Transhumanistista mutapainia ja suomenkielen joukkohauta! Sateisesta ja rappeutuneesta Ruovedestä rakentuu nerokkaassa romaanissa tulevaisuuden odotushuone.
Eletään aikaa ennen loppua, maailma on yhä melkein tuttu, mutta pelko sen hajoamisesta saa mielet säröille. Neljä onnetonta hahmoa vie vuorollaan kerrontaa eteenpäin. Teinityttö pakenee mielipuolisia sijaisvanhempiaan selkouniin, omaa hajuaan pelkäävä poika telttailee kylmenevässä syksyssä, domina kiusaa uhriaan ja karhu odottaa tekoälyä. Taustalla ekokatastrofi ja teknologinen vallankumous kisaavat luomakunnan kohtalosta yksilöiden seuratessa voimattomina sivusta.
Suuri fuuga lainaa muotonsa Beethovenin musiikista ja venyttää esikuvansa tavoin ajattelunsa äärimmilleen. Se on yhtä aikaa herkkä ja häiritsevä iltasoitto menetetylle maailmalle, sen sanoille, jumalille ja ihmisille.
Matias Riikonen on suomalainen kirjailija. Riikonen on opiskellut kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Esikoisromaani Nelisiipinen lokki oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Teokset Suuri fuuga ja Kiertorata voittivat yhdessä Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017. Romaani Matara oli vuoden 2021 Finlandia-ehdokkaana ja voitti Tulenkantaja-palkinnon.
Ihmeellistä, että voi haluta ahmia kirjaa, joka on ahdistava ja kuvottava, mutta samaan aikaan todella hauska, älykäs ja lempeä, vaikka kuvaakin totaalista toivottomuutta ja pimeyttä. Upeaa hallusinaatiota ja painajaista!
Ja, tällaisten kokemusten takia pidän lukemisesta ja kirjoista. Tämä ei "kehittänyt ihmisenä", enemmänkin sai kyseenalaistamaan koko ihmisyyden idean. Ei myöskään rentouttanut, vaikka tavallaan viihdyttikin, enemmänkin aiheutti vaikeasti selitettävää levottomuutta.
Ehdottomasti paras kirja, josta en ymmärtänyt yhtään mitään. Tarina soljui paikasta toiseen ihmeellisellä tavalla ja kaunis kieli vei sitä erikoisiin paikkoihin.
Epäröin tarttua tähän kirjaan, sillä en ole mikään klassisen musiikin tuntija eikä Beethovenin Suuri fuuga, jonka rakennetta kirja myötäilee, ole itselleni edes etäisesti tuttu. Kirjan ensimmäiset 150 sivua tuntuivatkin toivottoman vaikeilta lukea: en pystynyt seuraamaan tapahtumia (oliko niitä), enkä pysynyt perässä siitä, ketkä tarinan henkilöt olivat ja kuka kulloinkin oli kertomassa. Yksi kertojista puhui lisäksi osittain omaa kieltään, mikä vaikeutti entisestään minkään hahmottamista.
Sitten, ilmeisesti alkuperäisen Suuren fuugan tapaan, asiat alkoivat kiertyä auki. Kirjassa oli pätkä, jossa käytiin läpi B:n Suuren fuugan kuusi ensimmäistä jaksoa (kymmenestä), ja siinä sai vahvistuksen sille, että alun oli kuulunutkin olla sekava. Samalla kerronta edes jollain tavalla linearisoitui ja pitemmät kaaret alkoivat piirtyä esiin niin, että luulin ajoittain jopa ymmärtäväni jotain.
Loppujen lopuksi jäi sellainen olo, että luin jotain todella kiinnostavaa, mitä en ehkä täysin ymmärtänyt. Vinkiksi urakkaan ryhtyville: tätä ei kannata yrittää lukea lyhyissä pätkissä, vaan kirja on parhaimmillaan, jos sen lukee (kokee) yhdeltä istumalta.
Tämäpä oli erikoinen kirja! Diskordinisti-Mima upposi täysillä kaaokseen ja löysinpä sieltä aikapaljon tarttumapintaa tähänkin elämänvaiheeseen. En kyllä olisi itsevalinnut tätä luettavakseni ilman #kirjagraminkesäkisa -tehtävää mutta olenpa tyytyväinen että luin! Tämä ei ollut mulle helppo kirja sillä suhtaudun transhumanismiin kaksijakoisesti ja tarina tuntui ensimmäisen kolmanneksen ajan kovin raskaalta. Alussa olin aivan hukassa ja sormi suussa kun en hoksannut että kertojaääni vaihtui lennossa saman kappaleenkin sisällä. Jos olisin lukenut muiden arvosteluja niin olisin huomannut että siellä oli roomalaiset luvut joista tiesi kuka kulloinkin puhui. Hoksasin sen vasta noin puolivälissä kirjaa...
Kuitenkin nää hahmot pääsi ihonalle omina itsenään, särkyneinä, rikkonaisina ihmiskuvatuksina. Jokainen heistä voisi olla joku jonka tunnen tai minä itse jossain elämäni vaiheessa. Henkilöt olivat rasittavia, inhottavia, itsekkäitä, ahdistuneita, kiihkeitä ja tekivät rumasti toisilleen, satuttivat läheisiään ja itseään. Heillä kaikilla oli oman elämänsä kanssa haasteita ja traumoja vaikka muille jakaa. Mutta löytyi sieltä odottamatontakin hellyyttä, toisesta välittämistä ja syvää kiintymystäkin.
Tykästyin kovasti Riepupoikaan, hänen vanhahtava puheenparsi ja kirjailijan omakeksimät sanat saivat hauskasti ajatukset liikkeelle kun piti välillä pohtia että mitähän hän nyt sanoikaan. Pienet välähdykset menneestä, samanismi ja muu muinaissuomalainen kuvasto on toki itselleni tuttua ja se lämmitti mun pakanasydäntä. Jätän pois kokonaan Beethovenin tästä arviosta koska en osaa musiikillisesti sanoa asiasta mitään sillä hänen "Suuri Fuuga"-teoksensa ei ole minulle tuttu. Enkä tosiaankaan osaa analysoida tätä siihen nähden.
Yh. Kokeellista kirjallisuutta pahimmillaan. Kirja seuraa Beethovenin Suuren fuugan rakennetta niin, että neljää pääsoitinta kutakin edustaa yksi kertojista. Tämän tietäminen olisi auttanut ensimmäisen kolmannen "ymmärtämisessä". Joku varmaan sanoisi että "tätä teosta ei voi ymmärtää, vaan se pitää kokea". Ja katin viikset, sanon minä! Haluan lukiessani jo tietää, mistä kirja kertoo. En ole vielä lukenut mitään oikeita analyyseja Suuresta fuugasta, enkä oikeastaan tiedä ollenkaan, mitä kirjalla yritetään kertoa, vai yritetäänkö mitään.
Siinä vaiheessa kun kuollut Gösta Sundqvist (mikä hänen funktionsa kirjassa on, sitä en tiedä) laulaa karaokessa Rin-tin-tiniä, ihmettelin että mitä tapahtuu, mutta kun seuraavaksi 1600-luvulla kuolemantuomittu noita Antti Lieroinen tarttuu mikkiin samalla kun baarin vessassa dominatrixin käskyttämä mies saa suuseksiä hakkaamaltaan vaimolta, tiesin että kirja on liian outo ihan kaikille. Olin sen verran lähellä loppua (oikeasti ehkä puolivälissä) että päätin lukea kuitenkin koko kirjan. Joskin iso kannustin oli se, että pääsen sitten haukkumaan sitä tässä arvostelussa.
On minulla jotain hyvääkin sanottavaa. Yhden kertojan käyttämä vanhahtava ja paikoin arkaainen sanasto oli jollain tapaa viehättävää. Siinä se positiivinen puoli sitten olikin. Älkää lukeko jos aikanne tai elämänne on teille edes jollain tapaa merkityksellistä.
"- - Että meillä olisi täällä murheemme mutta myös toisemme, että olisimme yhdessä näillä lauteilla ja joku meistä heittäisi löylyä, me voimme kuvitella sen, ja kuvitelma tästä illasta on tämä ilta. Joskus me kaipaamme johonkin paikkaan, kukin omaamme, mutta aina niin väkevästi, että kaipauksemme tähden tuo paikka alkaa häilyä silmissämme oudon todellisena. Sitä paikkaa ei ole eikä sinne pääse. Ja silti se on meidän sisällämme. Eikä siitä voi puhua, sillä yksi ainut sana voi suistaa sen näkymättömiin. Ehkä suisti jo. Ja sittenkin me saatamme joskus seisoa vieretysten, toisillemme vieraat ihmiset, emmekä vaihda sanaakaan, mutta meistä tuntuu kuin meidän varjomme kävisivät hiljaa omaa salaista vuoropuheluaan - -" (s. 203)
"Me rakennamme uutta maailmaa hirvittävällä nopeudella ja vanha maailma murenee allamme aivan yhtä hirvittävällä nopeudella, emmekä me tiedä, ehdimmekö me saada uuden maailman valmiiksi ennen kuin vanha maailma on kokonaan murentunut pois. Me yritämme ajatella tulevaisuutta, mutta siellä ei ole mitään muuta kuin joko täydellinen pimeys tai täydellinen valo, ja meitä puristaa rinnasta. Me hytisemme horkkaamme ja olemme kuulevinamme, kuinka kirkon puiset seinät natisevat. Uusi maailma pakenee vanhaa maailmaa, ja vanha maailma jahtaa uutta maailmaa, ja me yritämme hengittää syvään. Me yritämme unohtaa kaiken ja keskittyä siihen, että me olemme nyt täällä ja että tuolta edestä, alttaritaulun alta, kuuluu jousisoitinten virittämisen ääniä." (s. 368)
Tarinan neljä hahmoa, kvartetin neljä soittajaa, ovat irrallaan todellisuudesta, jokainen omalla tavallaan. Poika elää vainoharhoissa ja puhuu kuollutta suomea, tyttö pakenee valveuniin, mies alistuu virtuaalisuhteessa ja karhu arvelee elävänsä jo tulevaisuuden simulaatiossa. Tämän syy tai seuraus on että nykyisyys, eli todellisuus, on ahdistavaa ja sekavaa ja tuntuu kuin siitä puuttuisi jotain olennaista.
Nykyisyys on heikko, tulevaisuus painava. Nykyään ajattelemme, ettemme enää tarvitse sydäntämme; voimme leikata sen irti, heittää jäteastiaan ja korvata uudella, paremmalla, 3D-tulostetulla. Toivomme, että pysymme hengissä kunnes uusi sydän on istutettu, eikä keho hylji vierasta kudosta.
En välttämättä ymmärtänyt mitä tässä loppujen lopuksi ajettiin takaa, mutta jos ymmärsin, niin tähän kirjaan sisältyy vetoomus elää nykyisyydessä, ja muistaa myös menneisyys, jottemme törmää jäävuoreen ja uppoa neitsytmatkalla vanhasta maailmaista kohti uutta maailmaa.
Todella kunnianhimoista taideproosaa, dystopiaa ja paikallishistoriaa. Jos päädyn Ruovedelle, otan teoksen varmasti uuteen luentaan. Pidin toiminnallisista osuuksista ja dominaleikeistä, mutta koin osan "luennoista" turhan raskaina, vaikka ne kuvaavatkin hahmojen autismin kirjoon liittyviä oireita. Gösta Sundqvist palasi eloon herkullisesti ja inspiroi enemmän kuin pitkät lainaukset Beethovenin aikalaiskritiikeistä.
Hämmästyttävä kirja. Musiikillinen pohjamuoto ei suuresti merkinnyt, kun ei Suuri fuuga ole teoksena tuttu (eikä kertakuuntelulla varsinaisesti asiaa valottanut). Harvasta kirjasta olen ymmärtänyt näin vähän, mutta eipä tuo haittaa: Suuri fuuga on yhtä kaikki varsin nautittava teos täynnä ihmeellisiä käänteitä ja omintakeista kieltä.
Huikea kirja, jossa kirjailija käyttää rakenteena Beethovenin fuugaa. Kuinka tämä voi onnistua kaunokirjallisuuden keinoin? Kokeile, niin hämmästyt. Eihän tästä mitenkään kaikkea tajua, mutta uskomaton taidonnäyte Riikosen näpeistä on lähtenyt yhtä kaikki. Ruoveden leirintäalueella tuskin koskaan on nähty tällaista menoa.