Olen lukenut Tuomo Jäntin aiemman teoksen Talven hallava hevonen, joka ei ollut ihan täyden vitosen lukukokemus, mutta ihastuin jo tuolloin Jäntin kirjoitustyyliin, joka versoaa luontevasti eteenpäin, ihan kuten tässä Verso-romaanissakin. Olen aivan tajuttoman hehkutuksissani, että sain hyppysiini tällaisen dystopian, joka saa minussa aikaan vuoroin inhon, kauhun, hämmennyksen ja toivottomuuden tunteita.
Kirjan alussa esitellään heti verso-sairauden pääpiirteitä, kun Karl Ingrams toteaa sairauden ensioireet itsessään: pistävän tunteen kurkussaan, joka johtuu sinne kasvavista neulasista, ihon läpi puhkeavat silmut, lehdet ja versot, parran sammaloitumisen. Sairauden edetessä ihmisen iho kaarnoittuu, sammaloituu, jäkälöityy. Ajatukset muuttuvat alun ahdistuksesta rauhaisiksi, kun keho ja mielivät olla yhtä verson kanssa. Verso kaipaa paljon vettä ja valoa. Mutta mitä tapahtuu, jos verso tukahdutetaan pitämällä sen kantaja pimeässä huoneistossa ja säännöstelemällä vettä?
Kirjan päähenkilö on Alis Ismantik -niminen nainen, joka komennetaan Neljänteen tutkimaan verson pakkohoitolaitoksen, Kolkamon, toimintaa. Kolkamon perustajatiimi on hävinnyt mystisesti kuin tuhka tuuleen, ja Alisin on määrä selvittää, millä perustein uudet jäsenet pyörittävät laitosta. Kaikkea ei ole ministeri Harrison kuitenkaan kertonut Alisille, kuten sitä, miten lähellä on toinen ihmiskunnan uhka, versoakin suurempi Gowiwa. Alis kokee melko hyytävän vastaanoton tuolla oudon vaisussa parantolassa, ja hän alkaa myös saada omituisia yhteydenottoja Morio Koyaman koneelle.
Verso sairautena herättää minussa kamalia inhon väristyksiä, sillä sen oireet ja eteneminen on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti. Vaikka ajatuksena se, että ihmisestä alkaa yhtäkkiä versoa kaikkea vihreää, ei äkkiseltään kuulosta kamalalta, ahdistavaa siitä on lukea. Toinen uhka, Gowiwa, henkii taustalla kauhua ja pakokauhua. Gowiwan ja verson yhteys jää minulle hiukan epäselväksi, mutta jotain sanantyylistä, sienirihmamaisuutta ja yhteyttä luonnon alkulähteille niissä molemmissa on. Siinä missä verso iskee yksittäisiin ihmisiin ja lopulta liittää heidät symbioottisesti luontoon takaisin, Gowiwa iskee jyrinällä kaupunkiin muuttaen kaiken tielleen osuvan mustaksi elottomaksi massaksi.
Kasvi- ja eläinkunta on lähes tuhoutunut kirjan postapokalyptisessa maailmassa, joka on jaettu eri vyöhykkeisiin. Näistä Neljännes ja Viidennes on vielä säästynyt Gowiwan tuholta. Gowiwa kuitenkin jo kolkuttelee Neljännen nurkilla. Minulle jäi hiukan epäselväksi, onko Gowiwa ihmisten kehittämä biologinen ase, joka on ryöpsähtänyt käsistä vai luonnon kehittämä keino tuhota viimeinenkin eliöstö planeetalta.
Tarinan loppua kohti alkaa takaumien ja Alisin nuuskinnan pohjalta selvitä, mitä Kolkamon perustajille on tapahtunutkaan. Tarina saa kauhun aineksia, jolloin kirjaan kohdistuvat kingimäisyys-viittauksetkin saavat tukea. Kirjan loppu menee paikoin samanlailla sekavaksi kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian tapahtumat, mutta pysyy silti loogisena ja ymmärrettävänä. Monet asiat saavat syynsä ja tarkoituksensa.
En tiedä, onko Verson käännösoikeuksia myyty muille kielille, mutta minun mielestäni kansainväliseen menestykseen aineksia kirjalla olisi. Mieleeni tulee hyvin vahvasti samanlainen hiipivän tuhon tunnelma kuin Hugh Howeyn Siilon saagassa ja Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Suosittelen dystopian ja psykologisen kauhun ja jännityksen ystäville.