What do you think?
Rate this book
Voimattomuus
Voimattomuudessa soivat ihmisten sisäiset ja väliset jännitteet niin avioliitossa, perheessä kuin sukupolvien välillä. Suuret ikäluokat elävät paradokseista toteaa A:n ja B:n kesävieras - edetään nopeasti, mutta ei päädytä mihinkään. Saision kolmiodraamassa kangistunut parisuhde liikahtaa vihdoin ja päätyy johonkin: kriisiin, kun Harriet tekee ratkaisunsa eikä näytä katuvan sitä.
- GenresFinnish Literature
491 pages, Hardcover
First published January 1, 2005
2 people are currently reading
46 people want to read
About the author
Pirkko Saisio
41 books103 followersSee also Saisio's pseudonyms: Jukka Larsson, Eva Wein
Pirkko Saisio (s. 16. huhtikuuta 1949 Helsinki) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän on kirjoittanut myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisiolla on laaja kirjallinen tuotanto, joka romaanien ja näytelmien ohella käsittää monenlaisia tekstejä elokuvakäsikirjoituksista aina balettilibretoihin asti. Saisio on kirjoittanut näytelmiä niin teatteriin kuin televisioonkin, ja lisäksi hän ohjaa ja näyttelee itsekin. Saisio suoritti Suomen Teatterikoulun näyttelijän tutkinnon 1975 ja toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2002.
Pirkko Saisio (s. 16. huhtikuuta 1949 Helsinki) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän on kirjoittanut myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisiolla on laaja kirjallinen tuotanto, joka romaanien ja näytelmien ohella käsittää monenlaisia tekstejä elokuvakäsikirjoituksista aina balettilibretoihin asti. Saisio on kirjoittanut näytelmiä niin teatteriin kuin televisioonkin, ja lisäksi hän ohjaa ja näyttelee itsekin. Saisio suoritti Suomen Teatterikoulun näyttelijän tutkinnon 1975 ja toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2002.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 7 of 7 reviews
June 23, 2023
On mökki.
On Jaakko, pappi.
On Harrriet, Jaakon vaimo, vuorotteluvapaalla.
On heidän poikansa Mikael, Norjassa, missä lie, merimies.
Niin ja Jokke.
Ja usko, puinen Kristus kaupunkikodissa.
Ja on juhannus.
Mikael antaa kaverilleen Jokelle, kokaiineineen, luvan mennä vanhempiensa mökille, jonne Mikael ei siis tule, mutta jonne tämä pitkään naimississa ollut pari, Harriet ja Jaakko menevät.
Niin ja tämä ”poika”.
Ja siitä se homma sitten lähti eskaloitumaan…
Tavallinen juhannus..? Tiedä sitä mutta Pirkko Saisio on kyllä järjettömän hyvä. Teksti etenee sisäisenä puheena, dialogein. Hyvä, kun ehtii sivuja kääntää. Saisiolla on havainnoinnin taito, toki dramaturgian taito ja taito ymmärtää ihmistä. Olla satiirinen, tragikoominen, hauska ja surullinen samaan aikaan. Upea.
Niin ja se juhannus…
On seksiä, tai huuma tai himo, se yksi kerta, jossa on nainen ja poika.
Niin ja kokaiini.
Ja kiinnijääminen.
Ja sitten nainen jättää miehen ja se jokin (vaimo,usko,Kristus) mikä piti tämän kirkonmiehen kasassa, murtuu. Se jokin oli vaimo ja Kristus.
Mies,pappi, murenee ja lopulta itsestään, uskosta, Kristuksesta ja ikuisesta Jaakobin painista, Jobista, Roomasta jää jäljelle, tai muodostuu jonkilainen tasapaino, vaikkakin uskon menetys.
Jumaloin Pirkko Saision ironian tajua, kirjoittaa ironisesti niin, ettei se ole päällelliimattua,tehostettua vaan hienovaraista, pienimuotoista, todelliseen ihmishavainnointiin- ja tuntemukseen perustuvaa.
Sitä tämä Voimattomuus taas todistaa.
Sitä, että Pirkko Saisio on next to god.
On siis juhannus ja siksi tämä kirja.
Pirkko Saisio oli tällä teoksellaan Finlandia-ehdokkaana vuonna 2005.
August 20, 2023
3,5/5
May 12, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2003: 148/148)
(2004: 2/6)
2005: 3/6
1984-2023: 153/268
5-/5. Peräti viides Finlandia-ehdokkuus Pirkko Saisiolle (Kulkue 1992, Helsinki-trilogia 1998, 2000, 2003) – ja eikä kyllä yhtään liian paljon! Ja tuntuu, että Pirkko Saisio vain muuttuu teos teokselta yhä erinomaisemmaksi. Tämä Voimattomuus on ainakin itselleni suurin suosikki näistä kaikista viidestä tähänastisesta ehdokkaasta. Suomalaiset pitävät – ja varmaan ihan aiheestakin – itseään huonoina markkinamiehinä. On sanottu, että mitään hevosta pienempää emme osaa myydä. Tämä pätenee myös kirjoihin ja kirjailijoihin. Ainakin Pirkko Saisio ja hänen teoksensa ovat sellaisia kansallisaarteita, että niitä sopisi rummuttaa muillekin. Frans Emil Sillanpää on ainoa suomalainen kirjailija, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto – ja siitäkin rupeaa olemaan lähes iäisyys (1939). Eikö tämä ole liian vähän? Ja eikö jo voisi olla aika seuraavalle? Uskoisin ainakin Pirkko Saision kirjoittavan sillä tasolla, mitä Nobeliin vaaditaan. Alla pitkähkö lainaus osoitukseksi tästä. Tämä Saision avioliittodraama tuo itselläni ainakin jossakin suhteessa mieleen Ingmar Bergmanin elokuvat. Jos Helsinki-trilogia oli jonkinlaista runouden ja proosan sekoitusta, niin tämä Voimattomuus on sitten varmaankin vuorostaan jonkinlainen näytelmäkirjallisuuden ja romaanin hybridi.
Jaakko (s. 35)
Voisin yllättää Harrietin.
Voisin kääntyä ja hymyillä ja toivottaa hyvää juhannusta.
Ja sen teen.
Käännyn ja sanon sanottavani kevyesti, syyttämättä.
Nyt käännyn.
Käännyn.
Harriet hymyilee.
– Hyvää juhannusta.
Harriet sen sanoo, en minä, ehtii sanoa. Ja hymyillä, ennen minua.
Jokin kummallinen varjo imaisee sen ainoan kalvakan säteen, minkä aurinko ehti tähän aamuun heittää.
– Ei sellaista voi päättää, sanon. – Se tulee jos on tullakseen.
Hymy kuolee Harrietista.
Ja se on tietysti minun vikani, sekin.
---------------
Harriet (s. 37)
Aurinko käväisee pilven takana.
Ei.
Pilvi käväisee auringon edessä.
Se saa Jaakon ihon nousemaan kananlihalle.
Itse se ei sitä huomaa.
Ja mistä tämäkin nyt tuli? Äkillinen, odottamaton hellyys.
Käänny Jaakko. Käänny, kun minä käsken.
Ja Jaakko kääntyy.
– Hyvää juhannusta, minä sanon, ja hellyydestä huolimatta se on kyllä ironinen lause tähän aamuun.
Mutta ironia on naisten laji, ei miesten.
Miesten laji on romantiikka, ja totisuus.
Siis napakymppi tosikolta:
– Ei sellaista voi päättää. Se tulee, jos on tullakseen.
Alla vielä toinen lyhyempi lainaus, josta ainakin itselläni on houkutus ajatella, että tässä kirjailija kuvaa myös omaa uskoaan, vaikka se onkin laitettu romaanihenkilön suuhun. Mutta sitten toisaalla taas tässä kirjassa muistaakseni tölväistään Raamatun kirjaimellista lukutapaa fundamentalismina, mikä saa ainakin minut kysymään, että pitäisikö jokaisen lukijan ottaa Raamatusta kirjaimellisena aina vain se, mikä hänelle kulloinkin sattuu sopimaan?
"Kristuksen verta me ehtoollisella juomme, vaikka kuinka analysoisimme veren juhlatilaisuuden muistosymboliksi, ties miksi.
Verta me juomme, ja verta meidän pitää juoda.
------------
Kun veri lakkaa olemasta uskon ydin, romahtaa usko haaleaksi kuin luterilainen jumalanpalvelus, ..." (s. 441)
(1984-2003: 148/148)
(2004: 2/6)
2005: 3/6
1984-2023: 153/268
5-/5. Peräti viides Finlandia-ehdokkuus Pirkko Saisiolle (Kulkue 1992, Helsinki-trilogia 1998, 2000, 2003) – ja eikä kyllä yhtään liian paljon! Ja tuntuu, että Pirkko Saisio vain muuttuu teos teokselta yhä erinomaisemmaksi. Tämä Voimattomuus on ainakin itselleni suurin suosikki näistä kaikista viidestä tähänastisesta ehdokkaasta. Suomalaiset pitävät – ja varmaan ihan aiheestakin – itseään huonoina markkinamiehinä. On sanottu, että mitään hevosta pienempää emme osaa myydä. Tämä pätenee myös kirjoihin ja kirjailijoihin. Ainakin Pirkko Saisio ja hänen teoksensa ovat sellaisia kansallisaarteita, että niitä sopisi rummuttaa muillekin. Frans Emil Sillanpää on ainoa suomalainen kirjailija, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto – ja siitäkin rupeaa olemaan lähes iäisyys (1939). Eikö tämä ole liian vähän? Ja eikö jo voisi olla aika seuraavalle? Uskoisin ainakin Pirkko Saision kirjoittavan sillä tasolla, mitä Nobeliin vaaditaan. Alla pitkähkö lainaus osoitukseksi tästä. Tämä Saision avioliittodraama tuo itselläni ainakin jossakin suhteessa mieleen Ingmar Bergmanin elokuvat. Jos Helsinki-trilogia oli jonkinlaista runouden ja proosan sekoitusta, niin tämä Voimattomuus on sitten varmaankin vuorostaan jonkinlainen näytelmäkirjallisuuden ja romaanin hybridi.
Jaakko (s. 35)
Voisin yllättää Harrietin.
Voisin kääntyä ja hymyillä ja toivottaa hyvää juhannusta.
Ja sen teen.
Käännyn ja sanon sanottavani kevyesti, syyttämättä.
Nyt käännyn.
Käännyn.
Harriet hymyilee.
– Hyvää juhannusta.
Harriet sen sanoo, en minä, ehtii sanoa. Ja hymyillä, ennen minua.
Jokin kummallinen varjo imaisee sen ainoan kalvakan säteen, minkä aurinko ehti tähän aamuun heittää.
– Ei sellaista voi päättää, sanon. – Se tulee jos on tullakseen.
Hymy kuolee Harrietista.
Ja se on tietysti minun vikani, sekin.
---------------
Harriet (s. 37)
Aurinko käväisee pilven takana.
Ei.
Pilvi käväisee auringon edessä.
Se saa Jaakon ihon nousemaan kananlihalle.
Itse se ei sitä huomaa.
Ja mistä tämäkin nyt tuli? Äkillinen, odottamaton hellyys.
Käänny Jaakko. Käänny, kun minä käsken.
Ja Jaakko kääntyy.
– Hyvää juhannusta, minä sanon, ja hellyydestä huolimatta se on kyllä ironinen lause tähän aamuun.
Mutta ironia on naisten laji, ei miesten.
Miesten laji on romantiikka, ja totisuus.
Siis napakymppi tosikolta:
– Ei sellaista voi päättää. Se tulee, jos on tullakseen.
Alla vielä toinen lyhyempi lainaus, josta ainakin itselläni on houkutus ajatella, että tässä kirjailija kuvaa myös omaa uskoaan, vaikka se onkin laitettu romaanihenkilön suuhun. Mutta sitten toisaalla taas tässä kirjassa muistaakseni tölväistään Raamatun kirjaimellista lukutapaa fundamentalismina, mikä saa ainakin minut kysymään, että pitäisikö jokaisen lukijan ottaa Raamatusta kirjaimellisena aina vain se, mikä hänelle kulloinkin sattuu sopimaan?
"Kristuksen verta me ehtoollisella juomme, vaikka kuinka analysoisimme veren juhlatilaisuuden muistosymboliksi, ties miksi.
Verta me juomme, ja verta meidän pitää juoda.
------------
Kun veri lakkaa olemasta uskon ydin, romahtaa usko haaleaksi kuin luterilainen jumalanpalvelus, ..." (s. 441)
February 3, 2021
Saision henkilöhahmot ovat herkkänahkaisia.
He ovat tuomitsevia.
Ei.
He ovat vain ihmisen kuvia.
He ovat tuomitsevia.
Ei.
He ovat vain ihmisen kuvia.
May 15, 2022
Kuka sen voisi keltoa, voiko elää ylittää kuin peltoa? Hyvä, ajoittain ihon alle menevä kirja.
September 1, 2023
(3.75)
December 15, 2013
This book was pleasant. This book was not pleasant at all. This book made me uncomfortable. I really enjoyed this book. I find it really hard to wrap myself around this as a whole, as I seem to have somehow got stuck on the small things.
A small thing I enjoyed was how the characters were viewed just through each others eyes, the reader wasn't given much chance to make out their own interpretations as they were hardly given any raw material. What came through was already chewed by somebody else, and all that was left to do was to stitch the somewhat controversial ideas together and then to tidy up what came out, make it seem like you wish, suddenly becoming very conscious of how your point of view isn't the most original and how you can read a fictional character in almost any way you want.
Another small thing I enjoyed was the form of the text, at parts almost reminding that of a play, at parts poetry, at parts clear prose. The chapters were short, each written from a characters point of view. Sometimes the character was named right in the beginning, sometimes clear distance was taken to skip ahead or from one place to another, sometimes it just seemed like the the writer wanted to rip the reader from the imaginary closeness to the characters to make them start anew, not sure of about what or whom they're reading about. The further on the story got, the more scattered either the character's mentality or characterization, the harder it got to pinpoint the episodes into a time and place, to recognize the character which, of course, is just the natural course of action, and got quite bothersome in the end, the reader left out like that.
A lot of this book was built on discourse, which kept really believable and almost unbelievably ~real~ to me. I could recognize both myself and people I know from the ways of speech and most used phrases. What stroke me as quite weird, or new, was that as Saisio usually brilliantly and smoothly uses different sorts of dialects, there was hardly any in this book. The text, thoughts and doings of characters were mostly tinted by anonymity, clear and easy and familiar Finnish kept its dominance throughout, serving the apparent purposes of the play of form better than well. Even though some difference may be seen between two quite distant generations, they are not exaggerated or significant, as they shouldn't be.
A small thing I enjoyed was how the characters were viewed just through each others eyes, the reader wasn't given much chance to make out their own interpretations as they were hardly given any raw material. What came through was already chewed by somebody else, and all that was left to do was to stitch the somewhat controversial ideas together and then to tidy up what came out, make it seem like you wish, suddenly becoming very conscious of how your point of view isn't the most original and how you can read a fictional character in almost any way you want.
Another small thing I enjoyed was the form of the text, at parts almost reminding that of a play, at parts poetry, at parts clear prose. The chapters were short, each written from a characters point of view. Sometimes the character was named right in the beginning, sometimes clear distance was taken to skip ahead or from one place to another, sometimes it just seemed like the the writer wanted to rip the reader from the imaginary closeness to the characters to make them start anew, not sure of about what or whom they're reading about. The further on the story got, the more scattered either the character's mentality or characterization, the harder it got to pinpoint the episodes into a time and place, to recognize the character which, of course, is just the natural course of action, and got quite bothersome in the end, the reader left out like that.
A lot of this book was built on discourse, which kept really believable and almost unbelievably ~real~ to me. I could recognize both myself and people I know from the ways of speech and most used phrases. What stroke me as quite weird, or new, was that as Saisio usually brilliantly and smoothly uses different sorts of dialects, there was hardly any in this book. The text, thoughts and doings of characters were mostly tinted by anonymity, clear and easy and familiar Finnish kept its dominance throughout, serving the apparent purposes of the play of form better than well. Even though some difference may be seen between two quite distant generations, they are not exaggerated or significant, as they shouldn't be.
Displaying 1 - 7 of 7 reviews