Vanhoillislestadiolaiselle uskonto on kokonaisvaltaista, sieluun ja ruumiiseen tunkevaa. Yhteisössä elävät kokevat sen turvallisena, mutta pois haluavat brutaalina ja vahingollisena.
Tässä kirjassa vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneet kertovat kokemuksistaan omin sanoin. Toimittaja Maija-Leena Rova kertoo myös oman tarinansa kodista, jossa uskonasioita käsiteltiin riidellen, suljettujen ovien takana.
Rova katsoo, että evankelis-luterilaisen kirkon asemaa on olennaista arvioida suhteessa vanhoillislestadiolaisuuteen, koska se on kirkon sisäinen herätysliike. Olisiko kirkon oltava aktiivisempi herätysliikkeen toimien seuraamisessa ja siitä erkaantuneiden tukemisessa?
Teologi, terapeutti Janne Villa analysoi kirjoittajien kokemuksia psykologisesta ja hengellisestä näkökulmasta. Kirja nostaa esiin myös ihmisoikeusnäkökulman, jota avaa Åbo Akademin Ihmisoikeusinstituutin professori Elina Pirjatanniemi.
Takakansi ja esipuhe antavat ymmärtää, että tämä olisi kokemuksien kirja. Mukana onkin useamman entisen lestadiolaisen kirjoitus, mutta ne jäävät lestadiolaisuutta esittelevien tekstien jalkoihin. Kokonaisuus olisi ollut vahvempi, jos olisi luotettu siihen, että kokemukset kyllä kantavat. Lopun psykologinen ja oikeustieteellinen artikkeli ovat ehdottomasti paikallaan, mutta niissä analysoidaan nimenomaan kokemuksia, ei lestadiolaisuutta.
Tärkeästä aiheesta hyvä kirja mutta valitettavasti kirjan rakenne ei täysin toiminut. Hiukan sekavahko ja jotenkin kokemusasiantuntijoiden tekstit ja ns. faktat sekoittuivat liikaa. Harmi.
Maija-Leena Rovan toimittama kirja Uskonsota keittiössä antaa äänen (SRK-)vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä lähteneille ihmisille sekä heidän kokemuksiaan kommentoiville psykoterapeutille ja oikeusoppineelle. Yhteisönsä jättäneet ihmiset ovat saaneet viime vuosina julkisuutta sekä kauno- että tietokirjallisuudessa. Se ei ole ihme kun otetaan huomioon, mitä entiset vanhoillislestadiolaiset ovat kokeneet.
Uskonyhteisöissä tapahtuvista negatiivisista ja ihmisoikeuksia rikkovista toimintatavoista on voitava puhua. Kirjaan kokemuksensa kirjoittaneet ovat rohkeita. Arvostin erityisesti Sauli Karhun ja Vuokko Ilolan omakohtaisia tekstejä. Elina Pirjatanniemen ihmisoikeusnäkökulma oli tervetullutta pohdintaa perus- ja ihmisoikeuksien sekä uskonnonvapauden rajapinnoista. Pirjatanniemen keskeinen sanoma on, että uskonnolliset yhteisöt eivät ole perus- ja ihmisoikeusvapaata aluetta.
Toisaalta kirjan tekstit olivat kuitenkin pääosin kovin negatiivisia ja mustavalkoisia. Maija-Leena Rova kiirehti luonnehtimaan vanhoillislestadiolaisia harhaoppisiksi perustelematta näkemystään käytännössä mitenkään muuten kuin kertomalla, miten liike tapaa toimia. Teksti on ajoittain löysää. "On yhtä suuri rikos silpoa tyttöjen sukupuolielimiä islamilaisuudessa kuin vahingoittaa ihmisten henkistä hyvinvointia vanhoillislestadiolaisuudessa", hän kirjoittaa. On yleisesti tunnettua, että tyttöjen silpominen ei ole islaminuskon mukaista, vaan heimotapa.
Vaikka kirjan aihe on tärkeä, mietin mitä tällaisella aiheen käsittelyllä saa aikaan. Entisiä jäseniään harhaoppisiksi nimittämät vanhoillislestadiolaiset saavat harhaoppisuustuomion entisiltä jäseniltään. Onko tästä hyötyä? Lisäksi pohdin, mikä asema psykoterapeutti Janne Villan kokemuksia kommentoivalla tekstillä oli - oliko Villan tehtävänä vahvistaa kirjoittajien näkemystä omalla auktoriteetillaan? Juuri mitään uutta teemaa Matti Hyrckin teorioiden esittelyä lukuunottamatta ei noussut esille.