"Ruumisauton näkeminen vie tuomittujen viimeisetkin toiveet pelastuksesta."
Helsingin varuskunnasta lähetetty sotilaskomennuskunta pani täytäntöön 46-vuotiaan ompelijatar Martta Koskisen kuolemantuomion Malmin ampumaradan takana 28.9.1943 klo 6:00. Hänestä muistetaan yleensä nämä viimeiset hetket.
Vesijärven tyttö kasvoi kahtia jakautuvassa hämäläispitäjässä, vihkiytyi jo nuorena aikansa vasemmistolaisuuteen, tutustui vankilassa Hertta Kuusiseen, auttoi sodasta kieltäytyneitä ja piilotteli kommunisti Yrjö Leinoa. Mutta miten hänestä tuli kuolemaantuomittu?
Ompelijattaressa Ville Suhonen marssittaa Martan myötä esiin koko etsikkoaikansa elävän Suomen armottoman poliittisen ja henkisen ilmapiirin.
Ville Suhosen dokumenttielokuva Ompelijatar (2015) sai Jussi-palkinnon. Upeasti kirjoitettu Ompelijatar tuo esiin syvästi tutkittuja tietoja, jotka jäivät elokuvan ulkopuolelle ja joita Suhonen on saanut tietoonsa sen valmistumisen jälkeen.
Martta Koskinen on toistaiseksi viimeinen Suomessa teloitettu nainen. Hänet teloitettiin Malmin ampumaradalla syyskuussa 1943. Martta Koskisen rikokseksi katsottiin sodasta kieltäytyneiden, "metsäkaartilaisten" auttaminen. Martta oli vannoutunut kommunisti, ystävystyi Hertta Kuusisen kanssa ja tutustui Yrjö Leinoon auttaen tätä myöhemmin. Kaikki he joutuivat armottomien asenteiden kohteeksi, Martta lopulta henkensä menettäen.
Mikä teki Vesijärvellä syntyneestä, puolikuurosta ompelijana työskennelleestä kommunistista niin vaarallisen, että hänet piti teloittaa? Ville Suhonen kysyy kysymyksen, ja hän yrittää myös vastata siihen. Yksiselitteistä vastausta ei ole. Historia ei ole luonnontieteellisen tarkkaa, näkökulmat vaihtelevat, muistot haalistuvat ja lopulta ketään Martan aikaisista ei enää ole kertomassa, mitä tapahtui. On vain arkistolähteitä, joitakin säilyneitä kirjeitä, kuulustelupöytäkirjoja, runoja, kirjoja. Ja kysymyksiä siitä, mitä oikeastaan tapahtui.
Suhonen kuvaa Martan elämän lisäksi myös tapahtumia viime vuosisadan alun Suomesta, poliittisia virtauksia, sisällissodan tapahtumia, Hertta Kuusisen elämää ja Martan lähipiirin tilanteita. Suhonen kertoo myös, miten Martasta kasvoi aktiivinen vasemmistolainen. Sen avulla Martasta piirtyy tarkempi kuva, hänestä tulee osa isoa kokonaisuutta.
Kirja alkaa kuvauksella Martan teloituksesta ja päättyy tapahtumiin ennen teloitusta. Näiden kuvausten välissä kerrotaan kaikki muu, myös Martan suhtautuminen tulevaan kuolemaansa. Martta ei romahtanut eikä luovuttanut, hän koki tyyneyttä kuollessaan aatteensa puolesta.
"Olen näinä vuosina sentään ollut tilaisuudessa elämään sellaista elämää, että nyt, kun ehkä seison matkani päässä, tunnen olevani onnellinen ihminen. Onnellinen siksi, että tiedän voivani ottaa kuoleman vastaan koska tahansa enkä kadu elettyä elämääni. -- Olen näinä päivinä tehnyt tiliä itseni kanssa ja omatuntoni ei soimaa mistään mitä olen tehnyt, vaan niin paljosta mitä olen jättänyt tekemättä. Että se vähä, mitä olen tehnyt, on punnittu niin suureksi tasoittaa tekemättä jätetyn."
Alussa olin skeptinen: lyhyitä, kohtausmaisia lukuja ja kerronta preesensissä. Mutta tarina vie mennessään. Oikeastaan kirjasta vain puolet on koskee suoraan Martta Koskista, mutta Hertta Kuusisen, Elvi Sinervon, Hella Wuolijoen ja muiden Martan läheisten ja tuttujen elämän läpikäynti luo hyvää ajankuvaa ja silloisen vasemmiston verkostoja. Päällimmäiseksi mieleen jää, kuinka fasismi ei ollut Suomessa mikään marginaali-ilmiö, vaan ideologia, joka kosketti suurta ryhmää valtion korkeinta johtoa myöten.
Tämän ostan kyllä itselle kunhan rikastun. Tiivis tietopaketti paitsi itsestään Martasta, myös sodanaikaisesta poliittisesta tilanteesta. Silti tätä luki kuin jännäriä, vaikka lopputuloksen tiesin luettuani aiheesta aiemminkin.