Der Wortbruch

by Veijo Meri

Veijo Väinö Valvo Meri (* 31. Dezember 1928 in Viipuri, heute Wyborg; † 21. Juni 2015 in Helsinki) war einer der bekanntesten finnischen Schriftsteller seiner Generation.
Meris Arbeit ist charakterisiert durch seine ins Extreme und Absurde gehenden Romane und Erzählungen über Kriegsthemen. Im Vordergrund seiner Werke stehen Personenschilderungen.
Meri absolvierte sein Abitur 1948 in Hämeenlinna, studierte Geschichte und wurde später freier Schriftsteller. Von 1975 bis 1980 war er Kunstprofessor und ab 1988 Vorsitzender des Suomen Kirjallisuuden Liitto (Union Finnischer Schriftsteller).
Meri ist, vielleicht deutlicher als andere finnische Schriftsteller, seiner eigenen Linie treu geblieben; sein Stil und seine Struktur brachten ihn weit weg von traditionellen finnischen Prosa-Strömungen.
Sein vielseitiges Schaffen umfasst außer Romanen auch Novellen, Hörspiele, Lyrik, Essays und Forschungen. Die finnischen Übersetzungen der Testamente von François Villon, Strindbergs Meister Olavi und Shakespeares Hamlet stammen von Meri.
Am 18. Mai 1990 wurde Veijo Meri die Ehrendoktorwürde der Staatswissenschaftlichen Fakultät der Universität Helsinki verliehen. Vom finnischen Staatspräsidenten bekam er 1998 den Titel eines Akademikers verliehen.
Seine Bücher sind in 21 Sprachen übersetzt worden.

Genres: Finnish Literature

174 pages, Hardcover

First published January 1, 1961

About the author

Veijo Meri was a Finnish writer. Much of his work focused on war and its absurdity. The work is anti-war and has dark humor.
Born in Viipuri (today Vyborg, Russia), Meri graduated from secondary school in Hämeenlinna, then studied history and became an independent writer.
His diverse body of work included novels, short stories, poetry, and essays.

Reviews

[Heli · Rating 4 out of 5]

"Ei sota yhtä miestä kaipaa vaan lapiota", tiivistää Vesa Karonen kirjan jälkisanoissa. Tällainen absurdius ei voi olla muuta kuin totta, ja niinpä kerrotaankin, että Veijo Meri on kirjoittanut Sujut kuulemansa tarinan pohjalta. Lyhyesti sanottuna kyse on sotilaan lähdöstä ja paluusta.

Alikersantti Lauri Ojala jää ryhmineen tukalaan tilanteeseen, kun heitä ei tulla hakemaan Vuoksen yli, vaikka on luvattu. Komppaniasta ei kohta näy jälkeäkään. Ojala katsoo olevansa vapaa poistumaan yksin. Hän suuntaa kotiinsa heinäntekoon, jotta kesä ei menisi hukkaan. Hän ehtii olla kotona aikansa, kunnes alkaa näyttää siltä, että on sittenkin palattava riveihin. Tämäkin on kuulemma totta: mies panee lehteen puimakoneen myynti-ilmoituksen jäädäkseen kiinni. Pian Ojalaa tullaan hakemaan, ja hän joutuu kaivamaan omaa hautakuoppaansa. Mutta kun olisi edes kunnon lapio! Rangaistuksen määrännyt majuri (Kesätakki-Suvisalo) ei tunne sääliä vaan mesoaa: "Suomen armeijalla oli neljäsataatuhatta lapiota. Ne on heitelty pitkin metsiä. Ei pidä ihmetellä, jos ei löydy yhtä ainoata lapiota. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Kaivakoon käsin." Kehnoa kaivuutyötäkin ärsyttävämpää on, kun joutuu vastailemaan paikalle sattuneen autonkuljettajan tyhmiin kysymyksiin.

Jälleen kerran nerokasta tekstiä ja ratkiriemukkaan arkisia yksityiskohtia. Miten voikin upota ihmiseen tällainen teksti.

[Mai Laakso · Rating 4 out of 5]

Veijo Meren Sujut kertoo alikersantti Ojalasta, joka jäi sodan melskeessä varmistamaan ryhmänsä kanssa muiden menoa Vuoksen yli. Jostakin syystä heidät jätettiin vihollisen tähtäimeen. Alikersantti ei hyväksynyt tällaista toimintaa ja lähti etsimään ryhmälleen pääsyä virran ylitse. Yksin oli paremmat mahdollisuudet, vaikka häntä ammuttiin siinä rytäkässä.

Alikersantti pääsi virran ylitse ja kävi ilmoittamassa, että ryhmä pitäisi noutaa toiselta puolelta virtaa. Itse hän jatkoi matkaa, koska pataljoona oli jättänyt heidät taakseen, eikä oikein kukaan tiennyt missä he olivat. Alikersantti lähti siis puntikselle ja päätyi lopulta kotiinsa ja oman kullan kainaloon. Muutama kuukausi siinä vierähti. Piti tehdä heinätyöt ja käydä puimassa viljaa myllyssä ja viettää aikaa oman kullan seurassa.

Veijo Meri kertoo kirjoissaan sodasta, mutta kirjat eivät ole varsinaisia sotakertomuksia. Sujut sisältää paljon muuta. Meri kuljettaa tarinaa sodan ulkoreunoilla, ei keskellä sodan taisteluja. Sujut on mustanpuhuvalla huumorilla höystetty tarina erään alikersantin puntikselle lähdöstä, sillä omasta mielestään hän oli sujut sodan kanssa, eikä sota yhtä miestä kaivannut. Niinhän sitä luulisi...

[Mika Auramo · Rating 3 out of 5]

Veijo Meren palkitussa sotaromaanissa vuodelta 1962 alikersantti Lauri Ojala päättää olevansa sujut Suomen armeijan kanssa, kun hänet oli unohdettu Syvärin itärannalle muiden joukkojen vetäytyessä ja vielä omien yrittäessä ampua hänet, kun mies pyrki linjojen yli.

Kohtelustaan suivaantunut Ojala pakenee käpykaartiin ja piilottelee kotitilallaan tehden maataloustöitä ja siinä sivussa kuherrellen naapurinsa kanssa. Paluu takaisin ruotuun on edessä, kun mies on pannut puimurin myynti-ilmoituksen lehteen ja noutaja tulee.

Meri onnistuu rakentamaan vastakkainasettelua yksilön ja kollektiivin välille, ja Ojala pannaan kaivamaan omaa hautaansa, ja lopulta hän saakin miltei sankarin vastaanoton omassa komppaniassaan, johon alikessu lähetetään odottamaan lopullista kenttäoikeuden tuomiota. Siinä sitä juttua riittää, kun ajatuksia vaihdetaan muiden jermujen kanssa selviytymiskamppailuista omien linjojen paremmalle puolelle, ja sikäli petoksen tematiikkaa tarkastellaan mainiosti eri näkökulmista.

[Tarmo Syvapuro · Rating 3 out of 5]

Nopeasti luettava, hauska kertomus sotilaskarkurista.