Veijo Meri was a Finnish writer. Much of his work focused on war and its absurdity. The work is anti-war and has dark humor. Born in Viipuri (today Vyborg, Russia), Meri graduated from secondary school in Hämeenlinna, then studied history and became an independent writer. His diverse body of work included novels, short stories, poetry, and essays.
Πρόκειται για ένα ιδιαίτερο αντιπολεμικό μυθιστόρημα, αρκετά ειρωνικό και κυνικό σε πολλά σημεία. Βρισκόμαστε στα τελευταία χρόνια του Β' Π.Π. και ένα τρένο γεμάτο στρατιώτες που επιστρέφουν σπίτι από το μέτωπο του πολέμου, διασχίζει το χειμερινό Φιλανδικό τοπίο. Οι στρατιώτες, για να παλέψουν την ανία και την κούραση του ταξιδιού, παίζουν χαρτιά, πίνουν αλκοόλ, λαγοκοιμούνται και ανταλλάσσουν διάφορες κωμικοτραγικές ιστορίες από τον πόλεμο (και όχι μόνο). Αυτό είναι το βιβλίο: Το ταξίδι με όλα τα παρελκόμενα, καθώς και οι μακάβριες ιστορίες που αφηγούνται οι στρατιώτες ο ένας στον άλλο. Με αυτό το βιβλιαράκι ο Μέρι αναδεικνύει ουσιαστικά την τρέλα του πολέμου και τον τρόμο που προκαλεί στους άμεσα εμπλεκόμενους, με εργαλείο την μαύρη αίσθηση του χιούμορ και την απλή αλλά λειτουργική και ρεαλιστική γραφή. Λόγω της σχετικά μέτριας βαθμολογίας του στο Goodreads, κρατούσα μικρό καλάθι για το βιβλίο αυτό, τελικά όμως με άφησε σε πολύ μεγάλο βαθμό ικανοποιημένο.
Kyllä jotenkin hävettää tämä klassikkomeininkini. Paljon on lukematta ja sitten kun välillä saa itsensä lukemaan, ei pääse ollenkaan kärryille ja lähinnä ärsyyntyy. Manillaköysi ei herättänyt juuri mitään ennakko-oletuksia, joten puhtaalta pöydältä ja näin, mutta kyllä tämä aika tylsä lukukokemus oli. Arvostan rohkeutta kritisoida sotaa niinkin pian sen loppumisen jälkeen, mutta jokin tässä harasi vastaan ja paljon. Höh, olen kai moukka.
Veijo Meren Manillaköysi on upea lukukokemus ja tekijänsä ensimmäinen romaani. Meri kuului 1950-luvun modernisteihin, ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen kirjallisuuteen on ollut valtava, ja tässä teoksessa on monia kerronnallisia oivalluksia ja absurdeja piirteitä, joilla kuvataan sodan mielettömyyttä. Tarkemmin sanottuna Meren tavaramerkkinä on ollut myöhemmissäkin romaaneissa onnistuneet sisäkkäiskertomukset, jotka nivoutuvat tarinaan ja päähenkilön olotilaan.
Manillaköydessä protagonistina toimii muuan Joose Keppilä, joka tuntuu olevan ”kaukaista sukua” Konstan Pylkkörelle eli Huovisen luomalle korpifilosofille. Nyt kuitenkin ollaan sodassa, ja Joose sattuu löytämään maantieltä paksun manillaköyden, jonka päättää viedä omalle kotitilalleen – että olisi edes jotain mukaan otettavaa hänen mielestään ihan turhalta reissulta.
Samaisesta kirjasta on tehty myös onnistunut tv-elokuva, jota tähdittää Erkki Pajala, ja muissa rooleissa nähdään mm. Matti Kuningas, Esko Hukkanen, Asko Sarkola ja Pirkka-Pekka Petelius. Käsikirjoitus on kirjailijan itsensä tekemä, ja Veli-Matti Saikkosen ohjaus vie hyvin kirjan tunnelmiin. Ainakin tätä kirjoitettaessa minileffa on saatavilla Yle Areenassa.
Rintamalta lomamatkalla kotiin mennessään Joosen tuska sen kuin yltyy, kun hiestynyt köysi kiristyy. Muut sotilaat pälpättävät omia tarinoitaan junamatkalla, ja niistä tulee niitä sisäkertomuksia. Monissa jorinoissa Joose on mukana, ja ne ovat absurdeja sattumuksia, eräänlaisia sketsejä, joissa Joose käyttää perin sokraattista ironiaa. Välillä pannaan lihoiksi ja pataan sikoja, jotka popsivat venäläisiä sotilaita, ja vain Joose sai ruokapakkinsa tyhjäksi. Toisessa tarinassa mielisairaalan pihalle pöllähtänyt osasto hämmästelee katolle kivunnutta hullua, joka kuvittelee pomppaavansa kuuhun. Kapteeni uhkaa antaa pöpille vitsaa pyllylle ja kaatavansa koko talon, jollei mies tule alas. No, sieltähän mielipuoli juoksi saman tien tikkaita pitkin maan pinnalle. Psykiatri alkoi tivaamaan, aikoiko upseeri tosissaan kaataa koko sairaalarakennuksen. Siihen Joose virkkoi, että kyllä, sillä on se niin hullu.
Vastaavanlaiset hullutukset jatkuvat pitkin matkaa, ja ne jatkuvat myös kirjan tarkkailupisteeseen, kun Joose jatkaa tuskailuaan ja hoiperteluaan kohti maatilaansa. Käy vähän niin kuin Hemingwayn Santiagon, eli saaliista ei ollut mitään iloa, ja illalla naapurin pappa tulee puhumaan puuta heinää.
Manillaköysi on kertomus Joosen matkasta rintamalta kotiin lomalle tieltä löytämänsä köydenpätkän kanssa, mitä täydentävät junassa olevien sotilaitten kertomat tarinat sodasta. Keksityn oloiset tai ainakin kovasti väritetyt tarinat tuntuivat minusta kuvaavan sitä psyykkistä sekasortoa, mikä sodan aikana vallitsee sotilaitten keskuudessa. Objektiivisella totuudella ei niinkään ole väliä, vaan tärkeää on enemmänkin se, miten sota koetaan ja miten siitä kerrotaan jälkeenpäin toisille. Kirja yllätti minut sillä, kuinka tuoreelta sen ote tuntui, vaikka teoksella onkin ikää jo lähes 60 vuotta. Vahva neljä tähteä.
A strange and unsettling book. The weird little tale acts as the framework for many other anecdotes about the war, often of a blackly comic turn. Some of the shaggy dog stories are very amusing, but of course they don’t really cohere or further the narrative (which is why they are shaggy dogs). I didn’t quite know what to make of all this. I am fascinated by Finland in general and the Continuation War in particular, so of course I was predisposed to be absorbed by any book on this subject. However, this is nothing like as good as Vaino Linna’s Unknown Soldier, which also deals with the same conflict, and which is one of the greatest war novels I’ve read.
I found this book to be somewhat comedic and dark at the same time. Joose, a Finnish infantryman on furlough in World War II, winds a long rope around his chest to take home as a needed present. On the train the soldiers trade stories about the battlefield (a body hanging over the fence that winked, or the officer who went mad and shot his men). Joose gets sick from the rope's constriction and almost misses his station but eventually staggers home. The author shows us how war and death breed horror and humor. The book seems to wander aimlessly which makes for a weak novel.
"Keppilän Joose löysi köyden keskeltä huoltotietä."
Näin alkaa Meren absurdi sotaromaani. Ja tämä oli kyllä sotaromaani minun makuuni. Joose tuskailee köysi ympärilleen vyötettynä rintamalta palaavassa junassa ja kuuntelee muiden sotajuttuja. Nämä kirjan sisälle leivotut lyhyet novellit tuovat esiin sodan kauheuksia tavallaan vakavasti, mutta silti kepeästi ja hauskasti.
Jotenkin juuri se miten Meri ottaa sodan samaan aikaan vakavasti, mutta silti tekee siitä pilkkaa (ja kun sodan päättymisestäkin oli vain vuosikymmen) tekee tästä vielä tänä päivänäkin antoisan lukukokemuksen. Ehdoton suomalaisklassikko.
Manillaköysi on akateemikko Veijo Meren esikoisteos ja se ilmestyi vuonna 1957. Kirjan kuvioissa sotamies Joose Keppilä pääsi lomalle ja matkasi surkuhupaisan junamatkan kotiinsa. Hänellä oli jotakin kotiinvietävää, mutta sitä piti piilotella sotapoliiseilta. Kirja ei ole suoraan sotatantereilta, vähän sivutaan taistelutilanteita ja mitä siellä piti myös tehdä. Ehkä kirjan teemaksi voi nostaa sodan lisäksi varastamisen ja sen seuraukset.
Hyvin toimivaa sisäisen maailman kuvausta ulkoisen maailman tapahtumilla.
Sodasta ei palaakaan sankari, vaan ympärilleen kietoman köyden sinipunaiseksi turpeaksi pullukaksi tekemä varas, suomalainen Svejk. Lopuksi vaimo leikkaa köyden palasiksi, näin näyttää sodan turhuuden ja tallaa sotatrauman tunkioon, mistä sitä ei enää käsitellä...
Sotakokemus rakentuu tarinoista, jotka tuskin ovat tosia. Siinä mielessä sota-aika on ollut viimeisiä suullisen kertomaperinteen leimahduksia. "Älytönhän sinä olet, jos luulet, että sinun pitää uskoa minun kertomuksiini."
Tekipä hyvää lukea tämä uudelleen nyt, kun sotakerronta on tutumpaa kuin kouluaikoina.
Tenttikirja 4/10, melkoista tervanjuontia oli tämän lukeminen. Sotakirjallisuus harvoin vetoaa, ja hirtehishuumori vielä harvemmin. Kehystarina jää tässä teoksessa köykäiseksi ja sekavaksi, muutama hupaisa kertomus mahtuu joukkoon. Ehkä tämä on pätevä genrensä edustaja, en osaa sitä arvioida. Tässä tökki se sama, mikä suomalaisessa humoristisessa perinteessä yleensäkin: aito ilo puuttuu, ja kaikki kaunis saatetaan naurunalaiseksi. Kyynisyys ei jaksa naurattaa.
Vähän kuin olisi huuruisimpia inttijuttuja kuunnellut, mutta sodasta!
Sodan ankaruus puristaa köyden muodossa Keppilän Joosea, joka kuuntelee muiden huumorijuttuja vakavana, kunnes kotona olo vihdoin helpottaa ja naurukin pääsee ulos. Sota näyttäytyy mielettömänä, mutta ehkä ei niinkään karmean ahdistavana.
Ihmettelin, miksi joku oli laittanut klassikkokirjan kirjaston poistohyllyyn: luulisi, että klassikoita jos jotain yleensä lainataan. Mutta sitten tajusin, että sinnehän voi kuka tahansa tuoda kierrätykseen kirjoja – ja sitten luin kirjan ja tajusin, miksi joku olisi halunnut kierrättää kirjaa oikein olan takaa.
Manillaköysi bostailee jonkinlaisena suomalaisen modernismin merkkipaaluna, mutta on se kyllä typerryttävän ohutantinen tekele. Teos on löyhästi yhteen kyhätty kokoelma erilaisia rempseitä sotajuttuja, joiden aiheuttamat reaktiot vaihtelevat tuhahduksesta suupielen laiskaan nostoon. Ympäristö on muutamista nokkeluuksista huolimatta harmaan faktuaalista, hahmot ovat joutavampia kuin Hemingwayllä ja kieli on vaivaannuttavaa ja nasevaa, köyhän miehen Lauri Viitaa. Kirja suorastaan pursuaa väkinäisiä sanaleikkejä ja amatöörimäistä kieliaskartelua, joista hyvän esimerkin antaa virke "He huomasivat hetken lähestyvän ja pelkäsivät kai hetkensä lähestyvän." Kaikesta päätellen on tulkittava, että Meri oikeasti kirjoitti näitä kaskuja sillä ajatuksella, että kirja olisi viihdyttävä – mutta omalla kohdalla noin mielikuvitukseton sanaseppoilu ei lähtenyt ei niin millään.
Modernismi, joka pyrkii tahallisesti tukahduttamaan itseään ja saamaan lukijan kiinnittämään huomiota myös sanomatta jätettyyn, taiteilee aikamoisella veitsenterällä, sillä siinä otetaan valtava riski. Jos silmien edessä oleva teksti ei ole mielekästä, ei lukijaa voisi vähempää kiinnostaa mietiskellä, mitäköhän teksti jättää kaiken lisäksi sanomatta. Manillaköydessä koitetaan viitata sodan absurdiuuteen ja julmuuteen, mutta se tapahtuu mitäänsanomattomalla flegmaattisuudella.
Absurdiuden pääesimerkki teoksessa on itse sen nimikkopunos. Teoksen jonkin sortin päähenkilö Joose Keppilä haluaa itsepäisesti nyysiä kotiinsa hyvän pätkän manillaköyttä, jonka hän käärii toveriensa avulla kehonsa ympärille ja nousee puhisten kotijunaan. Siinä mies sitten puhkuu ja puhisee ja melkein meinaa henki mennä; hyvä kun kotiin asti pääsee ilman, että henki lähtee. Vaimo sitten lopulta tajuaa, mistä kiikastaa, ja leikkaa köyden palasiksi ja sulloo kananraatojen sekaan tunkiolle. Keppilä miltei kuoli aivan turhaan nuukuuttaan ja itsepäisyyttään.
Manillaköysi tulee ja menee, mutta pajunköyttä piisaa (ehh heeeh voehan). Köysijupakan jälkeenkin satuillaan menemään, ja sitten romaani loppuu kuin seinään. Sikäli hauskaa, että tällaisen '57-vuonna julkaistun kirjan ohi (tai oikeastaan yli) aika on ajanut oikein ryminällä, siinä missä Don Quijoten tai Tristram Shandyn kaltaiset, ikivanhat jaarittelut osoittavat yhä, mistä humoristisessa kertomakirjallisuudessa on parhaimmillaan kyse.
Jos teoksella on joitain ansioita, niin sanoisin, että toisinaan – etenkin kolkommissa tarinoissa – oli siellä sun täällä ihan mielenkiintoisia, mielikuvia herättäviä kuvauksia. Esimerkiksi kuolleen miehen asennot piikkilanka-aidassa. Samaten minua oikeasti huvitti osio saksalaisesta upseerista, joka toikkaroi Joosen kotikylän asemalaiturilla, kuin jossain Jacques Tatin leffassa. Mutta muuten en kyllä keksi, mitä joku sota- tai klassikkokirjallisuudesta kiinnostunut tästä teoksesta ammentaisi (muuta kuin sitä huumoria, jota itse löysin vain rahtusen).
Hauskaa kyllä, niteen paras ansio oli Jussi Kaakisen upea kuvitus. Geometriset muodot, litteät pinnat ja puoliabstraktit hahmottelut antoivat samanaikaisesti karttamaisen, huvittavan että omituisen raadollisen lisäyksen Meren kroohpyyh-proosalle. Pidin erityisesti tavasta, miten Kaakinen yhdisti vanhanaikaisen painotekniikan tuntua sekä kynällä vedettyjä kiehkuroita, jotka usein tehokkaasti muistuttivat lukijaa, että Keppilän kehon ympärillä on edelleenkin se miehen smurffiksi muuttava manillaköysi.
Näin Manillaköysi-elokuvan joskus nuorena ja pidin siitä, mutta kirja jäi lukematta vuosikymmeniksi. Elokuva ei tosiaan paljoa valmista lukukokemukseen, sen verran erilainen se oli (ainakin näin muistin varassa). Kiinnostava vastapaino Tuntemattoman sotilaan monumentaalisuudelle, mutta jotenkin jo ikääntynyt tavalla, jota taas ehkä perinteisempi TS ei ole. Yhdeksän miehen saappaat ja tämä parin viikon sisään onkin varmaan tarpeeksi sodanjälkeistä klassikkokirjallisuutta hetkeksi...
En oikein päässyt tähän kirjaan kiinni. Kerrontatyylissä on sisällytetty romaanin juoneen pienoisnovelleja tarinan hahmojen kertomana. Useissa kohdissa arvostin leikittelyä tällä keinolla ja kielen käyttöä, mutta monissa kohdin huomasin että mielenkiinto ja keskittyminen herpaantui tämän takia. Ajatuksena tykkäsin tästä kerrontavalinnasta mutta se ei minulle nyt ainakaan tällä lukukerralla tässä toiminut
Tuntematon sotilas kanonisoi sotakirjallisuuden Suomeen ja koen, että Merin Manillaköysi ei anna kunniaa tälle tyylisuunnalle. Teoskohtainen vertailu ei ole aina varsin hedelmällistä, mutta kirjan modernistinen tyyli yhdistettynä sodan raakaan luonteeseen ei vetänyt mukanaan ja teoksen luettuani jäin varsin hämmentyneeksi.
Joosen kamppailu manillaköydennkanssa oli kiehtovaa, mutta varsin kaksiulotteista.
Absurdi ja hieman sekava kritiikki jatkosodasta ohuehkon romaanin muodossa. Olisin ehkä kaivannut päähenkilölle suurempaa roolia kirjan tarinassa - köysi hänen ympärillään oli kirjan pääpointti, mutta sen olemassaolo tuli esiin vain pari kertaa. Köyden sijaan tarina keskittyi enemmän yksittäisiin kertomuksiin sodasta, joista tosin pidin myös.
Kirjan näkökulma ihmismieleen ja maailman mielettömyyteen puhutteli vahvasti. Huumori ja toisaalta sodan mielettömyyden kuvailu erittäin taitavalla sanankäytöllä tekee tästä ajattoman teoksen. Vahva suositus.
I found it hard to get a handle on this book. I loved the writing and the side stories were amusing and sometimes sweetly sad. But the frame story was just okay. It could have used a little more, in my opinion. Still, it was enjoyable and that's what counts for me.
Inhomodernistinen kuvaus sodasta lyhyiden anekdoottien ja pääjuonen kautta. Kertomus tapahtumista, jotka voivat tapahtua vain sodan aikana. Mieleenpainuvaa Joosen sekä fyysinen että henkinen pahoinvointi. Tiivistettynä hiukan sekava mutta vaikuttava kirja.