Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun voittanut romaani.
Wienissä 1907 Alma Mahler istuu pianon ääressä, hänen sormensa juoksevat koskettimilla, ja hän laulaa. Mutta flyygelin nuottiteline on tyhjä. Tätä laulua ei ole koskaan kirjoitettu, nuottiakaan ei ole painettu, kukaan koulutettu sopraano ei ole nähnyt sitä.
Toisaalla maailmassa, joka on sama mutta jossa aika on toinen, 234 nigerialaista koulutyttöä katoaa. Tai eivät he katoa, asemiehet hakevat heidät mukaansa yöhön. Aino lukee uutisen lehdestä ja huokaa: mitäpä hän voisi kaukaisten maiden raa'alle todellisuudelle tehdä? Hän on taiteilija, hän osaa vain piirtää. Matkalla työhuoneelleen Aino pohtii naisen ääriviivoja ja ajautuu seuraamaan metrossa itseään meikkaavaa nuorta tyttöä, joka käyttää ruosteenväristä poskipunaa.
Alma! on rihmastomainen, moniaalle kurkottava ja kieleltään ilmaisuvoimainen romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja varsinkin naisen arvoa yhä mitataan. Sen todellisuudessa on sijaa yhtä lailla maahanmuuttajapoikaa salaa tapaavalle lakinaiselle ja juorulehtien sivuilla omaa glamour-elämäänsä viettävälle viihdetanssijalle.
Hanna Weselius (s. 1972 Kajaanissa) on opiskellut kirjallisuustiedettä, journalismia ja valokuvataidetta ja työskennellyt kuvajournalistina, kuvataiteilijana ja vapaana kirjoittajana. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina. Weselius on aikaisemmin palkittu Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton runokilpailussa 2013 sekä Martti Joenpolvi -novellikilpailuissa 2016. Hän asuu Itä-Helsingissä ja harrastaa kuorolaulua.
Hanna Weselius on taiteen tohtori ja kirjailija, joka tutkii kuvia ja valtarakenteita. Hän on julkaissut tieteellisiä, taiteellis-tutkimuksellisia ja journalistisia tekstejä sekä romaaneja, novelleja ja esseitä.
Minun makuuni tämä kollaasi koostui vähän liian irrallisista palasista. On Alma Mahler ja kaksi nykypäivän suomalaista naista ja aivan valtavasti vimmaa. Välillä yhtäkkiä unohdetaan vimma kokonaan ja kiivetään korkealle katselemaan isompaa kuvaa lyyristäkin lyyrisemmin. Viimeisen kymmenen sivun kuluessa tarina asettuu jonkinlaisiin uomiin, mutta se ei pelasta siltä vaikutelmalta, että kaikki kolme naista olivat vain Weseliuksen paperinukkeja hänen huutaessaan julki maailman epäoikeudenmukaisuuden (naisia kohtaan).
Naisen aseman ja toiminnan pohdintaa kiinnostavassa muodossa. Sirpalemainen romaani tarjoaa näkökulmia eri henkilöihin ja heidän keskinäisiin sidoksiinsa.
Väitän aina, etten anna paljon painoarvoa kirjoille jaettaville palkinnoille, mutta ilmeisesti tätä väitettä olisi syytä päivittää, sillä Alma! pääsi lukulistalle puhtaasti siitä syystä, että se voitti HS:n esikoiskirjailijapalkinnon. Ja hyvä, että pääsi, sillä pidin kirjasta kovasti.
Mieleeni oli kirjan vimmainen, vähän hengästyttävä ja persoonallinen kerronta. Kun kirjaa luki ajatuksella, antoi jokaiselle huutomerkille ja pilkulle (tai pilkuttomuudelle, joka kyllä välillä tuntui vain kirjoitusvirheeltä) oman arvonsa, niin kirjasta tuntui saavan (vielä) enemmän irti. Tässä kirjassa on feminististä raivoa, kulma karvat kohoamaan saavaa lehmäksi haukkumista, ajatuksia herättäviä huomioita ja syvyyttä. Paljon hyviä kohtia ja lauseita, jos kirja olisi oma, olisi se saattanut olla niitä harvoja, joita alleviivaisin.
Pidin siitä, ettei kirja ollut helppo ja että punaisen langan hahmottaminen vaati oikeasti keskittymistä. Pidin siitä, että kirjassa oli tosi fiksuja keinoja, joiden oivaltaminen lisäsi lukunautintoa. Esimerkiksi lakimies. Tai toki niitä voi tulkita tai olla tulkitsematta oman mielensä mukaan, mutta itse sain kirjasta paljon irti jo sillä, että aivot saivat raksuttaa lukiessa. Kirjailija tuntui luottavan lukijaansa.
Kirja on rönsyilevä ja useaan suuntaan samaan aikaan kurkottava, se jättää kysymyksiä jälkeensäkin ja lukiessa on väkisinkin kulmat kurtussa, kun kaikesta ei saa otetta. Kunnes ehkä saa ja sitten naurattaa. Mutta minusta kirja kuroi lopussa kaiken aika hyväksi paketiksi. Paketti ei ole liian siloteltu tai valmiiksi taputeltu, mutta tekee tarinasta kuitenkin tarpeeksi eheän kokonaisuuden, jottei se jää tuntumaan vain irrallisilta osilta.
Pidin siitä, miten hyvän taustatyön kirjailija tuntuu aiheestaan tehneen.
En kuitenkaan ihan kaikesta pitänyt tai saanut otetta. Kirjassa on viittauksia, jotka eivät aukene ja siksi tuntuu, että oma lukukokemus jää vajavaiseksi. Vaikka lopussa viittauksista kerrotaan enemmän, niin kirja vaatisi uusintaluvun, että niiden avulla saisi ehkä vähän lisää lihaa luiden päälle. Sakankieliset (oliko muitakin kieliä?) pätkät jäivät ymmärtämättä.
Feministisessä kirjassa naisen haukkuminen ja syyttely tuntui... oudolta. Ymmärsin pointin luettuani kirjan loppuun (tai annoin sille itse merkityksiä) ja totta kai kaikki lukijassa tunteita herättävät jutut ovat plussaa. Mutta se tuntui jättävän isoimman kysymysmerkin ilmaan. Mitä miten miksi? Tavallaan luettuani kirjan loppuun pidin sitä todella nerona, ainakin antamieni merkityksen pohjalta, mutta sitten samalla mietin, että miten joku muu ymmärtää tämän? Onko kirja kaikille täynnä neronleimauksia vai lukeeko joku vain kuinka yhden ajan nainen haukutaan lehmäksi ja tallataan kynnysmatoksi?
Mutta ehdottomasti hyvä ja ajattelemisen aihetta tarjoava kirja. Palkintonsa ansainnut.
Olen melkoisen varma, että tämä kirja ei päässyt oikeuksiinsa lähinnä auton takapenkillä kahden koiran alla istuen luettuna. Weseliuksen käyttämä kieli on pökerryttävän hienoa kaikessa runsaudessaan olematta ärsyttävää, vaatii tosin tietynlaisen mielentilan, mutta tarina tai sen säikeet jäivät kaukaisiksi ja en saanut siitä kunnolla kiinni. Komea kirja silti.
***
Toisella lukukerralla muutamia vuosia myöhemmin kirja tosiaan aukeni paremmin. Lukuolosuhteet eivät nytkään pätkissä optimaaliset, mutta mikä tunnelma, tarinankuljetus ja se valo, joka tämän teoksen sivuilta loisti.
En kyllä kohdannut tämän kirjan kanssa millään tasolla. Vahva feministinen ääni, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin turhan sekavaksi. Jäi sellainen "Mitä hittoa mä just luin?"-fiilis. Ja pieni nolous; pitäisi ymmärtää arvostettua kirjaa, mutta kun ei.
Vahva, feministinen ja omaleimainen romaani. Minuun teki vaikutuksen erityisesti se, että todellisen historiallisen hahmon mukaan ottaminen oli perusteltu - monestihan niin tehdään vain siksi että sillä tavalla saa kirjalle nimeä ja muka syvyyttä. Tässä nykyhetki aidosti kommunikoi menneen kanssa, pidin siitä. Tämä on todella upea kirja.
Pidin Alma!:n poukkoilevista mielialoista ja sekalaisista hahmoista, joista yllättävin oli helsinkiläispulu. Weselius kuvaa päähenkilöidensä kautta naisena olemisen vaikeutta ja viimeistään vanhuuden höperyyden myötä löytyvää voimaa, mitä sillä sitten tekeekään.. Syyttely ja paasaus vältettiin runsaalla mustalla huumorilla ja kertojan itseensä kohdistamalla pistävällä sarkasmilla.
Yhtään onnistunutta parisuhdetta Alma!:sta ei löydy, vaan kaikki pärjäilevät omin avuin. Tyytyväisimmältä vaikuttaa itsellinen ja työnsä mielekkääksi kokeva tarmokas lakimies-Tinder-sinkku. Eniten seurattu henkilöhahmo Aino sen sijaan häilyy valtavan masennuksen reunalla, katoaa milloin mihinkin synkään ajatustenjuoksuun, löytää taas hetkeksi intoa ja tarmoa, mutta karahtaa kohta taas kiville. Jotenkin tämä tunteiden vuoristorata ja kuin tyhjästä alkavat elämän nousut ja karikot resonoivat tunnetasolla, vaikka tapahtumat olivatkin outoja. Vaikka kirjasta pidinkin ainakin 3½ verran, ihan jokaisen lukemistoon en tätä tarjoaisi. Hiukan pitää olla hämmentynyt ja jotenkin epämääräisesti vihastunut.
Vahva teos. Alma Mahler jäi lopulta vähän sivuosaan, olisin sitä juonnetta lukenut vähän enemmänkin, mutta vähätpä tuosta. Alma!:n vahvuus oli omaleimainen, vahva kertojanääni, joka ihastutti kaikessa räväkkyydessään. Kirjaan on tungettu paljon erilaisia langanpäitä, joista nyppiä, pieneksi kirjaksi tässä on paljon tavaraa. Olisi saanut olla pidempikin, toisaalta toimi juuri näin.
Hanna Weseliuksen Nanette Kottaraisen muotokuvan jälkeen oli aivan mahdoton olla lukematta lisää Weseliusta. Eli siis nyt vuorossa Alma! Weseliuksen meritoitu esikoisromaani. Teos voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon.
Ennen romaanejaan Weselius on palkittu runoudestaan ja hyvin kaunista lyyristä mutta erittäin vahvaa kieltä ovat Weseliuksen romaanitkin, erityisesti "vahva" on sana joka tulee mieleen Alma!- teoksesta.
Kaiken kaikkiaan tässä teoksessa Weselius ulottautuu reilun sadan vuoden ajalle. On Alma, Gustav Mahlerin vaimo, lehmämäinen nainen (Weseliuksen sanat, ei minun), itse sanoisin, että ennemminkin Alma edustaa aikakautensa naiskuvaa. Alma ylläpitää perheen kulisseja, piilottaa oman voimansa ja taiteellisuutensa ja antaa miehensä loistaa (ja kostaa varjoelämänsä olemalla kerta toisensa jälleen uskoton).
Niin, ja tarinan keskiössä on myös nykyajassa Aino, kuvataiteilija ja on lakimies (=nainen), on 16-vuotias musta poika, joka tyydyttää lakinaisen, on ne 234 tyttöä, jotka Nigeriassa kaapataan ja raiskataan, on veden varassa synnyttävä turvapaikanhakija, Välimeressä killuvat uppoavat ihmiset, on metrossa meikkaava tyttö. Tapahtumia ja henkilöitä on paljon ja kuten tämäntyyppisessä kohtaksenomaisessa romaanissa aina, alussa kestää ennen kuin pääsee kiinni niihin, joilla on ”tarinan” tai tematiikan suhteen merkitystä (enemmän kuin muilla).
Pidän fragmentaarisuudesta romaaneissa. Tykkään, että elämä esitetään romaaneissa (tai novelleissa) sellaisina satunnaisia kohtauksina, joista elämä muutoinkin mielestäni koostuu (harvemman elämä kai etenee lineaarisesti ja jos etenisikin, niin kai harva muistaa elämäänsä jälkikäteen kronologisesti tai lineaarisesti, joten minun maailmankuvaan kohtauksenomainen tarinan kerronta sopii hyvin).
Mutta Alma! oli tosi fragmentaarinen ja uskon, että se jakaa lukijakuntaa. Mutta Weselius on taitava. Kaikki teoksen tarinalinjat pysyivät kasassa, ja erityisen paljon pidin sinä-kertojasta, joka oli brutaali ja hyvin suorasanainen.
Itse olisin ehkä nimennyt teoksen Ainoksi Alman sijaan (vaikka toki Weselius tietää tämän kaiken paremmin kuin joku random -lukija=minä) mutta ehkä Ainoja tässä maassa riittää ja olihan tuo Alma menneestä haettuna kainaloisena kanasena hieno verrokki nykymaailman menoon.
Pidin pidin tästä kirjasta ja jo odotan lisää jo Weseliusta, mutta ehkä jotain muuta kuitenkin ensin väliin? Tai sittenkin ne Sateenkaariportaat
Kokonaisuudessaan jotenkin masentava ja ruma kirja, jonka kollaasitekniikalla toteutettu hajanainen tarina tuntuu leviävän joka suuntaan mutta ei etenevän niistä mihinkään. Alku lupaa enemmän, kun näkökulmat vaihtuvat tämän tästä (löytyy mm. minä-, sinä-, hän- ja me-kertojaa) ja tulee olo, että lukija ei pääse helpolla. Mutta sitten kirja on sitä samaa poukkoilua loppuun asti, mitä nyt matkan varrella ruvetaan mässäilemään kuukautisverellä. Siinä mielessä lukija ei tosiaan pääse helpolla, mutta ei tätä kyllä katarsiskaan seuraa.
Pidin tästä kirjasta suuresti ja erityisesti nautin kirjoittajan sivistyneisyydestä, joka tämän kirjan sivuilta henkii. Enpä muista myöskään, milloin viimeksi kirja olisi saanut itkemään. Nyt kuitenkin kirjassa siteeratut Pearsallin madrigaalin ylimaallisen kauniit ja surulliset sanat osuvaan yhteyteen sijoitettuna saivat sen aikaan. Suosittelen!
Tän loppuun saamisen jälkeen jäi lähinnä hämmentynyt olo. Paikoin tosi hienoa ja runollista kerrontaa, mutta kokonaisuudesta en kyllä saanu oikein otetta. Jäi vähän sellanen olo, että pitäis olla enemmän taustatietoja ymmärtääkseen kokonaisuuden. Weseliuksen kieli on väkevää ja jaksoin kahlata loppuun pitkälti sen ansiosta. Tää ei kuitenkaan ainakaan tähän hetkeen ollut ihan mua varten.
Yllättävä, ajoittain hajanainen mutta silti jotenkin loppua kohti yhteen kuroutuva teos. Ei ihan sitä, mitä odotin, mutta tykkäsin kyllä. Jotenkin raikas.
Viehättävä, vimmainen, rohkean omaääninen ja viekas ja sellaisena kovin piristävä esikoinen. Osui ja puhutteli, pisti suorastaan! Weselius kuvaa kylmäävän taitavasti yhteiskunnassamme syvälle sisäistettyä naisvihaa ja sen eri muotoja eri aikakausina, jättää paljon tilaa lukijan tulkinnoille ja ajatuksille, eikä päästä ketään helpolla. Toisaalta runollinen, toisaalta ihanan räyhäkkä kieli ihastutti ja puhutteli myös erityisen paljon. Sellainen kirja, joka tekee mieli aloittaa heti alusta uudelleen. Rakastuin!
Oikein hyvä! Juuri tämän tapaista haluaisin lukea useammin! Tämä kirjailija ei lankea kliseiseen ilmaisuun ja juonenkäänteisiin, vaan tuntuu olevan niiden yläpuolella - sekä humoristisesti, ironisesti että vakavasti.
Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmoista ja tee jotain! Mene edes kävelylle. Keittiöpiika voi hoitaa lasta hetken. Tai joku. - - Tai ota lapsi mukaan. Kyllä lapsi kulkee. Se osaa kävellä jo hyvin. Se on tyttö, se tottuu mihin tahansa. s. 75-76
Kun kirja kieputtaa sanojen runsaudellaan, muttei lainkaan paahtavasti. Kun romaani leikkii kaikella, näkökulmilla, muistoilla, katsoo kiikareilla oikein ja väärin päin. Kun kirja nyppii naiseutta kaikista suunnista, olematta alleviivaavan feminstinen, mutta ei mitään muuta. Kun rakastuu tekstiin ja vihaa sen hahmoja, haluaa läpsiä ja halata kirjailijan mielikuvituksen tuotteita. Silloin romaani on juuri minulle. Huikea esikoinen. Ja esikoisuuden ulkopuolellakin. Huikea.
(Unohda myös ennen lukemisen aloittamista kaikki, mitä olet teoksesta lukenut, sillä se ei vastannut mihinkään odotukseen.)
Kirjoittaja on tässä teoksessa yhdistellyt erilaisia tapoja ja etenkin kertojan ääni vaihtuu minä-kertojasta kaikkitietävään. Myös henkilöhahmoja on useita, jotka ovat hieman samankaltaisia, jolloin välillä on vaikea hahmottaa kenestä puhutaan. Tässä näkyy usein esikoisteoksille tyypillinen tapa tuoda samaan tarinaan mukaan vähän liikaa kaikkea. Esimerkiksi intertekstuaalisuutta oli tarpeeksi ainakin kymmenen kirjan tarpeisiin. Kieli oli kaunista ja oivaltavaa. Käsitellyt aiheet osin myös kiinnostavia ja näkökulmat pysyivät pääosin tuoreina.
Vähän turhan taiteellista meikäläiselle. Tarina kyllä hahmottui vähitellen, mutta osia jäi jonnekin matkan varrelle. Tärkeä lause kyllä löytyi:" Lähetän tämän siksi, että olen oppinut että jos joskus jonkun maailmankaikkeudessa kiitävän pyhän hetken ajan näkee jonkun niin on oltava rohkea. On kerrottava. Muuten kaikki menee ohi jälkiä jättämättä, kaikki". Totta. Hauskaa, että tämä liittyi tekstiviestin lähettämiseen!
Weselius käyttää historian naishahmoja sekä sorrettuja naisia maailmalta asettaakseen tavallisen nykyajan suomalaisen naisen kertomuksen poliittisiin raameihin. Hienosti ajateltu, mutta toteutuksena jää vaisuksi. Rohkeamminkin teesin olisi voinut esittää. Enemmän olisin kaivannut myös sukellusta esimerkiksi siepatun nigerialaisen koulutytön näkökulmaan, joka jäi kirjassa hyvin pinnalliseksi. Suomalaisen hyväosaisen arjen kuvailun olisi voinut jättää sivuosaan.
Kyllä mä tästä vaan niin pidin. Luultavasti blogiin tulossa vielä tekstiä tästä.
Rakenne, kertojapositio ja kieli parasta. Alma jäi ehkä mulle taustahahmoksi ja Aino nousi päähenkilöksi kenties ihan siitä syystä, että lähempänä nykyaikaa ja siksi samaistuttavampi (suomea?) henkilö.
Näkökulmia ja asenteita naisiin kompaktissa jouhevasti etenevässä kokonaisuudessa.
Tää on ehkä unpopular opinion, mutta jotenkin vaan tykkäsin tästä kirjasta tosi paljon. Ehdottomasti vaatii vielä uudelleen lukukerran. Ja eihän tämä täydellinen kuitenkaan ollut. Kuvaisin tätä vähän niinkuin jonkun leivonnaisen tms. syömiseksi: suurimmalta osalta todella hyvä ja maukas mutta välillä irvistää kun ei tiedä puraisiko maustetta vai hiekanjyvää.
Hieno, omaääninen, omalakinen teos. Teksti vie mukanaan, vaikka tapahtumat ja hahmot liittyvät toisiinsa vain hyvin viitteellisesti. Juonesta ei oikein voi puhua.
”Vaikka mikään tarinassa ei viittaa siihen, niin tämän on pakko olla komedia.”
A very cleverly written and composed book. Poetic and bold prose, ugly and beautiful at the same time. The writer has no mercy, no hesitation – and no lack of skills. Interesting viewpoints on women. Enjoyed it and felt that it was bigger than its size.
On se niin rankkaa olla nainen. Sentään länsimaalainen muistaa kehitysmaiden sisaret - edes hetken vihaisesti paperilla -, mutta päätähdet tässäkin loputtomalla egotripillä, jolla kohtaavat välillä 1900-luvun alun peilikuvansa.