Vikke Nilon tarina

by Kalle Päätalo

Vikke Nilo on Kalle Päätalon luomista henkilöhahmoista hauskimpia, ristiriitaisimpia ja kiinnostavimpia. Hän on savotoiden ilonpitäjä ja naurumestari, jonka elämä on alkanut huutolaisena ja kulkenut kirjavien vaiheiden kautta savotoille ja puronvarsiin, jätkän pyhään ja arkeen.

Vikke Nilo on äykkäpäisyyteen asti omaehtoinen ja riippumaton. Hän on lahjakas ja omanarvontuntoinen vääräleuka ja ovela korttihuijari, jonka sormet ovat vikkelämmät korttitempuissa kuin työnteossa.

Kohtalo on suonut hänelle kovan osan ja johdattaa hänet lopulta varsitien viimeiselle taipaleelle nykyaikaisen sosiaalihuollon piiriin. Sitä Vikke ei kestä, vaan haluaa kuolla yhtä riippumattomana kuin on elänytkin, ilman käskijöitä ja ahdistavia lakanoita.

Kalle Päätalo kirjoitti Vikke Nilosta kaksi teosta, kirjat Viimeinen savotta ja Kairankävijä. Vikke Nilo esiintyi myös hänen kertomuskokoelmassaan Mustan Lumperin raito. Näistä teoksista on toimitettu uusi laitos, jossa Viken vaiheet on kerrottu kokonaisuudessaan, lapsuudesta vanhuuteen asti. Yksissä kansissa on nyt koko Vikke Nilon monivaiheinen tarina, tutut henkilöhahmot alkuperäisen rehevinä ja Päätalon pohjoinen maisema juuri sellaisena kuin mestari itse sen loi.

709 pages, Hardcover

Published January 1, 2002

About the author

Kalle Päätalo on yksi maamme luetuimmista ja tuotteliaimmista kirjailijoista. Hänen tuotantonsa käsittää lähes 40 romaania sekä näytelmiä ja kertomuksia. Päätalon tekstejä on käännetty mm. englanniksi, ruotsiksi ja viroksi. Kalle Päätalolle myönnettiin lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia. Professorin arvonimen hän sai vuonna 1978. Filosofian kunniatohtoriksi hänet promovoitiin Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan promootiossa 1994. Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I lk:n komentajan merkin hän sai vuonna 1994.
--
Päätalon kirjallinen ura alkoi suhteellisen myöhään. "Pitkän armeijan reissuni, ja sen jälkeen rakennusalan ammattiin hakeutumiseni, sekä vielä oman talon rakentaminen, lykkäsivät suunnitelmaani kirjoittaa kokonainen kirja, niin että olin 39-vuotias, kun esikoisromaanini ilmestyi".

Esikoisteos Ihmisiä telineillä (1958) herätti huomiota aihepiirillään. "Tämän vuoden esikoisteosten joukossa tulee varmaan muodostumaan erityiseksi tapaukseksi Kalle Päätalon teos Ihmisiä telineillä, joka alkavalla viikolla ilmestyy kirjakauppoihin. Kirjan erikoinen merkitys sisältyy sen aihepiiriin. Ensi kertaa kirjallisuudessamme siinä käsitellään laajasti ja perusteellisesti rakennustyömaata, joten se merkitsee uutta aluevaltausta kaunokirjallisuudessamme". (US 16.11.58)

Mahtava 26-osainen, 16 993 sivua käsittävä Iijoki-sarja on Päätalon elämäntyö. Sarjan ensimmäinen osa, Huonemiehen poika, ilmestyi 1971. Sarja jatkui päätösteokseen, Pölhökanto Iijoen törmässä (1998) asti. Sarjan kirjoja on myyty 2,5 miljoonaa kappaletta (1999). Päätalon teosten yhteinen myynti on yli 3,5 miljoonaa kappaletta (1999).

Lähtiessään vuonna 1971 kirjoittamaan Iijoki-sarjaa Päätalon tavoitteena oli tehdä läpileikkaus 1920-luvulta aina jälleenrakennuskauteen asti. "Suurin voimani kirjailijana on omakohtainen kuunteleminen, näkeminen ja kokeminen. Rakentajana uskon olevani aitiopaikalla, olenhan kokenut koko kaaren, sekamiehestä vastaavaan mestariin". Toinen Päätalon tavoitteista oli kielen, murteen tallentaminen. Taivalkoskella hänellä oli kielipäivystys, jota alkuaikoina hoiti Martta-sisar. (Iisalmen sanomat 10.11.94)

Iijoki-sarjan jälkeen v. 1996 Päätalolta ilmestyi teos Sateenkaari pakenee. Jos kirjailija kuvasi Iijoki-sarjan parissa olleensa todellisuuden vanki, hän pääsee uusimman kirjansa parissa sepitetyn, fiktiivisen tekstin vapauteen. "Sateenkaari pakenee on Päätalon paras mielikuvitusromaani. Omapäisenä hän jatkaa omalla pokasahallaan, omalla rankakasallaan, toivottavasti kauan", kiittelee arvostelu. (HS 5.10.96, Vesa Karonen)

palkinnot: Hämeen läänin taidemitali 1978
Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 1958, 1962, -66, -72, -74, -81, -85 ja 1990
Väinö Linna -palkinto 1999
Kiitos kirjasta -mitali 1970
Valtion kirjallisuuspalkinto 1971
Tampereen palkinto 1989
professorin arvonimi 1978
fil. kunniatohtori (Oulu) 1994

Teksti Kirjasampon sivustolta: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/ka...

Reviews

[Kirjasieppo · Rating 4 out of 5]

Tekstin puolesta tämä on mielestäni Päätaloa parhaimmillaan: hersyvää huumoria mieleenjäävillä sanonnoilla höystettynä, juonen puolesta sujuvasti etenevää (ei turhia jatusteluja joihin Koillismaa-sarja joskus sortuu) ja ennen kaikkea elämänmakuista pohdintaa ihmiselon koukeroista.
Vikke Nilo ei persoonana ole niitä sympaattisimpia (paikoin todella ärsyttävä ja itsekäs), mutta pisti toki pohtimaan, mikä on ihmisessä perimää ja mikä ympäristö vaikutusta. Toki traumaattinen lapsuus voi hyvinkin vaikuttaa koko elämän valintoihin, mutta en poissulkisi myöskään valinnanvapauden mahdollisuutta kiperissä paikoissa. En usko, että lapsuuden traumat välttämättä johtavat Viken valitsemaan käytökseen, mutta toki jos ne yhdistää jo syntymässä saatuun äkkipikaisuuteen, niin ero ei ole aina itsestään selvä.

[Arttu · Rating 4 out of 5]

Samantyyppiset peruselementit saivat minut pitämään tästä kokoomateoksesta kuin Waltarin Mikael Karvajalasta: naseva, koominen dialogi ja tapahtumat alati vaihtuvassa ympäristössä. Erona tuohon Waltarin teokseen on tosin se, että sen merkillisemmät "hengen" pohdinnat on korvattu nyanssipitoisemmalla dialogilla ja tarkalla ympäristön kuvaamisella. Tämä vastaavasti palveleekin kuva- ja äänimaiseman muodostumista, minkä nyt voinkin uskoa olevan Päätalojen suosion takana.

Suhtautumiseni päähenkilöön teki silmukan: nuoruuden ajan Vikellä riitti valoisaa elämänasennetta kaikesta julmasta kohtelusta huolimatta, mikä vain vahvisti myötätunnon ja säälin tunteitani tätä huutolaispoikaa kohtaan. Sen sijaan elämänsä ehtoopuolella Vikke kuvataan kyynisenä jääräpäänä, jonka käsityksiä, johtopäätöksiä, sanoja ja tekoja on jopa ahdistavaa lukea. Hänen suhtautumisensa muuttuvaan maailmaan tuntui välillä epärealistisenkin kyyniseltä. Lopulta Viken viimeiset pohdinnat normaalin lapsuuden puuttumisesta saivat minut pohtimaan, miten kauaskantoinen lapsen trauma voi olla. Teoksen loppu oli muutenkin vaikuttava.

Päätalo ilmaisee selvästi oman kantansa Viken patologisesta valehtelusta: useat luvut päättyvät onnettomasti vain siksi, että viattomalta tuntuva hätävalhe ajaa, joskus useankin mutkan kautta, tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on paeta ja vaihtaa maisemaa.

Tästä nauttineena en kuitenkaan aio kiirehtiä Iijoki- tai Koillismaa-sarjojen pariin. Ne odottavat tämän lukijarupin elämän varsitien loppuetapeilla.