Pariisin rautatieasema syksyllä 1894. Melua, tungosta, likaa; aivan toisenlaista kuin unelmissa. Nuori laulajalupaus Aino Ackté on lähtenyt menestymään. Helsingin asemalle on jäänyt innokas ihailija joukko ja muuan kirkaskatseinen Heikki Renvall.
Pariisi hurmaa laulajan, ja siellä ystävyys taiteilija Albert Edelfeltin kanssa on kohtalon sanelema. Tie Pariisin oopperan primadonnaksi ja New Yorkin Metropolitaniin osoittautuu kuitenkin mutkaiseksi. Taistelu rooleista kysyy kyynärpäitä, eikä kriitikkoja aina kiinnosta sopraanon heleys, vaan silkka raha. Mutta sille, joka on päättänyt voittaa, ei mikään uhraus ole liian suuri. Aviomies ja kaksi lasta saavat odottaa Helsingissä, yöt saavat hukkua itkuun ja ikävään, kunhan vain tähti loistaa seuraavassa esityksessä ja lehdet ylistävät. Samaan aikaan maailma kulkee kohti suurta sotaa, Suomi kohti ankaraa itsenäisyyttä.
Raija Orasen taiteilijaromaani Ackté! on mestarin työtä. Sen omaääninen kertojahahmo on loistelias, heikkoudessaankin vahva, syvästi tunteva ja älykäs Aino Ackté. Kertojansa myötä romaani herättää henkiin Acktén suhteen vanhempiinsa ja perheeseensä, taistelut Pariisin oopperassa ja rakkauden musiikkiin. Kuvaus tulvii säveliä ja draamaa, se jää vahvasti mieleen.
Raija Oranen kasvoi Hyrynsalmen kirkonkylässä metsäteknikko-yrittäjäperheen neljäntenä, nuorimmaisena lapsena ja aloitti opintonsa Helsingin ja Tampereen yliopistoissa ja Yleisradion koulutuksessa 1968. Naimisissa Jyrki Orasen kanssa, lapset Jirimiko 1969 ja Oskari 1974. Ennen vapaaksi kirjailijaksi jättäytymistään Oranen työskenteli toimittajana ja eläkesäätiön asiamiehenä.
Ensimmäinen teos oli 1971 lähetetty televisionäytelmä Kuka parantaa? ja esikoiskirja novellikokoelma Nainen joka söi junassa appelsiinin 1977. Laaja tuotanto käsittää romaaneja, näytelmiä, televisiodraamoja, kuunnelmia, satuja ja erillisiä laulutekstejä. Suurimman yleisön ovat saavuttaneet tv-sarjadraamat Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat sekä Maan aamu- ja Palladium-romaanisarjat kuten myös Kaikki Doriksesta ja Sulo tuli taloon -kertomuskokoelmat, joissa kirjailija kuvaa koiria, byrokraatteja, naapureita ja muita naurettavia ilmiöitä.
Orasen tuotannossa keskeisenä teemana on yksilön ja yhteiskunnan kohtaamispinta, historian ja nykyisyyden, raskaan ja keveän, traagisen ja koomisen toisiinsa sulautuminen. Teosten tausta-aineistot ovat laajoja ja tutkimus perusteellista, mutta ilmaisussa on pyritty tanssin kaltaiseen keveyteen ja sulavuuteen. Ihmiskuvat syntyvät paitsi yksilölliseen psykologiaan, myös vankasti yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen ympäristöön sidotuista tutkielmista.
Raija Oranen on kirjoittanut mielenkiintoisen elämäkertateoksen suomalaisesta oopperalaulajasta Aino Acktésta (1876-1944), joka opiskeli laulua Pariisissa ja pääsi Pariisin oopperan laulajaksi ja joka lauloi Yhdysvalloissa ja eri Euroopan maissa. Laulu-uransa vuoksi naimisiinmeno viivästyi ja Aino oli pitkään kihloissa tulevan miehensä kanssa. Pariisin vuosien aikana oopperalaulajamme oli Albert Edelfeltin mallina ja charmantti taiteilija taisi hurmata nuoren laulajattaren, ainakin he ystävystyivät ym. kirjasta voi lukea enemmän. Oopperaura ei katkennut naimisiinmenoon, vaan Aino jaksoi matkustella ja laulaa. Kirja kuvaa Aino Acktén suurenmmoista uraa ja mitä se vaati hänen yksityiselämältään. Historia kulki kulkuaan Ainon uran rinnalla. Suomen ja maailman historiaan jääneet tapahtumat on kuvattu mielenkiintoisesti oopperaprimadonnamme elämäkerran rinnalla.
Tähtiä oikeastaan kaksi ja puoli, mutta armeliaasti pyöristin ylöspäin.
Muusikon koulutuksen saaneena kiinnosti kirjan aihe kovastikin. Kirja on oli ensimmäinen Raija Orasen kirja, jonka luin. Täytynee ainakin silmäillä toistakin, mutta tämä ensimmäinen ei vakuuttanut. Oranen kirjoittaa faktapohjaista fiktiota (ilmaisu lainattu kirjan etuliepeestä) enkä taida olla tämän lajityypin ihailija.
Oranen on tehnyt (voi olla tottakin, en tiedä) Acktésta itsekeskeisen, mielestäni jollain tavoin lapsellinen henkilön. Toki tähti- ja diivakulttuuri vaati itsekeskeisyyttä, jotta siinä on pärjännyt aikoinaan. Silti kirjaa lukiessa tuli mieleen, että hoh hoijakkaa! Kirja toi tyyliltään mieleeni vahvasti tyttärelleni lukemat Supermarsun kirjat. Ackté on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja tämä valittu muoto toki korostaa minä, minä, minä -vaikutelmaa.
Kirjassa liikuttiin Helsingissä osin itselleni tutuissa maisemissa, osan Acktén laulamista lauluista (ei oopperaroolit vaan lyhyemmät laulut) olen itsekin laulanut. Silti tai ehkä juuri siksi kirja ei minua vakuuttanutkaan.
Kirjan alku oli kerrassaan tylsä, mutta sen jälkeen sujuva ja vauhdikas. Väitetty suhde Edelfeltin kanssa, Pariisin seurapiirit, paluu Suomeen ja Jalanderin hurmaaminen hississä tempasivat mukaansa. Jäin miettimään mikä oli kirjailijan mielikuvituksen tuotosta ja mikä osa kirjasta oli totta.
Ihan mielenkiintoinen ja mukavan paksu opus luettavaksi. Kiinnostavaa tietoa. Tykkäsin kyllä ja tämän kirjan parissa kului melkein kaksi viikkoa, mutta nyt on kirja luettu :)
Jostain syystä Orasen tyyli alkoi ärsyttää minua jo melko alkuvaiheessa. Aino Ackte lienee ollut melkoinen diiva, mutta Oranen sai hänet tuntumaan ylinaiivilta huithapelilta. Itse elämäntarina kyllä kiinnostava, siitä kolme tähteä.