Ilmari Kiannon (1874-1970) vuonna 1909 ilmestynyt teos on kuvaus ensimmäisten eduskuntavaaliemme ajoilta, nälkämaan kansasta keskellä yhteiskunnallisen murroskauden hämmentäviä lupauksia. Sen päähenkilöillä Topi ja Riika Romppaisella lapsikatraineen on pysyvä paikkansa suomalaisessa kansallisgalleriassa. Kirja ilmestyy ensipainosta varten suunnitellulla kannella, jonka punaista viivaa pidettiin tuolloin liian rohkeana.
Raskasta luettavaa, vaikka kirja on lyhyt. Suomalainen synkkä ja vaikea korpielämä tulee tutuksi samoin kuin jonkin uuden ja ehkä jännittävänkin asian odottaminen, jonka pitäisi asiaa parantaa. Jätti kyllä minut hieman kylmäksi, en oikein jaksanut keskittyä aiheeseen ja kirjan loppuminen oli oikeastaan helpotus vaikka loppu itsessään ei sellainen ollutkaan. 2 tähteä.
Punainen viiva on samalla rauhallinen ja vimmainen kertomus siitä, kuinka vaalihurmos saapuu korpeen. Se on hieno ja vivahteikas kertomus siitä, kuinka toiveet itävät kurjuudessa ja kuinka agitaattorin lupaukset syrjäyttävät Jumalan sanan. Silti se ei koskettanut minua samalla tavalla kuin klassikolta olisi voinut odottaa.
Väkevä, vuorotellen kiihkeä ja rauhallinen tarina Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista. Teos saa nykypäivän lukijan silmissä varmasti uutta syvyyttä, sillä se on julkaistu vain vajaa 10 vuotta ennen sisällissotaa.
Punainen viiva on oiva tapa aloittaa tutustuminen suomalaisiin klassikoihin, koska kirja on lyhyt ja helppolukuinen. Joskus vanhemmissa teoksissa kielen seuraaminen saattaa tuntua itselleni vaikealta, mutta Kiannon teoksessa tätä ongelmaa ei ollut.
I've been really bugged by the language in most novels I've read lately; the narrative always sounds somehow artificial and cold. So this is candy for my brain right now. I love the familiar-friendly tone of the narrative, and the dialogue, and how the characters have trouble pronouncing big words. Plus, the animal allegories are so much fun to read! I'm especially fond of the tiny little labour movement the cockroaches have developed. Aw.
Yllättävän hyvin on tämä klassikko kestänyt aikaa. "Punaisen viivan" kansan syvien rivien herääminen ja herättäminen vaalihurmokseen on kuvattu hienosti maanläheisestä, pienen ihmisen näkökulmasta. Kyllä on korpimökkiläisen elämä kurjaa ja raskasta, kunnes kirkonkylälle saapuu akitaattorien myötä lupaus soli...sosialimokri... soli sali krattista ensimmäisten eduskuntavaalien lähestyessä. Ja sitten internatsionaalit raikaa ja herrat saavat pelätä (ainakin köyhän Topin mielessä), kunhan vain pääsee korpimaiden torpparitkin vetämään vaalilippuun sen punaisen viivan, joka tuo mukanaan riiston lopun ja leveän leivän köyhälle ja kurjallekin!
Kirjan vaalihurmostunnelma ja Suomen kansan hieman naivi ja yltiöoptimistinen suhtautuminen poliittiseen prosessiin ja muutokseen resonoi vielä tänäkin päivänä. Myös kursailematon kuvaus arkielämästä ja sen vastoinkäymisistä on eloisaa luettavaa.
Kielellisesti kirja on lennokasta luettavaa ja kyllä kauniista kielestämme kiskotaan kunnolla kielikuvia ja kiemuroita, murreilmaisuja unohtamatta. Kieli muuttuu perspektiivistä riippuen - yhtenä "hahmona" toimivan luonnon ja sen asukkien mietteitä ja toimia kuvataan ylevällä ja koreilevalla proosakielellä, korpimökin asukkaiden elämään riittää töksähtelevämpi ja murresanojen värittämä murahtelu. Rajan toisella puolen käkättävät viennan akat vääntävätkin jo sitten niin paksua kieltä, ettei lyhyen kappaleen aikana meinaa saada selvää edes kirjailijan tekstistä. Vakavaan, melkein naturalistiseen köyhän elämän kuvaukseen hienoa vastapainoa tuovat lähes proto-psykedeeliset pätkät torakoiden, koirien ja metsän eläinten keskusteluista ja mietteistä. Yleissävy on kuitenkin lämmin ja ystävällinen, tarinan tragediankaltaisista sävyistä huolimatta
Kianto kuvaa aikalaisena tuoreeltaan sen, miten yhtäläinen äänioikeus, vaali-innostus ja työväenliike saapuu Suomeen. Sydäntä lämmittää huomata, miten yli sata vuottakin sitten suomalainen mieskirjailija ei vähättele naishahmojensa älyä. Kianto on tallettanut tuon ajan puheenparren ja elämänmuodon näihin kansiin. Tarinassa tunnelma liikkuu humoristisen riehakkuuden ja raskaan kurjuuden välimaastossa. Nautin ajankuvasta ja tarinasta, joskin lopetus oli vähän helppo tapa paketoida kirja äkkisesti.
Korpielämää ja kuplivaa vasemmistoaatetta, mitä sitä muuta tarviikaan. Kirjotettu 1909, joten kielenkoukerot tarjos välillä haasteita, välillä hauskoja oivalluksia tuttujen sanojen alkuperästä tai muodoista. Toisaalta tää on kestänyt kyllä sisältönsä puolesta hyvin aikaa! Lopetus tuntui vähän juoksulta alun rakenteluun nähden, vaikka siinä olikin näppärä metataso…jos en sitten tempaissut sitä ihan tuulesta.
Teknisesti hieman raskasta luettavaa koska kieli vanhaa ja osittain murteellista. Tarinakaan ei tietenkään ole kevyt, mutta hyvin aito ja mielenkiintoinen näkökulma historialliseen aikakauteen.
Olihan tämä hemmetin hyvä. Wanhahtava kieli on soljuvaa, ja tapahtumat kulkevat sujuvasti eteenpäin. Jotkin juoniratkaisut ovat köykäisiä, mistä hiukan miinusta. Joka tapauksessa hieno, koskettava kuvaus korven asukkaiden mietteistä 1900-luvun alussa, ensimmäisten eduskuntavaalien alla. Traagisuus toi mieleen Kahdeksan surmanluotia, vaikka ongelmat eivät tässä muodostukaan täysin samoista asioista.
Köyhä pienviljelijä on suomalaisessa kirjallisuudessa se ikoninen kansansa perushahmo, ahkera ja rehellinen, mutta samaan aikaan myös tietämätön, itsepäinen ja epäluuloinen. Teräväkielinen akka nalkuttaa minkä kerkiää ja pellavapäiset mukulat pyörivät tuvanlattialla takapuoli paljaana. Nälkä, taudit, sodat ja katovuodet tekevät tuhojaan eikä herrasväki anna armoa rahanahneudessaan. Karu on ollut kohtalo. Ilmari Kiannon Punainen viiva kertoo kuinka poliittinen tietoisuus kurottuu aina siihen syrjäisimpään metsäpirttiinkin, tunkeutuu sen paksummankin kallon läpi, kun nälkä kurisee suolissa. Viljelijäpariskunta Topi ja Riika asuttavat yhden lehmän pikkuista maatilaansa Korpiloukolla jossain keskellä Kainuun nälkämaita. Elämä on puutteenalaista, mutta sanailussa ei turhia säästellä. Juhani Ahon Rautatien ukko ja akka ovat jo nähneet höyryveturin, joten nyt on vuorossa soli-sali-ratti, tuo uusin ja ihmeellisin aatteista, joka lupaa vaurautta ja oikeutta sorretuille. Vaalit lähestyvät, ne ensimmäiset, ja naisetkin saavat äänestää, joten asiaa täytyy mielessään puntaroida huolellisesti ennen suurta päivää, ennen kuin käy laittamassa sen oman punaisen viivansa äänestämänsä ehdokkaan kohdalle vaalilipukkeeseen. Kianto ei pihtaile ollenkaan puheitaan kuvatessaan köyhälistön asemaa Suomessa 1900-luvun alussa, mutta ei hän huumoritajutonkaan ole. Russakoiden aatteellinen liikehdintä palopuheineen kaikkineen on kuin eläinsatu keskellä raakaa todellisuutta, virkistävä väliaika ennen kuin taas vakavoidutaan. Punainen viiva on näitä kirjoja, joita pakkoluetettiin kouluaikoina ja siksi sitä vastaan syntyi voimakas hylkimisreaktio. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin ja vapaaehtoisesti luettuna voin sanoa, että kyseessä on oikein hieno teos ja avaa oman maamme ja kansakuntamme menneisyyttä kouriintuntuvammin kuin yksikään historiateos. Iki-Kianto asui lapsuudessaan Suomussalmella, joten hän tunsi aiheensa.
Punainen viiva is a curious novel drawing inspirations from the events of the early 1900 hundreds when the soon to be nation of Finland was taking its first steps towards democracy. The story of Topi and Riika, the parents of a peasant family living in the wildernesses of Finland, getting their first chance to vote in an election is a satiric, funny, and brutal depiction of a time period or an event on it.
Topi and Riika live deep in the rural parts of Finland. Their life is a constant struggle to feed the children and themselves, which is not made easier by the arrival of politics into their lives. While visiting the village, Topi finds out that they might have a chance to affect the national politics as the new law passed allows, for the first time ever, every man and woman over 24 to vote. Soon they are swept into the movement of the social democrats by the promises that their poorness is soon to be a thing of the past.
Written a few years after the real elections, the book describes the hopelessness of the family as well as how their hopes are exploited by the political aspirations of others. Then again, the book does not only seek to strike a blow against parties, but mostly concentrates on people, whom it sees as fairly simple folk, and how their lives and thoughts are affected by the changes in the society. While there is a level of condescension towards the main characters (as many novels had towards the common folk in the early Finnish literature), who almost feel like caricatures at times, they are described with sympathy, and the hardship they face is not light.
Ps. If I had read a version that did not use an archaic font that made the book at times hard to read, I might have gotten more out of it.
"— Jos niitä internalleja luikauttaisia? arveli Topi, jonka henkeä oli ruvennut kummallisesti salpaamaan.
Riikaa hieman hävetti Topin puolesta. Se kun hänen mielestään ei koskaan osannut koreita sanoja oikeinpäin lausua."
Minua vähän ihmetytti, että jos ei osaa lausua, miksi pitää nimetä lapsensa "Parparaksi" tai "Pirjeriksi"... Pikku Piri-parka. Onhan se vähän hassua, että russakatkin puhuvat parempaa suomea kuin talonväki.
Itse tarina on ankea kuvaus kouluttamattoman suomalaisen köyhälistön kurjuudesta, jonka keskelle ensimmäiset eduskuntavaalit ja "soli-sali-rattien" vaalilupaukset herrainvallan lakkauttamisesta ja paremmasta huomisesta tuovat toivonkipinän.
En paljon lue vanhaa suomalaista kirjallisuutta ja alkuun pääseminen oli varmaan juuri siksi vähän hankalaa, vaikka ei teksti sinänsä ollut raskasta tai lauseet pitkiä. Välillä en ymmärtänyt joitakin sanoja, täytyi itse googlettaa, vaikkakin kirjan aiempi omistaja oli sinne niitä joitakin merkkaillut. Karjalaisten puheet meni ihan kokonaan ohi, ja muutenkin dialogin kanssa meni välillä hetki.
Kirja oli kuitenkin ihan OK, ei mitenkään ihmeellinen. Aikamoista sosialismipropagandaa (vaikka vasemmistolainen olenkin). Ehkä sen vaikutus oli juuri tuollainen kuin Kianto sen esitti. Ihmiset, jotka eivät muusta kuin omasta torpastaan ja kirkonkylästä tienneet, nopeasti saatiin äänestämään sosiaalidemokraatteja Suomen (tai ei siis vielä itsenäisen) ensimmäisissä eduskuntavaaleissa.
Loppu oli tietenkin traaginen kuin suomalaiselta kirjalta odottaa. Tämä ei ole muuttunut sadassa vuodessa. Yhtäkkiä kolme lasta delaa ja kirjan alussa talviunille nukahtanut karhu herättyään tappaa vielä isännänkin kaiken kukkuraksi. Vaikka sosialismi olisi voinut pelastaa lapsoset, ei se karua ja pysäyttämätöntä luontoa pysty hillitsemään.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Aivan kauhea kirja. En ottanut etukäteen selvää, mistä on kyse, mutta koko ajan alkoi enemmän lukiessa ärsyttää se tapa, jolla läpi tekstin hienovaraisesti pilkattiin kirjan henkilöitä. Ihmiset maalataan tyhmiksi ja tyhjäpäisiksi idiooteiksi, ja sosiaalidemokraattien ilmoituksetkin on kirjotettu täyteen virheitä, ettei kukaan vaan luulisi heillä olevan jotain meriittiä. Hienovaraisuus myös karisi nopeasti pois, ja kirja oli lopulta hyvin suorasukaista sosialismin vastaista propagandaa niin, että yhtä lailla pilkan ja suoran saarnan alle jäivät niin aate, agitaattorit kuin muutokseen uskovat köyhälistön edustajatkin, jotka uskalsivat ryhtyä toivomaan tasa-arvoa. Niin kauheaa on tämä hengellinen kulkutauti nimeltä sosiaalidemokratia. Toki he saivat myös tästä julkeudestaan heti jumalan rangaistuksen, kun uskalsivat mennä sosiaalidemokraatteja äänestämään. Pienellä Google-selvittelyllä tuli ilmi Kiannon vahva punaviha, ja se kyllä selitti hyvin kirjan koko tavoitetta eli sen osoittamista, että sosialismi ja kaikki siihen kelkkaan lähtevät ansaitsevatkin kärsiä ja kuolla. En suosittele kenellekään.
Olen kohta 31 v. ja lähtöisin Kainuusta, joten vähän nolottaa myöntää etten ollut tätä tullut aiemmin lukeneeksi. Kainuulainen mentaliteetti tuli tässä kirjassa kyllä läpi, joten arviointi voi olla hieman puolueellinen. Kuuntelin tämän Hannu Huuskan lukemana äänikirjana, josta en osaa oikein päättää tykkäsinkö vai en. Vahvasti dramatisoitu, joten en suosittele jos ei sellaisesta tykkää. Vaikka kainuulaisen kasvatuksen seurauksena loppuratkaisu oli tuttu, tuli kyllä silti kylmät väreet kun siihen asti pääsi. Upeaa dramatiikkaa. Muutenkin tämän kirjan kautta pääsee elävästi mukaan tuohon aikakauteen ja ensimmäisten eduskuntavaalien tunnelmaan syrjäseuduilla. Lopussa soi vielä Nälkämaan laulun ensimmäinen säkeistö, jota lauloin mukana hartaalla kotiseutuylpeydellä. Suosittelen vierailemaan Ilmari Kiannon taiteilijakodissa Turjanlinnassa Suomussalmella, hieno paikka!
Se oli muistaakseni nyt edesmennyt Risto Alapuro, joka sanoi, että aikalaisten kirjoittama kaunokirjallisuus on useasti parempi lähde historian arjen kuvauksessa kuin historian tutkimus (Marx toki sanoi samaa Balzacista). Kianto kuvaa hienosti suurta mullistusta, jonka ajatus edustuksellisesta demokratiasta ja etenkin köyhälistön asian ajamisesta korpimökeissä aiheutti. Vanhan maailman, jota Punaisessa viivassa edustaa etenkin kirkko, ikuisuus joutuu koetukselle rahvaan löytäessä itsetuntonsa. Lopussa kuitenkin suomalaisen kirjallisuuden maaseuturealismi voittaa, eikä onnellista loppua ole tiedossa. Lukijan harteille jää pohtia oliko kyseessä Jumalan rangaistus paikkansa unohtamisesta--niin kuin naapurin Kaisa antaa ymmärtää--vai jotain muuta. Hieno kirja Kiven, Ahon ja myöhemmin Sillanpään ja Lehtosen genressä.
Karua on elämä ollut Suomessa 1900-luvun alussa. Äärimmäistä köyhyyttä, johon pientä toivon kipinää tuo sosiaalidemokraattinen agitaattori, onhan tulossa Suomen ensimmäiset vaalit. Aika samanlaista meininkiä on nykypäivänä, siis samalla tyylillä meuhkataan omaa ideologiaa ja kaikki käännetään itselleen sopivaan muotoon. On näistä Kiannon kertomista tarinoista sentään sodan jälkeen onnistuttu luomaan pääosin hyvinvoiva valtio, jossa kansalaisilla on merkittävästi paremmat mahdollisuudet menestyä.
Punainen viiva oli hyvin kirjoitettu, siinä oli hyvä tunnelma. Kieli, jota Kainuussa puhuttiin oli mielenkiintoista. Erityisplussa pokkarissa käytetystä vanhasta kirjoituskoneen kirjoitustyylistä.
Lisäilen lukuhaastekirjoja Goodreadsiin jälkikäteen. Muistaakseni kuuntelin tämän äänikirjana (mutta en missään tapauksessa cd:nä). Alun perin en olisi halunnut lukea tätä haasteen äänestys-kohtaan, mutta lopulta tartuin haasteeseen, olenhan sentään opiskellut Suomen kirjallisuutta ja tämä klassikko oli vielä lukematta. Täytyy sanoa, että ensimmäisen luvun kohdalla aloin harkita asiaa uudelleen, mutta kun siitä pääsi yli, sittenhän tarina muuttui ihan mukavaksi. Lopussa palataan alkuun, jolloin kyseinenkin luku sai merkityksen.
A "white anarchist" (white meaning right-wing here) who famously insisted on the mass murder of all left-leaning women so they wouldn't 'raise red pups' arguing that not letting the lords and ladies fuck them over somehow only makes their lives only more miserable. Retorting to the 'against God's order' argument despite being a staunch atheist.
But as a depiction of poor people's lives at the time, quite decent.
Olen viime aikoina haalinut luettavakseni suomalaisia romaaneja 1900-luvun alkupuolelta. Tämä teki vaikutuksen kipakkuudellaan. Tässä on vimmaa ja vinoutta. Sosialismin syrjäseuduille leviämisen kuvaus näyttää jälkikäteen tarkkanäköiseltä. Teosta lukiessa kävi mielessä, että millä puolella kirjailija oikeastaan itse on. Se on monitulkintaista. Muistutin itseäni vasta kirjan lukemisen jälkeen siitä, että hän asettui sisällissodan aikaan vahvasti valkoisten puolelle.
Tämä oli pitkään lukulistalla, jostain syystä ei tullut tartuttua kovin pian.
Kirja on rankka, mutta kevyt ja nopea lukea. Pidän erityisesti siitä, miten ihmisten kieli ja murteet on saatu mukaan ja jo ne asettavat kirjan oikeaan aikaan. Sinällään harmillista oli, että kirjan loppu kerrottiin jo yläasteella/lukiossa, vaikka siellä ei sitten teosta luettukaan.
Melkoista paatosta... Varmaan ollut kohahduttava joskus vuosikymmeniä sitten, mutta ajat muuttuvat, eikä nykylukijalla ole mitään velvollisuutta pitää männävuosien kirjoista vain siksi, että ne jossain luokitellaan "klassikoiksi". Puisevaa mutta samalla paatoksellista proosaa, joka kuljettaa tympeää tarinaa kohti synkkää loppua.
The language is very old fashioned, which made it difficult for me to get through. The story is great, and it's interesting to see how the very first election in Finland happened, even if out of the main couple the wife is not as well written character as the husband. Overall educational and good.
Mielenkiintoinen ja uskottava kuvaus köyhän perheen elämästä ja poliittisen heräämisen ajasta 1900-luvun alun itäisessä Suomessa. Kirjan kirjoittamisen aikaan (1909) Suomi oli vielä osa silloista Venäjää.
Suosittelen lukemaan, osana suomalaista kirjallisuus-, kulttuuri- ja poliittista historiaa.