Lahtarit kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin. Eri rekistereitä taidokkaasti hyödyntävä teos on tarkka ja todelta tuntuva kuvaus kansalaissodan kaoottisuudesta ja raakuudesta. Mosaiikkimaisesti rakennetussa historiallisessa romaanissa ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi niin jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, englantilainen kääntäjä kuin suomenhevonenkin.
Kanto yhdistää romaaniin dokumentaarista ainesta: päiväkäskyjä, sanomalehtikirjoituksia sekä otteita muistelmista ja kirjeistä. Lahtarit ilmestyy kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017. Se on sisarteos Kannon romaanille Veriruusut (2008), joka kertoi punaisista naiskaartilaisista.
”Punikki vilahti väipährökseltä puiden välis. Tähtäsin ja ammuin sitä niinku mettänelävää. Se keikahti ison kiven taakse, enkä tiennyt, tapoinko minä sen. En ollut ennen ihmistä ampunut ja ilikiältä se tuntui. Parempi olisi ollut, jos en osunut."
Anneli Kanto käsitteli vuoden 1918 tapahtumia erinomaisessa romaanissaan Veriruusut, joka kuvasi Valkeakosken naiskaartilaisten kohtaloa sodan melskeissä. "Lahtareissa" (Gummerus, 2017) kirjailija vaihtaa puolta ja kuvaa sisällissotaa valkoisten näkökulmasta.
Sota tempaisee kurimukseensa joukon ihmisiä, joiden kirjailija antaa vuorotellen kertoa tapahtumista, aina venäläisten varuskuntien aseistariisumisesta Hennalan vankileirihelvettiin saakka. Ääneen pääsevät niin jääkäriupseeri, suojeluskuntalainen, kenttäsairaalan lääkäri, ruotsalainen vapaaehtoinen, miehenä rintamalla esiintyvä nainen kuin monet, monet muutkin, suomenhevonen mukaan luettuna. Ratkaisu on onnistunut ja tuo jollakin tapaa mieleen William Marchin ensimmäistä maailmansotaa kuvaavan romaanin Komppania K.
Sodan julmuutta kuvataan kaunistelematta, eikä ihmisyyttä ole helppo säilyttää sen tiimellyksessä. Kummallakin puolella tehdään hirmutekoja. Taistelut ja teloitukset jättävät jälkensä myös niihin, joihin vihollisen kuula ei osu. Syyllisyys jää painamaan, järjen valo sammuu osan silmistä. Kaikki eivät osaa enää palata tavalliseen siviilielämään.
Kertojan näkökulmaa vaihtaessaan Kanto käyttää hienosti myös murteita, niin pohjalaista puheenpartta kuin stadin slangiakin. Vaikka henkilöitä on paljon, tuntuu jokainen hahmo tuntuu itsenäiseltä persoonalta.
Ei siitä mihinkään pääse, "Lahtarit" on vaikuttava lukukokemus myös toisen lukukerran jälkeen, ja omissa kirjoissani teos nousee yhdeksi hienoimmista kansalaissotaa kuvaavista romaaneista. Jos pidit tästä, niin kokeilepa myös Antti Tuurin Kylmien kyytimiestä.
Laaja, sodan raadollisuuden kaunistelematta kuvaava ja vaikuttava romaani. Suurinta antia romaanissa oli minulle etäisiksi ja ihmishirviöiksi mieleeni jääneiden valkoisten muuttuminen inhimillisiksi. Minunlaiselle musiikki-ihmiselle oli myös kiintoisaa, että säveltäjä Toivo Kuula pääsi teokseen mukaan. Pysäyttävä lukukokemus, jonka jälkeen minun on koottava itseäni voidakseni ajatella selkeästi.
Vahvaa tavaraa. Kanto kuvaa sisällissotaa valkoisten näkökulmasta. Erilaisia näkökulmia onkin sitten runsaasti: on jääkäriä, suojeluskuntalaista, muonittajaksi lähtenyttä nuorta naista, lääkäriä... toistuvien päähenkilöiden lisäksi on koko joukko irtonaisia näkökulmia täydentämässä kokonaisuutta, ja mukana on lisäksi dokumentaaristakin ainesta.
Kirja kuvaa ilmajokelaisten nuorten miesten matkan Suomen halki Tampereen kautta Viipuriin ja lopulta Helsinkiin voitonparaatiin. Miltä tuntuu olla voittajien puolella sodassa, jossa molemmat osapuolet syyllistyvät hirvittäviin raakuuksiin? Sisällissota ei ollut helppo sota käydä, hävitä tai voittaa, sen Kanto osoittaa tarkasti.
Romaanina kieleltään ja kerronnaltaan aivan mielettömän taidokas. Lukukokemuksena vavahduttava, pysäyttävä, ahdistava, kaunis ja kammottava. Paras tähän mennessä tänä vuonna lukemani kirja.
Kovat oli odotukset ja tämä kirja ne täytti. Ihmettelen edelleen miten Kanto saa niin selkeästi olennaisen esille. Kirja on sellainen helppolukuinen aiheesta huolimatta ja se on minusta upeaa. Tämän kirjan voi sikäli lukea kuka tahansa ja mistä lähtökohdista tahansa. Murre oli ihanaa ja tietysti tuo pohjalaisuuden kuvaus oli minusta upea. Koska noin se vaan menee vaikka ajatellaan kuinka että stereotypioita nuo on. Kyllä vaan tietty mielenliike tuolla Pohjanmaalla vaikuttaa - edelleen.
Mielenkiintoista - ja tarpeellista - lukea sisällissodasta välillä myös valkoisen puolen silmin. Tämä romaani jos mikä murtaa myytit siitä, kuinka valkoiset olisivat olleet yhtenäinen, hyvin organisoitu ja johdettu ammattimainen armeija. Kirja on karua kertomaa sodan todellisuudesta, siitä, mihin kaikkeen ihminen venyy ja mitä sitten tapahtuu, kun mieli murtuu.
Vierastin aluksi kirjailijan valitsemaa rakennetta, jossa tapahtumat etenevät lyhyinä, lukuisten eri kertojien näkökulman esiintuovina tekstinpätkinä. Tästä tuli (liikaa) mieleen Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -kirjan pelillisyys. Vasta aivan loppuvaiheessa pystyin jotenkin kiintymään henkilöihin. Murteiden kanssa olin niin ikään hieman kahden vaiheilla, sillä melko pitkään ne tuntuivat haittaavan lukemista. Hyvin ne kuitenkin erottivat eri persoonat toisistaan, joten menköön.
Kaiken kaikkiaan tärkeä, vaikuttava teos, jonka universaali sanoma on se, etteivät sodassa voittajatkaan selviä vaurioitta.
Anneli Kanto on kirjoittanut uskomattoman todentuntuisen kuvauksen sisällissodan tapahtumista ja ihmiskohtaloista. Teksti oli paikoin todella karmaisevaa luettavaa ja pisti miettimään mikä on tosipohjaista, dokumentteihin perustuvaa ja missä menee fiktiivisyyden raja. Teos avaa lukijan silmät näkemään erityisesti sen, että sodassa ei ole voittajia eivätkä sodan kauhut nähneet enää koskaan palaa täysin entiselleen. Lukukokemus pani minut myös useasti miettimään oman suvun osuutta sodassa- osa suurista taisteluista käytiin ihan oman sukuni kotipaikoilla. Sisällissota on niin pitkään ollut puheenaiheena tabu - täysin ymmärrettävästi - ettei siitä ole puhuttu tai edes uskallettu kysyä.
Tämä oli minulle ensimmäinen teos, joka kertoo sisällissodasta 1918. Kokonaisuutena tapahtumia ihan hyvin avaava teos, joka kertoo sodasta valkoisten näkökulmasta. Alku oli vähän haastavaa enkä meinannut tottua päähenkilöiden vuorotteleviin monologeihin, mutta lopulta sekin onnistui. Kanto käyttää tekstissä voimakkaasti pohjalaismurretta, mistä tulee vähän mieleen pyrkimys Väinö Linnaan, mutta toisaalta ymmärrän hänen pyrkimyksensä alleviivata pohjalaisuutta. Selväksi tulee, että tässä sodassa voittajatkin ovat häviäjiä.
Anneli Kanto on ehdottomasti yksi lempi kirjailijoistani. Hänellä on kyky tuottaa todella eläväistä tekstiä ja maalata hienosti mielenmaisemia yhdistettynä historiallisiin faktoihin. Tämä teos oli täynnä murteita, mistä nautin paljon. Äänikirjana välillä olin hukassa lukuisten henkilöhahmojen kanssa, mutta ei haitannut juonen kannalta. Todella raaka ja kaunistelematon kuva sisällissodasta. Verrattuna sisarteokseen, Veriruusuihin, oli tämä alusta loppuun aika raskasmielinen. Välillä olisi kaivannut jotain hupaisaa kevennystä.
Anneli Kannon uusin romaani Lahtarit kertoo vuoden 1918 sisällissodasta valkoisten näkökulmasta. Ilmajokiset suojeluskuntalaiset, opettaja, porilainen Amatsoniksi nimetty ja sairaanhoitajaksi itseään väittänyt Anna, ambulanssin lääkäri, kansanopistolainen Helena, suomenhevonen Sälli ja monet muut kertojat pääsevät ääneen tässä mosaiikkiromaanissa. Punaisten osa on olla statisteina. Heidän sotaansa Kanto kuvaa aiemmassa romaanissaan Veriruusut.
Lahtarit riisuu kaiken glorian valkoisilta sotilailta. Lyhyt sota muuttaa ja hajottaa ihmisiä, joistakin tulee inhimillisempiä ja toisista raaempia. Punaisia ammutaan konekiväärillä ja joku pohtii, kuinka onkaan mahdollista että myös punikki voi rakastaa ja kaivata kaatunutta puolisoaan. Sodan jälkeen ei kukaan ole enää entisensä. Kanto kuvaa tapahtumia eri ihmisten näkökulmien kautta niin, että kauhistuttavimmat seikat selviävät yksi toisensa jälkeen.
Hieno teos, jonka useista näkökulmahahmoista koostuva rakenne toimi todella hyvin. Alkuun Pohjanmaan murre tuntui hieman raskaalta itämurteiden puhujalle, mutta olen aina ollut kiinnostunut murteista, joten Pohjanmaan sanasto oli lähes täysin hallussa. Synkkä ja surullinen kirja, jota pohjanmaalainen reteys ja hurtti huumori kevensivät. Henkilöhahmojen kokemusmaailma oli todentuntuinen, tuli tunne, että näin se olisi voinut mennä todellisuudessakin.
Harvoin saa lukea yhtä taidokasta moniäänisyyttä. Upea kokonaisuus, joka näyttää karmivalla, mutta hienolla tavalla sen, että sodassa mikään ei ole mustavalkoista - eivätkä edes voittajat ole onnekkaita.
Todella upea kirja, jossa moniäänisyys toimii hienosti. Mielenkiintoista, että Kanto on tarttunut valkoisten puoleen, sillä nimenomaan punaisten näkökulmasta sisällissodasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu niin kovin paljon. Pidin kirjasta todella kovasti, en voi kuin suositella.
Ihmettelen kovasti, että tällä kirjoittajalla ei ole vielä Finlandiaa eikä edes wikipediasivu ole ajan tasalla. Ehkä tuorein teos Rottien pyhimys korjaa nämäkin puutteet.
Lahtarit on monessa mielessä Tuntemattoman sotilaan jalanjäljillä. Se antaa äänen sodan tavallisille sankareille ja kääntää katseen kohti sisällissodan raadollista, karmeaa ”arkea”. Erityisesti henkilöiden äänet ovat tässä tärkeitä: ihmiset puhuvat kirjassa paitsi murteillaan (mitä rakastin!) myös sydämellään. Jokaisessa on syvyyttä.
Väenpaljous oli itselle kirjassa välillä myös vaikea asia, sillä näkökulma vaihtui niin taajaan, etten pysynyt aina kiinni siinä, kuka puhui ja mistä tarina jatkuu. Tämä kirja kaipaisikin fiksumpaa (=keskittyneempää) lukijaa ja menee ehdottomasti todella lyhyelle listalleni kirjoja, jotka voisin lukea jopa uudestaan.
Aloitin tämän kuuntelemisen ennenkuin Afganistanissa Taleban oli laajasti levittänyt haarojaan. Afganistanin tilanteen pahetessa, tätä kirjaa edetessä, oli vain se paha tunne, mitä naiset ja tytöt joutuvat kohtaamaan Taleban-hallinnon alla. Ja mitä miehet tekevät sodassa. Hirveätä! Ja tämä sama on osa Suomen historiaa.
Lahtarit kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin. Eri rekistereitä taidokkaasti hyödyntävä teos on tarkka ja todelta tuntuva kuvaus kansalaissodan kaoottisuudesta ja raakuudesta. Mosaiikkimaisesti rakennetussa historiallisessa romaanissa ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi niin jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, englantilainen kääntäjä kuin suomenhevonenkin.
Kanto yhdistää romaaniin dokumentaarista ainesta: päiväkäskyjä, sanomalehtikirjoituksia sekä otteita muistelmista ja kirjeistä. Lahtarit ilmestyy kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017. Se on sisarteos Kannon romaanille Veriruusut (2008), joka kertoi punaisista naiskaartilaisista.
”Punikki vilahti väipährökseltä puiden välis. Tähtäsin ja ammuin sitä niinku mettänelävää. Se keikahti ison kiven taakse, enkä tiennyt, tapoinko minä sen. En ollut ennen ihmistä ampunut ja ilikiältä se tuntui. Parempi olisi ollut, jos en osunut."
Anneli Kanto sanoo, ettei valkoisten traumoja ole käsitelty, ja hyvin vieraalta Ilmajokisten sota tuntuukin Linnansa ja Kähkösensä lukeneelle. Juhlittujen vapaussoturien oli varmasti mahdoton puhua kokemuksista, jotka rikkoivat vastaan heidän moraaliaan. Kuten moni suomalainen ei Kanto tiennyt mitään isoisänsä sotakomuksista vuodelta 1918, ja hän on eri lähteistä etsinyt tietoa. Kirja on mosaiikki erilaisia minäkertoja, mielestäni heitä on liikaa, kaikki jäävät vähän vieraiksi. Punaisista naissotilaista kertova Veriruusut on sisarteos, jonka tapahtumia välillä katsotaan rintaman toiselta puolen.
Luin ja kuuntelin peräkkäin kolme Anneli Kannon kirjaa sisällissodasta: ensin Veriruusut, sitten Punaorvot ja viimeisimpänä Lahtarit.
Kirjat ovat taidokasta ja arvokasta sosiaalihistoriaa ja tabujen purkamista, todellisiin tapahtumiin nojaavaa kaunokirjallisuutta.
Lahtarit käsittelee sisällissodan tapahtumia oikeistojoukkojen näkökulmasta - kirjan pontimena on ollut Kannolle selvinnyt tieto, että hänen isoisonsä on ollut osallisena Tampereen verisessä valloituksessa.
Tätäkin historiaa on hyvä muistaa ja lukea - etenkin taas nyt, kun sota, heimoontuminen ja monenlainen eriarvoisuus ovat läsnä ja lähellä uudella tavalla yhteiskunnassamme.
Kirjailijalla on kunnianhimoinen lähtökohta antaa "kokonaiskuvaa" sisällissodasta eri näkökulmista. Hänhän on kirjoittanut vastaavan kirjan myös punaisten vinkkelistä.
Moninaiset näkökulmat ovat myös kirjan heikkous. Näkökulmia on niin monta, että lukija menee tukkoon. Osaa henkilöistä seurataan enemmän, osaa vain lyhyesti. Osan olisi voinut jättää kokonaan pois, mutta on selvästi haluttu tästä ja vielä tästä vinkkelistäkin jotain kuvata.
Kirjan ehdoton ansio on kuvata sitä miten sota, lyhytkin, muuttaa ihmisiä. Suistaa elämän raiteiltaan. Myös taisteluiden kauheuden kuvaus toimii.
Liian monta sotakirjaa on kirjoitettu nuorten miesten näkökulmasta, ja tylsäksihän se käy. Uskoisin pitäväni Veriruusuista enemmän.
Kirja kuvaa varmasti hyvin aikansa tapahtumia, mutta en pitänyt sen kirjoitustyylistä. Jotenkin turhan pomppiva, mutta pitäisikö muuta odottaa mosaiikkimaiseksi kuvatulta kerronnalta? Kuvottava tarina kuvottavasta sodasta, joka halutaan jatkuvasti unohtaa (ja valkopestä).
Kuitenkin, sopivasti täyttää Popsugarin haasteen kohdan ”A book tied to your ancestry”.
Kiitos kirjoista, Anneli Kanto. Nyt olen tutustunut kansalaissotaan kaikilta puolin. Jokaisen suomalaisen tulisi lukea tämä ja Veriruusut tai joku muu punaisten näkökulmasta kirjoitettu kirja. Kansalaissodasta on vasta 100 vuotta ja sen jäljet vaikuttavat jokaiseen meistä vieläkin. Lahtarit on harvinainen lajissaan, äänessä valkoisten puolella taistelleet.
Vaikeasta ja vaietustakin aiheesta tässä kirjassa on onnistuttu kertomaan pelottavan todentuntuisesti. Kanto on lisännyt tekstiinsä otteita lehdistä, kirjeistä ja päiväkäskyistä, jotka ovat omiaan muistuttamaan lukijaa sodan raadollisuudesta.
Vaikka aihe on masentava, niin kyllä lukiessa sai muutaman kerran nauraakin. Erilaiset murteet on lähellä mun sydäntä ja tässä kirjassa niitä riitti.
Kirja, jonka tapahtumat pitkälti pyörivät aivan oman kotitaloni maastoissa ja lähiympäristössä. Jos jäi koulussa Suomen sisällissota vähälle käsittelylle, niin tämän kirjan kanssa voit myötäelää koko hirveyksien aikakauden uudelleen. Täydellinen teos Suomi 100 -vuodelle. Vahva suositus!
Asiantunteva, realistinen. Liikaa ehkä henkilöitä joiden perässä ei aina pysynyt, ja ehkä liian raskasta luettavaa tähän aikaan, kun maailmassa tapahtuu niin paljon raskaita asioita muutoinkin.