niistä ovat varmaankin edelleen kouluissa luettava Rautatie ja tämä Juha, josta on tehty muun muassa parikin oopperaa ja ainakin neljä elokuvaa.
Juha on jonnekin epämääräiseen historialliseen ajankohtaan – 1600- tai 1700-luvulle, puitteista päätellen – sijoittuva kolmiodraama, jonka pääosissa ovat Juha, Marja ja Shemeikka. Juha on Ruotsin ja Venäjän rajaseuduilla asuva kaskiviljelijä, kova työmies, vaikka onkin vähän vanhempi. Marja on Juhan vaimo, nuori Venäjän puolelta tullut orpotyttö, joka on Juhan perheessä elänyt ja jonka Juha sitten otti vaimokseen. Vienankarjalainen kauppamies Shemeikka poikkeaa talossa ja piintyneenä naistenmiehenä lumoaa Marjan.
Kun Juhan äiti tulee kylään, eikä jälleen kerran peittele Marjaa kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä ja suoranaista vihaa, Marja päättää lähteä Shemeikan matkaan tämän lupailtua kuun taivaalta. Juha jää kärsimään yksin kotiin, epätietoisuuden piinaamana: pakotettiinko Marja väkisin Shemeikan mukaan vai lähtikö tämä omasta halustaan? Tuleeko Marja koskaan takaisin, pitäisikö häntä lähteä etsimään?
Epämääräisestä historiallisuudestaan huolimatta Juhaa on pidetty hyvin nykyaikaisena. Tapahtuma-ajalla ei ole väliä, ihmiskuvaus nähtiin hyvin modernina ja yleispätevänä. Juhassa hyödynnetään moderneja keinoja, kuten vapaata epäsuoraa esitystä ja henkilöiden sisäistä puhetta. Tarinaa ei johdata kaikkitietävä kertoja, vaan näkökulma on vuoroin Juhan, Marjan ja vähän Shemeikankin. Lukija pääsee näiden henkilöiden tunnemylläkän keskelle.
Modernein silmin tarina tietysti näyttäytyy aika tavanomaisena kolmiodraamana. Tulee myös mieleen, että tässäkin monogamianormeista poikkeamalla olisi vältetty koko draama. Jos Marja kaipaa elämäänsä vaihtelua – niinkuin varmasti noissa oloissa kaipaakin – olisi leikkinyt leikkinsä Shemeikan kanssa ja jatkanut sitten elämäänsä Juhan kanssa… Mutta ehkäpä se ei sitten ollut vaihtoehto. Ei tässä näinkään hyvin käy, kuten arvata saattaa.
Yli sadan vuoden takainen romaani on edelleen aivan lukukelpoinen. Sanastossa ja puheenparressa on oma vanhanaikaisuutensa, joka ei kuitenkaan liiemmin haittaa lukemista. Jutun juoni on kiinnostava ja historiallinen ajankuva kaskiviljelyn ja heimosotien ajalta antaa oman värinsä. Ehkei kuitenkaan kannata lukea liiaksi dokumenttina: kirjan ilmestyttyä vienankarjalaiset pahoittivat mielensä siitä, millaisena haareminpyörittäjänä ja hamesankarina Shemeikka kuvattiin.
Ei siis hullumpi romaani. Vähän vanhanaikaisesti raskassoutuinen ehkä, mutta jos haluaa kotimaisiin klassikoihin perehtyä, kyllä Juha kannattaa lukea.
Uskon, että "Juha" oli aikanaan huikea ja muista teoksista erottuva, mutta nykypäivänä lopahtaa hieman.
Juoni oli selkeä, mutta välillä tuntui siltä, että asiat vain tapahtuivat. (Teoksessa oli myös liikaa kohtauksia, joissa päähahmot katuivat tekojaan mielestäni.) Kaikki päähahmot tekivät huonoja valintoja, joista osa oli moraalisesti kyseenalaisia. Teoksessa oli tietyt ajattomat teemat, mutta isommat moraaliset ongelmat tarinassa syrjäytti ajatukset kohtuullisesta juonesta. Juhan ja Marian suuri ikäero ja isä-lapsi suhde epäilytti, enkä ollut varma, oliko kirja Juhan puolella vai ei.
Uskon kuitenkin, että teoksesta voisi nykypäivänä syntyä erinomaisia keskusteluja. Hahmot olivat jokseenkin kiinnostavia, eikä juonikaan ollut puutteellinen. Teoksessa oli myös muutama erinomainen kohtaus, joita en aio spoilata. En kuitenkaan näe erityistä syytä teoksen "klassikko"-arvonimelle. Teoksesta puuttuu tietynlainen "ajattomuus", joka klassikoista löytyy.
huono rating saattaa osittain johtua siitä, että jouduin lukemaan tätä klo kahteen asti koulun takia (:
Tolle Überraschung, dieser Text! Ein urkräftiges, gewaltiges und archaisches Buch, im rauhen Norden Finnlands spielend, durch das marodierende Russenbanden ziehen. Die Sprache ist so kantig wie das Holz, das im Wald geschlagen wird. Mit Axthieben und Eiswasser im Stiefel.
I read the "Finnish Easy Reading" version from Artemira Publishing. While it wasn't "easy reading" for me, it was an interesting story about a time and place and lifestyle that is so different from my own 20th-21st century city-living experience. I couldn't give up on decoding the language, because I had to find out what was going to happen.
I have very mixed emotions about this one. Kieli oli hienoa ja hyvin runollista. Mukavaa luettavaa kaikin puolin. Itseäni häiritsi kuitenkin tarina itsessään. Kaikki henkilöt, Juha, Marja ja Shemeikka olivat kaikki hyvin yksiulotteisia ihmisiä.
An excellent short and hard-hitting read, let down sadly in my case by the world's worst translation. One of those books where the entire spectrum of human emotions is run through in the last 20 pages or so. Great perspectives on how the other half lived only a century ago.
For those not familiar with Finland and Karelia be sure to read the introduction by Börje Vähämäki in the book translated by Richard Impola. Very poor translation. However the story is suspenseful. One can understand why the story had been made into movies and operas