Vaikka kuinka haluan laajentaa kirjallista horisonttiani lukemalla erityylisiä kirjailijoita, on todettava: rakastan tiiviin ilmaisun estetiikkaa. Hanna Haurun romaani Jääkansi saa minut huokumaan tätä rakkautta ja ihailen sen tiivistämisen taitoa varauksetta. Tämä on kirjallinen kotini. Tähän maankamaraan juureni ovat tunkeutuneet.
Jossain arviossa päiviteltiin, että juuri tällaista on suomalainen kirjallisuus, synkkää ja kurjaa. Muunlaiseenkin olemiseen voi välillä tosiaan keskittyä, mutta mitään ei auta ei sen piiloon painaminen, että sotavuodet tuottivat paljon inhimillistä kärsimystä, suruun tukahtuneita perheitä, epäreiluuden rikki repimää katkeruutta joka söi rakkaudelta hapen. Haluan tutkia tällaisia asioita edelleen. Haluan selvittää, mistä ihmiseen tulee se melankolia, joka on kylmänsinistä kuin Jääkannen kansi tai planeetta von Trierin elokuvassa.
Rakkaudettomuus, ulkopuolisuus, puhumattomuus, väkivalta, seksi, humala, kuolema, syntymä, nälkä, kelpaamattomuus, (itse)tuho. Ihminen on ruumis, joka elää suhteessa ympäröivään. Puute kuihduttaa tunteet ja haihduttaa lämmön. Onneksi on metsä, jonne pahuudelta voi paeta yhä uudelleen.
Tarvitsin tätä kirjoittajana juuri nyt. Muistutusta pienoisromaanin mahdollisuuksista, siitä millainen maailma, millainen runokielen voima niihin mahtuu. Tämän kirjan jokainen lause on jääkide.
Lukiessa läsnä on suru siitä, että Hauru lähti liian aikaisin. Kirjoittaako meillä enää kukaan tällaista? Onko meillä pienoisromaanin taidon hallitsijoita, kirjoittajia jotka malttaisivat jättää romaaninsa näin niukoiksi? Halutaanko tällaisia julkaista enää? Kaipaan lisää. Pitää lukea lisää Haurun kirjoja.
”Yritin mennä lohduksi hänen lähelleen, mutta hänen katseensa oli pahempi kuin räkäinen sylki kasvoille.”
”Kultaiset kiharat raastettaisiin sängeksi, eikä hänelläkään olisi enää muuta. Pahan muisto riistäisi kauniin pojan rumaksi.”