What do you think?
Rate this book
Miehiä ja ihmisiä
Valloittava romaani kesästä, jona nuori mies hankkii ensimmäiset kokemuksensa työelämästä, naisista ja alkoholista
17-vuotiaan nuorukaisen kesäpäivät kuluvat peltifirmassa raavaiden miesten puuhia ja juttuja seuraten. Touhu on välillä kaoottista, mutta mielipiteet varmoja. Porukassa pärjätäkseen apumiehen on päästävä jyvälle peltimiesten surkuhupaisasta kunniakoodista.
Kesää leimaa epävarmuus tulevaisuudesta, mutta illat ja yöt täyttyvät laillisista ja laittomista harrastuksista. Herkät ja vaivalloiset ensiaskeleet on otettava niin rakkauden kuin seksuaalisuuden saralla.
Isän jouduttua sairaalaan saapuu viesti, joka avaa vanhat salaisuudet, ja monet asiat näyttäytyvät uudella tavalla. (Otava)
17-vuotiaan nuorukaisen kesäpäivät kuluvat peltifirmassa raavaiden miesten puuhia ja juttuja seuraten. Touhu on välillä kaoottista, mutta mielipiteet varmoja. Porukassa pärjätäkseen apumiehen on päästävä jyvälle peltimiesten surkuhupaisasta kunniakoodista.
Kesää leimaa epävarmuus tulevaisuudesta, mutta illat ja yöt täyttyvät laillisista ja laittomista harrastuksista. Herkät ja vaivalloiset ensiaskeleet on otettava niin rakkauden kuin seksuaalisuuden saralla.
Isän jouduttua sairaalaan saapuu viesti, joka avaa vanhat salaisuudet, ja monet asiat näyttäytyvät uudella tavalla. (Otava)
509 pages, Paperback
First published January 1, 2014
5 people are currently reading
93 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 19 of 19 reviews
December 3, 2017
Miehiä ja ihmisiä -kirjan päähenkilö elää muutosten kesää juuri ennen 18 v synttäreitä 1970-luvulla (mikä hupaisa vuosikymmen!). Veikkaan jossain Hämeessä tai Pirkanmaalla. Ja onko tosiaan niin, ettei Jalonen edes nimennyt nuorukaistaan?
Niin kulunut aihe, josta sitäkin oivaltavampi toteutus.
Eniten kiehtoi tämä nuori mies, jolla on vanha sielu. Hyvin analyyttinen, hyvin kyvykäs, hyvin oikeudentajuinen. Aiheina luokkaerot ja sukupuoliroolit sekä lasikatot. Ja sitten Olli Jalonen, joka osaa avata miehenä olemista paremmin kuin monikaan muu suomalaiskirjailija. Tai mistä minä sitäkään oikeastaan tiedän, mutta siltä nyt vaan tuntuu.
Ja Jalonen hei: menihän hän sinne oppikouluun, menihän? Tuhlattu lahjakkuus, liian sydäntäsärkevää.
Niin kulunut aihe, josta sitäkin oivaltavampi toteutus.
Eniten kiehtoi tämä nuori mies, jolla on vanha sielu. Hyvin analyyttinen, hyvin kyvykäs, hyvin oikeudentajuinen. Aiheina luokkaerot ja sukupuoliroolit sekä lasikatot. Ja sitten Olli Jalonen, joka osaa avata miehenä olemista paremmin kuin monikaan muu suomalaiskirjailija. Tai mistä minä sitäkään oikeastaan tiedän, mutta siltä nyt vaan tuntuu.
Ja Jalonen hei: menihän hän sinne oppikouluun, menihän? Tuhlattu lahjakkuus, liian sydäntäsärkevää.
December 20, 2020
Taitavasti kirjoitettu nuoruudenkuvaus. Toi valoa keskelle pimeintä korona-aikaa. Kuuntelin äänikirjana.
September 29, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2013: 208/208)
2014: 2/6
1984-2023: 210/268
4+/5.
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
(1984-2013: 208/208)
2014: 2/6
1984-2023: 210/268
4+/5.
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
April 18, 2025
Sokkovalintana kirjastosta. Sattuikin kirjan tapahtumapaikkana olemaan kotiseutuni joka toi hauskan lisän kirjan lukemiseen kun pystyi hahmottamaan kaikki kirjassa mainitut paikat.👍
July 5, 2017
A good friend of mine suggested this to me and when I started to read it I had no idea why. The setup was so uninteresting to me and the style it was written was super annoying. Once I got going I realized the genius of the way it was written, the way of talking and the dialogue. It reminded me of Catcher in the Rye. There were many deep thoughts about life, women, men that were cleverly hidden in the speech in a very simple but profound way.
October 30, 2019
Samaistuin ylianalysointiin päähenkilön ajatuksissa.
Koin pientä syyllisyyttä kuitenkin siitä, etten ehkä saanut kirjasta yhtä paljon irti kuin joku kyseisen ajan teini olisi voinut fiilistelyissään saada.
Koin pientä syyllisyyttä kuitenkin siitä, etten ehkä saanut kirjasta yhtä paljon irti kuin joku kyseisen ajan teini olisi voinut fiilistelyissään saada.
August 19, 2022
Hieno kuvaus nuoren miehen kesästä. Käsitellään isoja ja tärkeitä teemoja maanläheisesti. Muutamia riipaisevia kohtia, jotka särkee sydäntä, niin hienosti ne on kirjoitettu. Sitten on kohtia joissa saa nauraa. Suosittelen tätä suuresti!
March 13, 2023
Itselle tuttujen maisemien ympärille keskittyvä kirja, joka kertoo mielekkäällä tavalla nuoren pojan "miehistymisen kesän" tapahtumista. Henkilöhahmoissa ja kerronnassa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä klassikkoteokseen, jota koko kirjan läpi siteerataan.
June 7, 2025
Tämä alehyllyostos on ollut kirjahyllyssä lukemattomana vuosikausia. Onneksi päätin lukea, sillä oletettavasti keski-ikäinen kirjailija on hienosti tavoittanut 17-vuotiaan äänen. Kuin Sieppari ruispellossa mutta paljon parempi.
June 20, 2017
Tästä tuli paljon mieleen Häräntappoase, tämä oli vain pitkäpiimäisempi. Silti aika suloinen kuvaus nuoren miehen itsenäistymisen kesästä.
February 27, 2018
Toiveikkaana luin loppuun, vähän parani, mutta ei jytissyt missään vaiheessa. Ei mitään, uutta matoa koukkuun.
June 29, 2016
Jalosen 70-luvun kuvaus on vangitsevaa, vaikka aikakausi onkin vieras. Minulle selkein tarttumakohta on kirjan nimi, jota jäin miettimään moneen otteeseen teosta lukiessani. Pohdin paljon miten sukupolvet muovaavat toisiaan, ja toisaalta aikakauden merkittävät tapahtumat ja teemat jättävät jälkensä ihmisiin (ja miehiin). Muodostuu rikkoutumaton ketju, joka kahlitsee meidät menneeseen. Kirjassa korostuu eräänlainen tosimiesmyytti: toisaalta mies ei kehuskele teoillaan, on sisukas, eikä jätä kaveria, mutta kolikon kääntöpuoleen kuuluvat vahvasti niin nautintoaineet, kiroilu kuin rasvainen ruokakin. Vastapainoa tosimiehelle kirjassa tuovat päähenkilö, joka sivustakatsojana haluaisi irtisanoutua normeista, ja Reijo, ”Rekku”, joka valitsee kahvin sijaan kaakaon, eikä voi oikein koskaan todella itsenäistyä ja tulla mieheksi. Moni seikka tässä asetelmassa tuntuu edelleen ehkä jopa valitettavan tutulta, ja viimeksi sain ihan muutama viikko sitten krapulaiselta kuunnella miten mies ei vettä alkoholin kanssa juo… Kiehtovaa oli edeltävän pohdinnan lisäksi vielä kirjan avoin loppu: mies jää hakemaan suuntaansa.
November 18, 2014
Olli Jalonen jatkaa pitkin memory lanea Poikakirjan (2010) synnyttämässä myötätuulessa. Edellisen ankeahko 60-lukulainen tunnelma on poispyyhkäisty, sillä Jalonen kirjoittaa vuodesta 1972 silkkihansikkain, jopa rennolla otteella.
Kyse ei ole omaelämäkerrasta, vaan päähenkilö on Jalosen kynästä syntynyt nuorukainen, joka elää elämänsä tärkeimmän kesän. Tuo suvi on täynnä ensimmäistä kertaa koettuja tapahtumia.
Minäkertoja jäisi mielellään tapahtumien sivuun, tarkkailijaksi, mutta aikuistumisen myötä tullut vapaus lisää myös vastuuta. Tämä sysää häntä tapahtumien virtaan, jossa hän pärjää kotikasvatuksellaan ja kiusallisella kunnollisuudellaan.
70-luvun pop- ja rock-musiikki, halpa viini, kesäduuni, Münchenin olympiakisat, Kekkonen, Vennamo ja Suvivirsi. Miehiä ja ihmisiä rakentuu nostalgiasta, lämpimistä muistoista ja tiheistä hetkistä.
Kyse ei ole omaelämäkerrasta, vaan päähenkilö on Jalosen kynästä syntynyt nuorukainen, joka elää elämänsä tärkeimmän kesän. Tuo suvi on täynnä ensimmäistä kertaa koettuja tapahtumia.
Minäkertoja jäisi mielellään tapahtumien sivuun, tarkkailijaksi, mutta aikuistumisen myötä tullut vapaus lisää myös vastuuta. Tämä sysää häntä tapahtumien virtaan, jossa hän pärjää kotikasvatuksellaan ja kiusallisella kunnollisuudellaan.
70-luvun pop- ja rock-musiikki, halpa viini, kesäduuni, Münchenin olympiakisat, Kekkonen, Vennamo ja Suvivirsi. Miehiä ja ihmisiä rakentuu nostalgiasta, lämpimistä muistoista ja tiheistä hetkistä.
May 9, 2016
Taas yksi kirja, joka meinasi jäädä lukematta. Onneksi ei jäänyt! Oli kyllä hyvä. Vaikka kovin miehinen eli lähes kaikki henkilöhahmot olivat miehiä (olisko voinut nimestä päätellä?!) niin ei haitannut. Ja jotenkin vaikka en itse 70-luvusta paljoakaan muista, tunnelmat ja toimet sopivat hyvin niihin päiviin, uskon. Ihanan viipyilevä tunnelma, yksinkertaisia asioita, joita ehkä tämänpäivän hektisyydessä kaipaa.
April 21, 2017
Ylipitkä, mutta paikoin ihan hauska, kuvaus nuorukaisen elämästä kesällä 1972. Tämä on toinen kirja ½ vuoden sisällä, jossa John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä mainittu. Ehkä olisi jo aika lukea kyseinen klassikko.
May 31, 2015
Tuttua 70-luvun alun elämää. Vasta kaksi vuotta myöhemmin aloitin Ronnissa kesätyöt - nyt on kaksi työvuotta kehitysvammahuollossa jäljellä. Ronnia ei enää ole, Rekun kaltaisia henkilöitä on joukossamme runsaasti. Jalonen on yksi lempikirjailijoistani.
August 25, 2014
Osuva ajankuva ja kasvutarina.
November 7, 2014
Kovat odotukset hyvien arvostelujen takia. Itse en jaksanut loppuun asti.
January 30, 2019
Finlandia ehdokkuus 2014
Displaying 1 - 19 of 19 reviews