What do you think?
Rate this book
O
O on romaani, joka kertoo olympialaisiin valmistautuvasta uimajoukkueesta, taiteellisesti kunnianhimoisia liukumäkiä suunnittelevasta firmasta ja miehestä, joka pakenee neuroosejaan lukitsemalla itsensä pihavarastoon.
O osoittaa meille, kuinka kävely Kööpenhaminan halki voi antaa runokokoelman verran kuvia ja vaikutelmia.
O seuraa hevoskauppoja tekeviä romaneja, jotka aikapoimun takia elävät kaksi tuntia tulevaisuudessa.
O kertoo vaarallisia ihmiskokeita tekevistä Johan Sebastian Bach -faneista, jotka eivät epäröi poistaa vastustajia tieltään
O tutustuttaa meidät ujoon poikaan, joka kommunikoi vain post-it-lappujen avulla, ja Espanjassa veneen alla asuvaan narkkariin, joka näkee pohjan raosta taivaan jollaisesta me muut voimme vain uneksia.
O opastaa kädestä pitäen pakkoneurootikoille, kuinka kanaviillokkia valmistetaan.
O on kaikesta tästä huolimatta ennen kaikkea kookas kirja siitä, millaista on arki tässä ajassa ja miten elää siinä.
O osoittaa meille, kuinka kävely Kööpenhaminan halki voi antaa runokokoelman verran kuvia ja vaikutelmia.
O seuraa hevoskauppoja tekeviä romaneja, jotka aikapoimun takia elävät kaksi tuntia tulevaisuudessa.
O kertoo vaarallisia ihmiskokeita tekevistä Johan Sebastian Bach -faneista, jotka eivät epäröi poistaa vastustajia tieltään
O tutustuttaa meidät ujoon poikaan, joka kommunikoi vain post-it-lappujen avulla, ja Espanjassa veneen alla asuvaan narkkariin, joka näkee pohjan raosta taivaan jollaisesta me muut voimme vain uneksia.
O opastaa kädestä pitäen pakkoneurootikoille, kuinka kanaviillokkia valmistetaan.
O on kaikesta tästä huolimatta ennen kaikkea kookas kirja siitä, millaista on arki tässä ajassa ja miten elää siinä.
859 pages, Hardcover
First published April 11, 2017
215 people are currently reading
1975 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 73 reviews
Read
May 21, 2025„O” Mikiego Liukkonena, czyli monumentalna symfonia ludzkiego niepokoju.
Dzieło współczesnej literatury przez wielkie „D”. Takie, które wymyka się gatunkom i klasyfikacjom. „O” to powieść totalna: o współczesności, o psychice i jej kruchej architekturze, o mediach społecznościowych, fizyce kwantowej, duchowości i cyrkularności świata, którą niektórzy – w tym ja – nazwaliby po prostu karmą.
Liukkonena można określić mianem mistrza prozy neurotycznej, wywrotowej i obsesyjnie rozgałęzionej. Porównania do "Niewyczerpanego żartu" Davida Fostera Wallace’a czy dzieł Thomasa Pynchona nie są na wyrost – są wręcz konieczne. Bo oto mamy do czynienia z podobnym poziomem intelektualnej abstrakcji, ale też z tym samym celnym uchwyceniem rytmu współczesnego życia – jego chaosu, lęków, powtarzalności, absurdów.
Rzadko zdarza mi się odczuwać pustkę po zakończeniu lektury. A jednak tutaj, po zamknięciu PDF-a (tak, czytałem tę książkę w wersji elektronicznej – wbrew jej gęstości i objętości), długo nie mogłem dojść do siebie. Zostałem z uczuciem braku, z głodem dalszych historii – tych opowiedzianych i tych, które mogłyby dopiero powstać. Czy wyjściem będzie sięgnięcie po inne jego dzieła, czy ponowna lektura „O” – tym razem na papierze – czas pokaże.
„O” ma rozmach. Akcja rozgrywa się w ciągu siedmiu dni, a przez jej karty przewija się około stu postaci – każda zmagająca się z własnym psychicznym ciężarem: obsesją, fobią, traumą, która nierzadko grozi rozsadzeniem otoczenia. Mamy tu drużynę pływaków szykujących się do igrzysk, projektantów artystycznych zjeżdżalni, mężczyznę zamykającego się w szopie, by uciec przed światem, czy Romów handlujących końmi w rzeczywistości rozciągniętej w czasie. Struktura książki przypomina szkatułkę: retrospekcje, wspomnienia, opowieści w opowieściach, filozoficzne rozważania, humor sytuacyjny, surrealne wtręty. Styl – bogaty w przypisy i dygresje – przywodzi na myśl literacki postmodernizm w jego najlepszym wydaniu.
Nie da się jednak mówić o tej książce bez wspomnienia o autorze. Miki Liukkonen odszedł z własnej woli – i choć nie musimy znać szczegółów, warto wiedzieć, że był człowiekiem udręczonym, boleśnie wrażliwym, otwarcie mówiącym o tym, że system opieki zdrowotnej w Finlandii nie radzi sobie z rzeczywistością psychiczną współczesnych ludzi. Ta neurotyczność, jego własne zmagania, przesiąkły całą powieść. Czuć je niemal na każdej stronie. To nie odbiera dziełu wartości – wręcz przeciwnie. Nadaje mu autentyczność, czułość, tragizm.
Już na początku książki pewna dziewczyna popełnia samob*jstwo. Ten moment staje się punktem zapalnym dla serii dziwnych, miejscami groteskowych wydarzeń – zniknięcia abażuru, nagłej ślepoty innej postaci. Melancholia i gniew sączą się z tych zdań, razem z rozczarowaniem światem, który jest plastikowy, zakłamany, znieczulony. Liukkonen nie oszczędza współczesności – i robi to w sposób błyskotliwy, posługując się np. postacią Nikoli Tesli czy… Carla Gustava Junga. Gdy Jung pojawia się w głowie jednej z postaci – śmiałem się i miałem ciarki. To było olśniewające.
Praca nad książką zajęła mu trzy lata. Wymagała ogromnego researchu, cierpliwości i samozaparcia. A jednak – mimo pochwał krytyki – "O" nie osiągnęła sprzedażowego sukcesu. To smutne. Bo Liukkonen był talentem niepowtarzalnym. I jego strata to realna luka w literaturze europejskiej.
Jeśli cenicie literackie wyzwania, nietypowe struktury i literaturę, która nie daje gotowych odpowiedzi, ale zostaje z Wami na długo – sięgnijcie po „O”. Sam tytuł to właściwie nie litera, lecz symbol. Zamknięty obieg. Koło. Lustro. Czym właściwie jest ta historia? Nie wiem. Ale wiem, że będzie we mnie rezonować jeszcze bardzo długo.
Dzieło współczesnej literatury przez wielkie „D”. Takie, które wymyka się gatunkom i klasyfikacjom. „O” to powieść totalna: o współczesności, o psychice i jej kruchej architekturze, o mediach społecznościowych, fizyce kwantowej, duchowości i cyrkularności świata, którą niektórzy – w tym ja – nazwaliby po prostu karmą.
Liukkonena można określić mianem mistrza prozy neurotycznej, wywrotowej i obsesyjnie rozgałęzionej. Porównania do "Niewyczerpanego żartu" Davida Fostera Wallace’a czy dzieł Thomasa Pynchona nie są na wyrost – są wręcz konieczne. Bo oto mamy do czynienia z podobnym poziomem intelektualnej abstrakcji, ale też z tym samym celnym uchwyceniem rytmu współczesnego życia – jego chaosu, lęków, powtarzalności, absurdów.
Rzadko zdarza mi się odczuwać pustkę po zakończeniu lektury. A jednak tutaj, po zamknięciu PDF-a (tak, czytałem tę książkę w wersji elektronicznej – wbrew jej gęstości i objętości), długo nie mogłem dojść do siebie. Zostałem z uczuciem braku, z głodem dalszych historii – tych opowiedzianych i tych, które mogłyby dopiero powstać. Czy wyjściem będzie sięgnięcie po inne jego dzieła, czy ponowna lektura „O” – tym razem na papierze – czas pokaże.
„O” ma rozmach. Akcja rozgrywa się w ciągu siedmiu dni, a przez jej karty przewija się około stu postaci – każda zmagająca się z własnym psychicznym ciężarem: obsesją, fobią, traumą, która nierzadko grozi rozsadzeniem otoczenia. Mamy tu drużynę pływaków szykujących się do igrzysk, projektantów artystycznych zjeżdżalni, mężczyznę zamykającego się w szopie, by uciec przed światem, czy Romów handlujących końmi w rzeczywistości rozciągniętej w czasie. Struktura książki przypomina szkatułkę: retrospekcje, wspomnienia, opowieści w opowieściach, filozoficzne rozważania, humor sytuacyjny, surrealne wtręty. Styl – bogaty w przypisy i dygresje – przywodzi na myśl literacki postmodernizm w jego najlepszym wydaniu.
Nie da się jednak mówić o tej książce bez wspomnienia o autorze. Miki Liukkonen odszedł z własnej woli – i choć nie musimy znać szczegółów, warto wiedzieć, że był człowiekiem udręczonym, boleśnie wrażliwym, otwarcie mówiącym o tym, że system opieki zdrowotnej w Finlandii nie radzi sobie z rzeczywistością psychiczną współczesnych ludzi. Ta neurotyczność, jego własne zmagania, przesiąkły całą powieść. Czuć je niemal na każdej stronie. To nie odbiera dziełu wartości – wręcz przeciwnie. Nadaje mu autentyczność, czułość, tragizm.
Już na początku książki pewna dziewczyna popełnia samob*jstwo. Ten moment staje się punktem zapalnym dla serii dziwnych, miejscami groteskowych wydarzeń – zniknięcia abażuru, nagłej ślepoty innej postaci. Melancholia i gniew sączą się z tych zdań, razem z rozczarowaniem światem, który jest plastikowy, zakłamany, znieczulony. Liukkonen nie oszczędza współczesności – i robi to w sposób błyskotliwy, posługując się np. postacią Nikoli Tesli czy… Carla Gustava Junga. Gdy Jung pojawia się w głowie jednej z postaci – śmiałem się i miałem ciarki. To było olśniewające.
Praca nad książką zajęła mu trzy lata. Wymagała ogromnego researchu, cierpliwości i samozaparcia. A jednak – mimo pochwał krytyki – "O" nie osiągnęła sprzedażowego sukcesu. To smutne. Bo Liukkonen był talentem niepowtarzalnym. I jego strata to realna luka w literaturze europejskiej.
Jeśli cenicie literackie wyzwania, nietypowe struktury i literaturę, która nie daje gotowych odpowiedzi, ale zostaje z Wami na długo – sięgnijcie po „O”. Sam tytuł to właściwie nie litera, lecz symbol. Zamknięty obieg. Koło. Lustro. Czym właściwie jest ta historia? Nie wiem. Ale wiem, że będzie we mnie rezonować jeszcze bardzo długo.
December 29, 2017
Vittu että tekee gutaa lukea jotain näin modernia, jotain näin lähellä omaa aikaansa, omaa sielunmaisemaansa, omaa mieltänsä kaiken sen vanhan paskan jälkeen mitä tässä on lähipäivinä itseensä ahminut. Tai heittäydynpä tässä parketille polvilleni ja karjaisen cri de cœurit taivaan saleihin, en minä sitä tarkoittanut, anna Wodehouse Gogol Melville Balzac Kilpi Burroughs Barnes anteeksi! Impulsiivinen reaktio vaan: Liukkonen on oman aikani suollos, joka osaa kirjoittaa sekä uskomattoman rikkaasti että realistisesti. Jälkimmäisiin viittaan eritoten dialogien ja monologien suhteen, jotka tuovat mieleen oikeasti ihmisten välisen kanssakäymisen kaikkine vittu-partikkeleineen, prevarikaatioineen, tautologioineen, solilokvismilipsahduksineen, täytesanasurvoksineen ja mitä-vielä-lie. Perkeleen prismistisen inspiroivaa.
O on ennen kaikkea teos, jossa juoni, tyyli ja detaljit nivoutuvat yhteen sellaiseen saunasolmuun, joka olisi suistanut Bockin poseeraamaan Dawn of the Black Heartsin kanteen ennen kuin solukaan olisi ehtinyt profeetalla värähtää.
Juoni on dekkarimaisen koukuttava, maagisen realistinen hämähäkinverkko juuri ennen trombia - se nivoutuu kaikkialle, ottaa mukaansa jokaisen [no, paitsi Puulan pojan... (happimolekyyliä venaillessa)], osoittaa sormella jokaista ja lopulta riuhtaisee verkon huit helvettiin ja kenkäisee lukijaa kalukukkarolle.
Tyyli poimii kirjan teemat parrasvaloihin ja näin ollen hukuttaa lukijan informaatioregurgitaatioonsa, aiheuttaa tälle epileptisiä deja vu -kohtauksia, pompottelee tätä ees takaisin ajassa ja tilassa, mutta samalla pitää huolen, että kaikki tapahtuu synesteettissinemaattisesteettisellä bravuralla. Proust, Melville, Joyce, Conrad, Woolf ja sun muut mustekynäsinfoniamaalarit tanssahtelevat juhannussalon ympärillä genitaalit kuita kohti [juu no ei nyt ihan, mutta Liukkosen kieli on oikeasti titilloivaa - varsinkin tällaiselle sermofiilille (mitä ikinä meinaakaan, ja fun factina: spermophile on joku helvetin jyrsijä)]. Kirjassa oli vielä älytty hyödyntää mitä moninaisimpia typografisia kommervenkkejä, mistä suuri kiitos jollekin (Joycelle vaikka)!
Detaljeja on viskelty ympäriinsä kuin siemeniä keväästä. Pyöreitä laseja, munakoisoja, räikkiä, kynttilänjalkoja, aikatauluja, liukumäkiä, kahvia, oksennusta, röyhtäyksiä ja muita vilisee siellä sun täällä, ja näin tarinasta saatiin entistä ehyempi, ja deja vu on jälleen taattu. Näitä poimi tekstistä ihan järkyttävän määrän, jolloin välistä hiipi epäilys, että keksiikö näitä nyt vain omasta päästään vai onko kaikella jokin tarkoitus? Vai oliko tämä pohdinta detaljien lajittelun tarkoitus? Vai tämä? Hyperventilointia ja every-reader-finds-himselffiä saatana. Kulttuuriviittaukset kutkuttivat myös. Hienoa, että saatiin Proust, Dr. Frank-N-Furter ja Mamba samojen kansien väliin.
O kuroo kaikkialle, mutta upeata tässä on se, että Liukkonen ei ole kirjoittanut tätä turhan elitistisen abstruusisti. En tietänyt pätkääkään Teslasta, kvanttifysiikasta, uimisen fysiologiasta sun muista ennen kirjan lukua, mutta se ei haitannut pätkän vertaa. Lisäksi kirjan tolstoimainen henkilöfalangi ei olisi vähempää voinut lukiessa pelottaa - Miki-setä pitää huolen, että lukija ei tarpeettomasti tipu kärryiltä, ja jos putoaa, niin eiköhän siinä sitten tulla todistaneeksi kirjan pointti - byebye game over toodle-pip irti ajasta ja tilasta.
Tuli naurettua, tuli hengitettyä oikeen kiivaasti, tuli irvistettyä, tuli vähän tirauteltuakkin ja kai sitä telttakangastakin jossain vaiheessa piti pystytellä. Nyt sitten vaan pitäis Gaden tyyliin joku alkuräjähdyksellisen aikadilatorinen armageddonlopetus tähän kehitellä, ettei kaikkia arvioita tulisi finitoiduttua kliseisesti tai kliseisen kliseekammoisesti taiSEKSIÄKYRPÄPILLU.
O on ennen kaikkea teos, jossa juoni, tyyli ja detaljit nivoutuvat yhteen sellaiseen saunasolmuun, joka olisi suistanut Bockin poseeraamaan Dawn of the Black Heartsin kanteen ennen kuin solukaan olisi ehtinyt profeetalla värähtää.
Juoni on dekkarimaisen koukuttava, maagisen realistinen hämähäkinverkko juuri ennen trombia - se nivoutuu kaikkialle, ottaa mukaansa jokaisen [no, paitsi Puulan pojan... (happimolekyyliä venaillessa)], osoittaa sormella jokaista ja lopulta riuhtaisee verkon huit helvettiin ja kenkäisee lukijaa kalukukkarolle.
Tyyli poimii kirjan teemat parrasvaloihin ja näin ollen hukuttaa lukijan informaatioregurgitaatioonsa, aiheuttaa tälle epileptisiä deja vu -kohtauksia, pompottelee tätä ees takaisin ajassa ja tilassa, mutta samalla pitää huolen, että kaikki tapahtuu synesteettissinemaattisesteettisellä bravuralla. Proust, Melville, Joyce, Conrad, Woolf ja sun muut mustekynäsinfoniamaalarit tanssahtelevat juhannussalon ympärillä genitaalit kuita kohti [juu no ei nyt ihan, mutta Liukkosen kieli on oikeasti titilloivaa - varsinkin tällaiselle sermofiilille (mitä ikinä meinaakaan, ja fun factina: spermophile on joku helvetin jyrsijä)]. Kirjassa oli vielä älytty hyödyntää mitä moninaisimpia typografisia kommervenkkejä, mistä suuri kiitos jollekin (Joycelle vaikka)!
Detaljeja on viskelty ympäriinsä kuin siemeniä keväästä. Pyöreitä laseja, munakoisoja, räikkiä, kynttilänjalkoja, aikatauluja, liukumäkiä, kahvia, oksennusta, röyhtäyksiä ja muita vilisee siellä sun täällä, ja näin tarinasta saatiin entistä ehyempi, ja deja vu on jälleen taattu. Näitä poimi tekstistä ihan järkyttävän määrän, jolloin välistä hiipi epäilys, että keksiikö näitä nyt vain omasta päästään vai onko kaikella jokin tarkoitus? Vai oliko tämä pohdinta detaljien lajittelun tarkoitus? Vai tämä? Hyperventilointia ja every-reader-finds-himselffiä saatana. Kulttuuriviittaukset kutkuttivat myös. Hienoa, että saatiin Proust, Dr. Frank-N-Furter ja Mamba samojen kansien väliin.
O kuroo kaikkialle, mutta upeata tässä on se, että Liukkonen ei ole kirjoittanut tätä turhan elitistisen abstruusisti. En tietänyt pätkääkään Teslasta, kvanttifysiikasta, uimisen fysiologiasta sun muista ennen kirjan lukua, mutta se ei haitannut pätkän vertaa. Lisäksi kirjan tolstoimainen henkilöfalangi ei olisi vähempää voinut lukiessa pelottaa - Miki-setä pitää huolen, että lukija ei tarpeettomasti tipu kärryiltä, ja jos putoaa, niin eiköhän siinä sitten tulla todistaneeksi kirjan pointti - byebye game over toodle-pip irti ajasta ja tilasta.
Tuli naurettua, tuli hengitettyä oikeen kiivaasti, tuli irvistettyä, tuli vähän tirauteltuakkin ja kai sitä telttakangastakin jossain vaiheessa piti pystytellä. Nyt sitten vaan pitäis Gaden tyyliin joku alkuräjähdyksellisen aikadilatorinen armageddonlopetus tähän kehitellä, ettei kaikkia arvioita tulisi finitoiduttua kliseisesti tai kliseisen kliseekammoisesti taiSEKSIÄKYRPÄPILLU.
September 9, 2019
Olipahan asioiden ja ideoiden vyöry. Teksti on nautinnollista, hahmot neuroottisia, tapahtumat käsittämättömiä ja juonta ei ole. En tiedä olisiko tästä saanut vielä paremman jos olisi lukenut luvut satunnaisessa järjestyksessä. Mitään en ymmärtänyt mistään, mikä oli hyvä.
January 24, 2018
O on yhtä pirstaloitunut, fragmentaarinen, sekava ja sairas kuin tämä meidän mailmamme. Päämäärässään Liukkonen on onnistunut siis erinomaisesti, ja hän on tehnyt kunnioitettavan ja näännyttävän työn: kirjoitti kuulemma 3,5 vuotta, 10 tuntia per päivä. Silti romaani ei tuntunut lukijaystävälliseltä, koska en oikein ymmärrä näin monisivuisten teosten ideaa. Lukijan ajasta ja huomiosta kilpailee tuhat asiaa ja monta mediaa. Eikö tiiviimpi kerronta sopisi paremmin niin sanottuun ajan henkeen? Kustannustoimittaja pani Liukkosen karsimaan neilisensataa sivua. Minä olisin toivonut vielä lisää karsintaa, jolloin ote olisi ollut napakampi ja teos täyden viiden tähden sensaatio. Lukeminen oli kuin ylämäkijuoksua: väliin uuvutti ja puuskutti kovin, väliin iskivät euforian endorfiinit - mutta odotan mielenkiinnolla millaisen teoksen Liukkonen seuraavaksi suoltaa.
June 4, 2025
Wszystko zaczyna się w dniu, w którym młoda studentka rzuca się z dachu budynku uniwersytetu. To wydarzenie pociąga za sobą kolejne osobliwe doniesienia. Tajemnicze masowe omdlenia, epidemia zabobonu na jednym z pięter kliniki medycznej czy niewytłumaczalne skoki czasowe. Pojawiają się też coraz dziwniejsze postaci. Mężczyzna grający muzykę na bakłażanach, inny projektujący artystyczne zjeżdżalnie na place zabaw, osoba której od lat noc w noc śni się ten sam sen, kobieta panicznie bojąca się okrągłych szkieł czy student z fobią społeczną, który komunikuje się z innymi tylko za pośrednictwem żółtych karteczek samoprzylepnych, na których ma zapisane przygotowane wcześniej odpowiedzi. Wszyscy mierzą się z zaburzeniami i lękami, są pogubieni w świecie pełnym informacji, ich aktualizacji i społecznej presji ciągłej produktywności. Do tego dodajcie jeszcze fizykę kwantową i Nikola Teslę.
Liukonen stworzył ogromny patchwork przeplatających się historii z setką różnych bohaterów i nie wiem jak on to zrobił, że postaci są tak dobrze wykreowane, że nie miałam problemu z połapaniem się w takim tłumie kto jest kim. Momentami miałam jednak trudność w utrzymaniu koncentracji na fabule, szczególnie, gdy autor odlatywał w swoim słowotoku i dygresjach. Narracja jest gęsta i transowa, co mimo pogubienia wciąga i hipnotyzuje.
Z pewnością jest to dzieło monumentalne, bardzo dobrze przemyślane, z wieloma możliwościami interpretacji i masą tematów do przegadania po przeczytaniu. Tutaj nawet znaczenie tytułu „O” można omawiać godzinami. I nie jest książka lekka i przyjemna w czytaniu, to książka abstrakcyjna i powoli robiąca czytelnikowi kiełbie we łbie. Wszystkiego wszędzie na raz jest tutaj za dużo, ale tak ma być i ja to lubię. I na koniec - absolutnie się zgadzam ze wszystkimi porównaniami do Davida Fostera Wallace’a i czuję się zmotywowana do skończenia jego „Niewyczerpanego żartu” (od kilku lat jestem w połowie :p).
Czytajcie „O”, warto!
Liukonen stworzył ogromny patchwork przeplatających się historii z setką różnych bohaterów i nie wiem jak on to zrobił, że postaci są tak dobrze wykreowane, że nie miałam problemu z połapaniem się w takim tłumie kto jest kim. Momentami miałam jednak trudność w utrzymaniu koncentracji na fabule, szczególnie, gdy autor odlatywał w swoim słowotoku i dygresjach. Narracja jest gęsta i transowa, co mimo pogubienia wciąga i hipnotyzuje.
Z pewnością jest to dzieło monumentalne, bardzo dobrze przemyślane, z wieloma możliwościami interpretacji i masą tematów do przegadania po przeczytaniu. Tutaj nawet znaczenie tytułu „O” można omawiać godzinami. I nie jest książka lekka i przyjemna w czytaniu, to książka abstrakcyjna i powoli robiąca czytelnikowi kiełbie we łbie. Wszystkiego wszędzie na raz jest tutaj za dużo, ale tak ma być i ja to lubię. I na koniec - absolutnie się zgadzam ze wszystkimi porównaniami do Davida Fostera Wallace’a i czuję się zmotywowana do skończenia jego „Niewyczerpanego żartu” (od kilku lat jestem w połowie :p).
Czytajcie „O”, warto!
June 27, 2017
En tiedä, enkö osannut olla tämän kirjan suhteen vain tarpeeksi kärsivällinen kesken levottoman keskikesän, mutta lukukokemus oli paljon haaleampi kuin odotin.
Kyllä, kirja on ilman muuta täynnä upeita kohtauksia, omaäänisiä virkkeitä, kunnianhimoisia rakenneratkaisuja, loputtomia henkilöitä kiinnostavine neurooseineen ja valtavan monta lankaa, joihin tarttua, mutta koko tämän infoähkypläjäyksen kanssa tunsin lopulta jääväni vähän liian yksin ja etäälle ytimestä.
Ehkä se on kirjan tarkoituskin, lukijan jonkinlainen hengästyttäminen henkilöiden ja tarinoiden ja ainesten ja tajunnanvirran runsaudenpulalla, mutta lopputulos ei puhutellut minua niin paljon kuin odotin ja toivoin. Tässä oli paljon erinomaisia aineksia ja ymmärrän, miksi siitä puhutaan vuoden "isona kirjana", mutta loppusopasta en kyllä itse ainakaan ensimmäisellä lukukerralla ammentanut sitä kertakaikkisen uutta ja tuoretta ja syvää ja nykyaikaamme röntgenin tavoin läpileikkaavaa sanottavaa, jota ennakkohypetyksen perusteella luvattiin ja odotin...? Vaikkakin täytyy sanoa, että erilaisten neuroosien kuvaukset olivat kovin vaikuttavia ja kiinnostavia.
(Niin, taas toki osoitus myös siitä, ettei pitäisi luoda odotuksia etukäteen. Ainakaan hypen perusteella.) Ehkäpä luen tämän vielä uudelleen, maltillisemmin, ja katson sitten, miten kokemus muuttuu?
Kyllä, kirja on ilman muuta täynnä upeita kohtauksia, omaäänisiä virkkeitä, kunnianhimoisia rakenneratkaisuja, loputtomia henkilöitä kiinnostavine neurooseineen ja valtavan monta lankaa, joihin tarttua, mutta koko tämän infoähkypläjäyksen kanssa tunsin lopulta jääväni vähän liian yksin ja etäälle ytimestä.
Ehkä se on kirjan tarkoituskin, lukijan jonkinlainen hengästyttäminen henkilöiden ja tarinoiden ja ainesten ja tajunnanvirran runsaudenpulalla, mutta lopputulos ei puhutellut minua niin paljon kuin odotin ja toivoin. Tässä oli paljon erinomaisia aineksia ja ymmärrän, miksi siitä puhutaan vuoden "isona kirjana", mutta loppusopasta en kyllä itse ainakaan ensimmäisellä lukukerralla ammentanut sitä kertakaikkisen uutta ja tuoretta ja syvää ja nykyaikaamme röntgenin tavoin läpileikkaavaa sanottavaa, jota ennakkohypetyksen perusteella luvattiin ja odotin...? Vaikkakin täytyy sanoa, että erilaisten neuroosien kuvaukset olivat kovin vaikuttavia ja kiinnostavia.
(Niin, taas toki osoitus myös siitä, ettei pitäisi luoda odotuksia etukäteen. Ainakaan hypen perusteella.) Ehkäpä luen tämän vielä uudelleen, maltillisemmin, ja katson sitten, miten kokemus muuttuu?
January 16, 2018
Vaikutelmani ennen lukemisen aloittamista oli, että hommassa on taiteellisen brassailun makua, eikä se varsinaisesti lievittynyt Miki Liukkosen julkisten esiintymisten myötä. Viittaukset ja vertailut David Foster Wallacen Infinite Jestiin samanaikaisesti kiehtoivat ja pelottivat. Vaan niinpä kävi, että nyt ymmärrän, ainakin suurimman osan. O ei ole nolla eikä oo. Se on kierros, toisto, rundi, luuppi, spiraali, loputtomien riippuvuus- ja viittausketjujen kuva, Miki Liukkosen noitaympyrä.
O on kirja neurootikoista, ja siinä on mahtavia kohtauksia, mutta juonivetoisen romaanin etsijän on parempi jatkaa etsimistä. Liukkonen kuvaa omituisia sosiaalisia tilanteita ja mekanismeja ja tavoittaa ainutlaatuisen hienosti meitä ympäröivän alati voimistuvan kohinan. Voi tietysti olla sitä mieltä, että tämän kaiken olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ja miksei, mutta silloin ei mitenkään olisi ehtinyt kertoa tätä kaikkea juuri tällä tavalla.
O olisi täysien pisteiden suoritus, jos taso säilyisi koko 858 sivun matkan. Ei säily, mutta esimerkiksi neuroosien kuvaukset ja netin ääreen syntyneen sukupolven analyysit osoittavat Liukkosen kuuluvan mestariluokkaan.
O on kirja neurootikoista, ja siinä on mahtavia kohtauksia, mutta juonivetoisen romaanin etsijän on parempi jatkaa etsimistä. Liukkonen kuvaa omituisia sosiaalisia tilanteita ja mekanismeja ja tavoittaa ainutlaatuisen hienosti meitä ympäröivän alati voimistuvan kohinan. Voi tietysti olla sitä mieltä, että tämän kaiken olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ja miksei, mutta silloin ei mitenkään olisi ehtinyt kertoa tätä kaikkea juuri tällä tavalla.
O olisi täysien pisteiden suoritus, jos taso säilyisi koko 858 sivun matkan. Ei säily, mutta esimerkiksi neuroosien kuvaukset ja netin ääreen syntyneen sukupolven analyysit osoittavat Liukkosen kuuluvan mestariluokkaan.
June 27, 2017
Mitäs tästä nyt sanoisi? Tykkäsin paljonkin, kirja oli todella hauska ja täynnä miellikuvituksellista leikittelyä. Ehkä päällimäisinä ajatuksina kaiken irrallisuus, siitä kärsivä ihminen ja siihen reaktiona osittain erilainen neuroottiseksi äityvä kontrollin tarve. Mutta siis hauskasti ja absurdien sattumien kautta kirjoitettuna. Ei herättänyt mitään yksittäisiä isoja oivalluksia tai toisaalta aiheuttanut suuria tunnekokemuksia, päällimmäinen fiilis ilo siitä että joku tekee näin monipuolista tarinaa vailla tyypillisiä suomalaisten kirjojen kliseitä. Kirja kulki vauhdikkaasti ja rennosti koko ajan.
July 29, 2022
Kaksi tähteä lähinnä sen vuoksi, että kirja sai ajoittain nauramaan ja puhtaasti arvostuksena kirjoitustyölle. MUTTA O oli pettymys. Kirjassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta on täysin mahdotonta lukea kirjaa ja ajatella sen olevan jollain tavalla merkittävä/hyvä/innovatiivinen/mielenkiintoinen teos kun on täysin selvää, että kyseessä on kopio ”postmodernin” kirjallisuuden klassikosta, eli David Foster Wallacen Infinite Jestistä. Teos on lähes käsittämättömän lähellä DFW:n klassikkoa temaattisesti ja kalpenee alkuperäisen nerokkuuden rinnalla. En suosittelisi kenellekään luettavaksi, etenkään kun suomenkielinen käännös Loppumattomasta Riemusta löytyy.
June 13, 2025
Są książki, po których lekturze trudno ubrać w słowa emocje towarzyszące czytaniu. Trudno napisać opinię, która odda choć w części obezwładniające uczucie osamotnienia po przewróceniu ostatniej strony. Szczególnie gdy towarzyszy nam świadomość, że Miki Liukkonen nie stworzy już dla nas kolejnej literacko-egzystencjalnej uczty. Rys biograficzny napisany tytułem wstępu przez tłumacza, Sebastiana Musielaka, nadaje późniejszej lekturze dzieła wydźwięk osobisty, wnosząc nutę smutku i straty. Jest jednocześnie hołdem oddanym temu wyjątkowemu, młodemu pisarzowi, dla którego czas zatrzymał się w 2023 roku.
„O, albo uniwersalny traktat o tym, dlaczego sprawy mają się tak, a nie inaczej” to literacki kolos, którego również nie sposób ująć w proste ramy fabularne. Bo ten zaledwie trzydziestokilkuletni pisarz, a zarazem jeden z najbardziej przenikliwych obserwatorów współczesności, stworzył dzieło totalne, obnażając światy swych bohaterów najeżone lękami, neurozami, obsesjami, pokręconymi relacjami, poczuciem wyobcowania i wewnętrznego chaosu.
Na tle tragicznego wydarzenia, samob0jstwa młodej studentki, rozgrywa się setka osobistych batalii z istnieniem. A wszystko to rozpisane na 1000 stron i ponad 100 postaci, z dygresjami, listami, bogatymi przypisami, historiami w historiach, które razem układają się w mapę współczesnego zagubienia. Nie brak tu osób uciekających w nicość, skrywających się w bezpiecznej bańce szopy i tych walczących każdego dnia z plikiem żółtych karteczek w ręku, piszących książkę kucharską dla neurotyków czy wydobywających muzykę z bakłażanów.
Brzmi to trochę jak majaczenie? Tak może się wydawać na pierwszy rzut oka. Ale wielkość autora objawia się nie tylko w mistrzowskim kreowaniu postaci, które pozwala z łatwością poruszać się w tym tłumie bohaterów, ale też w umiejętności patrzenia głębiej, pod powierzchnię codziennych masek, poza utarte stereotypy. Jego bohaterowie są zranieni, nienormalni w normalności, przesiąknięci świadomością, że coś poszło nie tak, tylko nikt nie wie dokładnie co. Jakby wszyscy tkwili w jednym wielkim eksperymencie, z którego nie ma wyjścia. W którym czas się wymyka, a jedne dziwne wydarzenia rodzą kolejne. A przecież chcą żyć. Jakoś.
Autor pokazuje, że świat jest zbyt skomplikowany, by go pojąć, ale zbyt ważny, by go ignorować. Z każdej strony tej książki przebija świadomość nadwrażliwości, która była przekleństwem i błogosławieństwem Liukkonena. To powieść, która smuci, bawi, otwiera oczy i oferuje tak wiele, że trudno to wszystko pomieścić w sobie. Ale właśnie tak działa wielka literatura. Nie zostawia Cię takim samym.
„O” można z powodzeniem nazwać testamentem człowieka, który nie doczekał kolejnego rozdziału, ale zostawił nam coś, do czego możemy wracać w nieskończoność. Bo to nie jest książka do jednorazowego przeczytania. To podróż. Do środka siebie. I z powrotem.
„O, albo uniwersalny traktat o tym, dlaczego sprawy mają się tak, a nie inaczej” to literacki kolos, którego również nie sposób ująć w proste ramy fabularne. Bo ten zaledwie trzydziestokilkuletni pisarz, a zarazem jeden z najbardziej przenikliwych obserwatorów współczesności, stworzył dzieło totalne, obnażając światy swych bohaterów najeżone lękami, neurozami, obsesjami, pokręconymi relacjami, poczuciem wyobcowania i wewnętrznego chaosu.
Na tle tragicznego wydarzenia, samob0jstwa młodej studentki, rozgrywa się setka osobistych batalii z istnieniem. A wszystko to rozpisane na 1000 stron i ponad 100 postaci, z dygresjami, listami, bogatymi przypisami, historiami w historiach, które razem układają się w mapę współczesnego zagubienia. Nie brak tu osób uciekających w nicość, skrywających się w bezpiecznej bańce szopy i tych walczących każdego dnia z plikiem żółtych karteczek w ręku, piszących książkę kucharską dla neurotyków czy wydobywających muzykę z bakłażanów.
Brzmi to trochę jak majaczenie? Tak może się wydawać na pierwszy rzut oka. Ale wielkość autora objawia się nie tylko w mistrzowskim kreowaniu postaci, które pozwala z łatwością poruszać się w tym tłumie bohaterów, ale też w umiejętności patrzenia głębiej, pod powierzchnię codziennych masek, poza utarte stereotypy. Jego bohaterowie są zranieni, nienormalni w normalności, przesiąknięci świadomością, że coś poszło nie tak, tylko nikt nie wie dokładnie co. Jakby wszyscy tkwili w jednym wielkim eksperymencie, z którego nie ma wyjścia. W którym czas się wymyka, a jedne dziwne wydarzenia rodzą kolejne. A przecież chcą żyć. Jakoś.
Autor pokazuje, że świat jest zbyt skomplikowany, by go pojąć, ale zbyt ważny, by go ignorować. Z każdej strony tej książki przebija świadomość nadwrażliwości, która była przekleństwem i błogosławieństwem Liukkonena. To powieść, która smuci, bawi, otwiera oczy i oferuje tak wiele, że trudno to wszystko pomieścić w sobie. Ale właśnie tak działa wielka literatura. Nie zostawia Cię takim samym.
„O” można z powodzeniem nazwać testamentem człowieka, który nie doczekał kolejnego rozdziału, ale zostawił nam coś, do czego możemy wracać w nieskończoność. Bo to nie jest książka do jednorazowego przeczytania. To podróż. Do środka siebie. I z powrotem.
June 19, 2025
Tą monumentalną, jeśli chodzi o liczbę stron, ale i treść powieść czytałem 7 dni, czyli tyle na ile rozpisana jest akcja O. Choć w opowieści i misternie skonstruowanej fabule odnalazłem się dopiero koło 200 strony, to już od pierwszych miałem wrażenie, że obcuję z czymś przełomowym i genialnym. Ten uniwersalny traktat o tym, dlaczego sprawy mają się tak, a nie inaczej to prawdopodobnie najlepsza książka, jaką miałem okazję czytać w tym roku i pewnie inne pozycje nie zachwieją tego rankingu do jego końca. Mocno eksperymentalna, postmodernistyczna, gdzie każda ze 100 postaci ma jakąś obsesję lub, by powiedzieć mocniej nerwicę urzeka językiem i formą. Nie da jej się dokładnie i w tej ograniczonej liczbą znaków formie streścić, jednak można opisać wrażenia towarzyszące jej lekturze. Jest to książka na wskroś współczesna i oryginalna. Czerpiąca z klasyków jak Joyce i będąca czymś nowatorskim, jeśli chodzi o sposób narracji czy samą historię. Szczególna także ze względu na postać autora, którą przybliża nam tłumacz @seba.musielak we wstępie i bardzo smutna, bo innej Miki Liukkonen już nie napisze, bo przerosło go życie. Mnoga, gdy bierzemy pod uwagę występujące w niej wątki, a przy tym nie przytłaczająca tą liczbą. Poruszająca tematy czasu, internetu czy fizyki kwantowej tak, że czyta się ją bez nudy i z dużym zaciekawieniem. Można w niej znaleźć rytm utworów Rachmaninowa, zwichrowaną osobowość Tesli, czy mętne tłumaczenia snów przez Junga. I do tego dużo filozofii, także tej nowej, jakby stworzonej przez fińskiego pisarza. O jest niesamowitą książką, do której nie boję się kiedyś wrócić, bo jeszcze nikt nie pisał tak o samotności, strachu czy bolączkach współczesnych społeczeństw na przykładzie zwichrowanych jednostek, swoich bohaterów. Rzecz absolutnie wybitna. Każdy powinien ją przeczytać i znać O, bo inaczej już po prostu nie wypada.
Za książkę dziękuję @insignis_media
Za książkę dziękuję @insignis_media
August 6, 2025
Człowiek nie widzi lasu, bo zasłaniają drzewa.
December 15, 2025
Raz było to genialne, a raz niemiłosiernie mi się dłużyło, gdyby nie te nudzące mnie wątki - których na szczęście nie było dużo - to dałabym bez wahania 5 gwiazdek.
July 12, 2017
Kiehtova ja hämmästyttävä sekamelska.
Read
January 1, 2019Rämpimisen, hetkellisen innostumisen ja määrätietoisen lukemisen jälkeen on todettava, että O ei ollut minun juttuni.
Hyvät asiat ensin. Kollektiivinen déjà vu ja aikadilataatio sekä Nikola Tesla olivat kiinnostavia aiheita. Hienoja kielikuvia oli paljon. Teos on massiivinen ja sen sotkuisista langoista kiinnipitely on ollut aikamoinen homma.
Mutta. Hienotkin kielikuvat hukkuvat massaan, jos niitä on yhdessä virkkeessä monta. Tiivistäminen olisi voinut tehdä tarinalle tai syklille tai mikä se olikaan hyvää. Lisäksi ällöttäviä kohtauksia oli minulle liikaa, en yksinkertaisesti halua lukea kuolleiden tökkimisestä kepeillä tai muista visvaisista asioista. Että tulipahan luettua, mutta en usko palaavani teoksen pariin.
Hyvät asiat ensin. Kollektiivinen déjà vu ja aikadilataatio sekä Nikola Tesla olivat kiinnostavia aiheita. Hienoja kielikuvia oli paljon. Teos on massiivinen ja sen sotkuisista langoista kiinnipitely on ollut aikamoinen homma.
Mutta. Hienotkin kielikuvat hukkuvat massaan, jos niitä on yhdessä virkkeessä monta. Tiivistäminen olisi voinut tehdä tarinalle tai syklille tai mikä se olikaan hyvää. Lisäksi ällöttäviä kohtauksia oli minulle liikaa, en yksinkertaisesti halua lukea kuolleiden tökkimisestä kepeillä tai muista visvaisista asioista. Että tulipahan luettua, mutta en usko palaavani teoksen pariin.
July 6, 2021
Mestariteos nykyajasta. Aivan niin kuin nykyaikakin, lukukokemus on paikoittain ahdistava, kaoottinen, tylsä, kaunis ja oksettava. Kuten Jan Gaden näytelmässäkin, ei kirjassakaan ole oikeaa "alkua" tai "loppua". Kuten somessakin, lukija tutustuu pintapuolisesti suureen määrään eri henkilöitä. Kauhukirja neurootikoille.
April 5, 2018
raskas sekalmelska, mutta niin ihana, hyvin kirjoitettu
January 6, 2019
Liukkonen vertasi O:n kirjoittamista ultramaratoniin. Sellaista on myös sen lukeminen: aika ajoin tulee miettineeksi onko mitään mieltä enää jatkaa.
August 7, 2025
Umysł człowieka jest konstrukcją tak złożoną i doskonałą, że potrafi stworzyć wzorce zachowań, które umożliwiają mu zwyczajne funkcjonowanie, choć w głowie ma zupełną sieczkę.
Pełna poczucia niespełnionych marzeń, zdezorientowania, wylewającego się spod spodu rozczarowania, założeń i ambicji, które nie dochodzą do skutku, poczucia bycia samym ze swoimi kompulsjami, nerwicami, strachami, myślami.
A jednocześnie pełna uważności, niuansów, dokładnej obserwacji świata z prawdziwym skupieniem, łączących się wątków, poczucia, że mimo samotności bohaterowie są bliżej, niż się wydaje.
To, co wszyscy mamy w głowach, kiedy idziemy przez życie.
Niezwykły warsztat pisarski. Filozofia, fizyka, proza życia, dygresje, przenikające się wątki, strumienie świadomości, wielowątkowość, a jednak wszystko tworzy całość. Mix konwencji składający się na kawał wyjątkowej literatury, który daje też wgląd w wyjątkowy umysł samego autora.
Na swój przerysowany(?) sposób poruszy każdego z nas. Żadna książka nie zrobiła mojej głowie tego, co „O”.
Pełna poczucia niespełnionych marzeń, zdezorientowania, wylewającego się spod spodu rozczarowania, założeń i ambicji, które nie dochodzą do skutku, poczucia bycia samym ze swoimi kompulsjami, nerwicami, strachami, myślami.
A jednocześnie pełna uważności, niuansów, dokładnej obserwacji świata z prawdziwym skupieniem, łączących się wątków, poczucia, że mimo samotności bohaterowie są bliżej, niż się wydaje.
To, co wszyscy mamy w głowach, kiedy idziemy przez życie.
Niezwykły warsztat pisarski. Filozofia, fizyka, proza życia, dygresje, przenikające się wątki, strumienie świadomości, wielowątkowość, a jednak wszystko tworzy całość. Mix konwencji składający się na kawał wyjątkowej literatury, który daje też wgląd w wyjątkowy umysł samego autora.
Na swój przerysowany(?) sposób poruszy każdego z nas. Żadna książka nie zrobiła mojej głowie tego, co „O”.
June 23, 2017
Olipa kertakaikkisen kiehtova kirja. Jo henkilöluettelo antoi ymmärtää, että mielenkiintoisia tapahtumia on luvassa.
Selkeää juonta ja asiat kokoon kurovaa lopetusta kaipaavat voivat jättää väliin. Olisin itsekin pitänyt enemmän vähän jämäkämmästä ja enemmän vastauksia antavasta lopusta, mutta matka oli kuitenkin mielenkiintoinen. Kiinnostavia yksityiskohtia riitti matkan varrella huikea määrä.
Vähän jää sellainen olo, että ehkä sitä Infinite Jestiä pitäisi jossain vaiheessa käydä kesyttämään; omistin joskus, mutta pistin kiertoon, kun arvelin, etten koskaan lue.
Sanottiinko tässä nyt jotain ennenkuulematonta yhteiskunnasta? En tiedä; eiköhän nämä näkemykset ole enimmäkseen kuultu joskus aiemminkin. Kokonaisuus oli kuitenkin jotenkin vastaansanomaton.
Selkeää juonta ja asiat kokoon kurovaa lopetusta kaipaavat voivat jättää väliin. Olisin itsekin pitänyt enemmän vähän jämäkämmästä ja enemmän vastauksia antavasta lopusta, mutta matka oli kuitenkin mielenkiintoinen. Kiinnostavia yksityiskohtia riitti matkan varrella huikea määrä.
Vähän jää sellainen olo, että ehkä sitä Infinite Jestiä pitäisi jossain vaiheessa käydä kesyttämään; omistin joskus, mutta pistin kiertoon, kun arvelin, etten koskaan lue.
Sanottiinko tässä nyt jotain ennenkuulematonta yhteiskunnasta? En tiedä; eiköhän nämä näkemykset ole enimmäkseen kuultu joskus aiemminkin. Kokonaisuus oli kuitenkin jotenkin vastaansanomaton.
October 31, 2025
każdy z tych wątków równie dobrze mógłby być oddzielną książką. fakt, w pewnym momencie (może na 600nej stronie) zaczęły się łączyć ale damn. bohaterowie pojawiali się zbyt szybko, dostawaliśmy masę informacji, żeby później znowu o nich zapomnieć na kolejne 300 stron. koncept - ciekawy, styl pisania też przyjemny i niektóre części książki były zabawne. jest to na pewno książka inna od innych, ale jeśli chce ktoś coś łatwego, na dłuższe wieczory, to zdecydowanie nie jest to.
February 16, 2018
Atte omistan tän pitkän ja tuskaisen lukukokemuksen sulle
March 14, 2022
Hämmentävä. Tätä ei voi lukea kiireellä.
June 25, 2025
huuuuuhh... tässäpä oli lukemista. Vielä vähän sekavat ajatukset tästä ja varmaan aika pitkään vielä, pitää ehkä keskustella jonkun kanssa että selkiytyy...
October 4, 2025
Niesamowita. 900 stron, a ja czuję niedosyt!
December 29, 2024
Luin tämän kirjan osana "Tiiliskivien ystävät" -lukupiiriäni. Olin vältellyt Liukkosen kirjoja, sillä hänen haastattelujensa perusteella olin epäillyt hänen olevan paitsi itseään täynnä, niin myös mahdollisesti varsin tekotaiteellinen. Mutta onneksi olin väärässä! O on kirjoitettu oikein hyvin, kunhan vain kykenin hyväksymään sen, kuinka paljon teos lainaa David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta.
Ja voi kuinka se lainaakaan: niin paljon, että O tuntuu aluksi DFW-pastissilta tai jopa fanifiktiolta. Liukkonen tuntuu kopioivan kaikki Päättymättömän riemun elementit ja muokkaavan niitä vain lievästi: toipuvien alkoholistien sijasta teoksessa on mielenterveyskuntoutujia, tennisakatemian tilalla on uimajoukkue, pyörätuolimurhaajien tilalla on kuntopyörämurhaajat. Se oli todella rasittavaa.
Mutta onneksi O alkaa löytää omaa ääntään, kun se pääsee vähän alkua pidemmälle. DFW-vaikutteet ovat vahvasti mukana loppuun saakka, mutta eivät enää niin häiritsevinä. Teksti on hyvää ja ihan mukaansatempaavaa, vaikka Liukkonen yritääkin liian usein vääntää huumoria mukaan, siinä monesti epäonnistuen.
Teoksena tässä on ihan liikaa rönsyjä: kaikki Tanskaan sijoittuvat kohtaukset olisi paitsi voinut leikata pois, niin olisi myös pitänyt tehdä niin, ja kirja olisi ollut selvästi vahvempi.
Eli paljon puutteita, mutta myös paljon ihan hyviä elementtejä. Koska ennakkoluuloni Liukkosta kohtaan oli niin suuri, niin kokemus meni minulla positiivisen puolelle, mutten nyt varsinaisesti ryntää lukemaan häneltä mitään muuta.
Ja voi kuinka se lainaakaan: niin paljon, että O tuntuu aluksi DFW-pastissilta tai jopa fanifiktiolta. Liukkonen tuntuu kopioivan kaikki Päättymättömän riemun elementit ja muokkaavan niitä vain lievästi: toipuvien alkoholistien sijasta teoksessa on mielenterveyskuntoutujia, tennisakatemian tilalla on uimajoukkue, pyörätuolimurhaajien tilalla on kuntopyörämurhaajat. Se oli todella rasittavaa.
Mutta onneksi O alkaa löytää omaa ääntään, kun se pääsee vähän alkua pidemmälle. DFW-vaikutteet ovat vahvasti mukana loppuun saakka, mutta eivät enää niin häiritsevinä. Teksti on hyvää ja ihan mukaansatempaavaa, vaikka Liukkonen yritääkin liian usein vääntää huumoria mukaan, siinä monesti epäonnistuen.
Teoksena tässä on ihan liikaa rönsyjä: kaikki Tanskaan sijoittuvat kohtaukset olisi paitsi voinut leikata pois, niin olisi myös pitänyt tehdä niin, ja kirja olisi ollut selvästi vahvempi.
Eli paljon puutteita, mutta myös paljon ihan hyviä elementtejä. Koska ennakkoluuloni Liukkosta kohtaan oli niin suuri, niin kokemus meni minulla positiivisen puolelle, mutten nyt varsinaisesti ryntää lukemaan häneltä mitään muuta.
September 26, 2025
Liukonnen meandrował, dygresja goniła dygresję, a ja ufnie podążałam i składałam sobie ten dziwny, neurotyczny świat.
W pewnym momencie (kolo 500 strony) dopadło mnie znużenie, ale wytrzymałam i było warto.
Piękna i smutna opowieść o tym, jak wszystko poszło nam nie tak.
To niezwykła erudycja Liukonnena sprawia, że ta powieść czy traktat jak chciał autor jest tak wspaniały.
W pewnym momencie (kolo 500 strony) dopadło mnie znużenie, ale wytrzymałam i było warto.
Piękna i smutna opowieść o tym, jak wszystko poszło nam nie tak.
To niezwykła erudycja Liukonnena sprawia, że ta powieść czy traktat jak chciał autor jest tak wspaniały.
August 23, 2017
O:n lukeminen oli kuin nousuhumala mitä parhaimmassa seurassa: dialogi rönsyilee aiheesta aiheeseen, jokainen puhuja tuo keskusteluun parhaimmat ja oudoimmat puolensa eikä siitä fiiliiksestä halua päästää irti mennäkseen kotiin nukkumaan. Jäin tarinaan niin pahasti koukkuun, että luin viimeiset 700 sivua yhden päivän aikana, mitä en tosin suosittele, sillä tämä on teos joka vaatii keskittymistä.
O on sukupolviteos, johon 80-90-luvulla syntyneet voivat samastua. Tunnustan 90-luvulla syntyneenä samastuneeni useisiin kirjan ilmiöihin, hahmoihin ja erityisesti neurooseihin, joita jatkuvassa informaatioähkyssä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa eläminen synnyttää (eikä mikään ihme että mielenterveysongelmat ovat nousussa...). Se on tässä mielessä hyvinkin realistinen, mutta ei (onneksi) rajoitu vain realismiin, vaan hyppii välillä riemastuttavalla tavalla fysikaalisten faktojen tuolle puolen. Ennen kaikkea O on kuitenkin ammattitaidolla ja lahjakkuudella kirjoitettu teos, jonka kokeileva tyyli velkaa sekä Joycelle että David Foster Wallacelle. Lisää tätä, kiitos.
O on sukupolviteos, johon 80-90-luvulla syntyneet voivat samastua. Tunnustan 90-luvulla syntyneenä samastuneeni useisiin kirjan ilmiöihin, hahmoihin ja erityisesti neurooseihin, joita jatkuvassa informaatioähkyssä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa eläminen synnyttää (eikä mikään ihme että mielenterveysongelmat ovat nousussa...). Se on tässä mielessä hyvinkin realistinen, mutta ei (onneksi) rajoitu vain realismiin, vaan hyppii välillä riemastuttavalla tavalla fysikaalisten faktojen tuolle puolen. Ennen kaikkea O on kuitenkin ammattitaidolla ja lahjakkuudella kirjoitettu teos, jonka kokeileva tyyli velkaa sekä Joycelle että David Foster Wallacelle. Lisää tätä, kiitos.
July 25, 2017
Tämä järkäle kertoo meidän ajastamme, informaatiotulvasta ja ihmisten tavoista elää (selviytyä?) siinä. Yksityiskohtien ja absurdien tapahtumien vyörytys tuo mieleen John Irvingin ja Peter Hoegin. Sanojen käyttö on taitavaa, eikä omien sanojen käyttäminen ole mennyt uuvuttavaan liiallisuuteen vaan pysyy sellaisissa rajoissa, että onnistuu ilahduttamaan aina tapahtuessaan. Tarinakin on, ja sen punainen lanka, kunhan jaksaa antaa sen ilmiintyä. Pitkä teksti puuduttaa välillä, mutta kun on antanut itsensä tottua tarinan maailmaan ja jaksaa keskikohdan suvantovaiheen yli, vie loppu kolmasosa jo mennessään. Hauskinta olivat yleisen kirjallisuustieteen laitoksen henkilökunnan nimimuunnokset sekä alaviitteiden alaviitteet.
December 20, 2021
O on sellainen romaani, jollaisia toivoisin kirjoitettavan ja varsinkin luettavan enemmän. Tässä on kyseessä ihan maailmankirjallisuuden huipputasoa tavoitteleva teos, joka todistaa että kyllä täällä Suomessakin osataan, jos vain kunnianhimoa riittää. Liukkosella sitä tuntuu riittävän.
Neurooseista ja pakkomielteistä kärsivien ihmisten kavalkadi kulkee sivulta toiselle, eikä heidän edesottamustensa välillä ensialkuun vaikuta olevan mitään yhteyttä. Kärsimättömälle lukijalle toivon kuitenkin jaksamista, kyllä ne juonikuviot alkavat pikkuhiljaa nivoutua yhteen, jossain puolivälin paikkeilla. Sitä alkaa hahmottaa, että tässä on oikeastikin joku idea taustalla. Ehkä munakoisoilla soitetut konsertit ja tulitikkuaskeilla mitatut kahvinkaatokorkeudet jäävät järjen käsityskyvyn ulkopuolelle.
Luettuani O:n ja Liukkosen edellisen romaanin (Lapset auringon alla) voin sanoa kirjailijan huumorintajun olevan ehkä hänen suurin vahvuutensa. Olen monesti lukenut Liukkosta verrattavan David Foster Wallaceen. En Wallacen kaunokirjallista tuotantoa vielä tunne, mutta olen lukenut hänen essee/artikkelikokoelmansa Hauskaa, mutta ei koskaan enää, jonka perusteella ainakin alaviitteiden käyttö näyttäisi olevan samanlaista kummallakin kirjoittajalla, niissä on toisinaan useammalle sivulle ulottuvia tangentteja, eikä niitä voi lukea hymyilemättä. Pitkät pätkät pienellä fontilla sivun alareunassa saattavat välillä olla vähän raskaita silmille.
Muillakin tavoin O haastaa lukijaa. Erään hahmon näkökulmaan siirryttäessä vaihdetaan kolmannen persoonan kertojasta ensimmäiseen persoonaan. Jotkut kuvaukset menevät inhottavien, naturalististen yksityiskohtiensa kanssa niin pitkälle, että väkisin alkaa tuntua niiden olevan sellaisia juuri lukijan kiusaksi, ikään kuin kirjoittaja koettelisi lukijaa. Esimerkkinä uimahalliin sijoittuva kohtaus (näitä on monia, useampi päähenkilö kuuluu uimajoukkueeseen), jossa lapsuudentraumojaan läpikäyvä henkilö muistaa ukon, jolla oli kolme nänniä ja kamalasta sieni-infektiosta kärsivät jalka. Tuota kohtausta kun luki, saattoi melkein haistaa sen mädän hajun, joka jalasta leijaili. Onnistunutta kerrontaa, erittäin onnistunutta.
Kirja on täynnä sellaisia tapahtumia, joiden omituisuus herättää minut ajattelemaan, josko ne ovat niin omituisia, ettei kukaan ole voinut niitä keksiä. Esimerkiksi itsemurhaa hautova henkilö, joka ottaa veitsen mukanaan julkiseen saunaan, jossa piilottaa sen pefletin alle. Hän joutuu odottamaan saunan tyhjenemistä, mutta kun se ei ota tapahtuakseen, veitsen metalli ehtii lämmetä ja polttaa hänen pakaransa. Miten jotain tuollaista voi keksiä? Näin on varmasti käynyt elävässä elämässä.
Hahmogalleria on laaja. Uimajoukkueen pojat, fysiikan kandia tekevä nero, joka kommunikoi vain post-it lappujensa avulla, romaniperhe, liukumäkien suunnittelijat, teatteriryhmä, väkeä todella riittää ja jokaisen porukan erilaisiin pakkomielteisiin ja pikku oikkuihin päästään pureutumaan. Erilaisia pakkomielteitä ja taikauskoisia tapoja on kirjassa niin paljon, että se ainoa aidosti luonnonlakeja uhmaava poikkeama melkein katoaa niiden sekaan.
Tuo poikkeuma, aikapoimu, on elementti, joka tekee O:sta minun tulkintani mukaan sci-fi-romaanin. Ei sitä sellaiseksi luokitella kuitenkaan, mutta tieteisseikkailun puolelle tässä minun mielestäni mennään. Nikola Tesla on tarinassa mukana, joskin välillisesti, ja hänen ja Einsteinin teorioiden pohjalta rakennetaan ajan suhteellisuuteen liittyvä erikoisuus, jonka seurauksena eräät hahmot alkavat todella elää eri ajassa kuin muut.
Ihmisten psykologiaan ja vainoharhaisiin kuvitelmiin (kokeellisten huumeiden käyttöä unohtamatta) uppoava narratiivi häivyttää sci-fin niin tehokkaasti, että lukijalla kestää pitkälle kirjan puolenvälin ylitse tajuta, että tässä tosiaan on kyse ihan aidosta vääristymästä aika-avaruudessa, eikä pelkästään jonkun yksittäisen hahmon psykoosista.
Kun tapahtumat sitten alkavat loppua kohden nivoutua yhteen ja takakansitekstissäkin mainitut, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävät romanit saavat tietää elävänsä aikadilaation vaikutusten alaisena, perheen emäntä ilmaisee mielipiteensä oivallisesti: ei olla mitään allekirjotettu tämmöstä. Näissä sanoissa kiteytyy mielestäni O:n olemus ihan hyvin. Kukaan ei osaa arvata minkälainen kokemus oikeasti on edessä kun sitä alkavat lukea, se tulee aivan pyytämättä ja yllätyksenä.
Neurooseista ja pakkomielteistä kärsivien ihmisten kavalkadi kulkee sivulta toiselle, eikä heidän edesottamustensa välillä ensialkuun vaikuta olevan mitään yhteyttä. Kärsimättömälle lukijalle toivon kuitenkin jaksamista, kyllä ne juonikuviot alkavat pikkuhiljaa nivoutua yhteen, jossain puolivälin paikkeilla. Sitä alkaa hahmottaa, että tässä on oikeastikin joku idea taustalla. Ehkä munakoisoilla soitetut konsertit ja tulitikkuaskeilla mitatut kahvinkaatokorkeudet jäävät järjen käsityskyvyn ulkopuolelle.
Luettuani O:n ja Liukkosen edellisen romaanin (Lapset auringon alla) voin sanoa kirjailijan huumorintajun olevan ehkä hänen suurin vahvuutensa. Olen monesti lukenut Liukkosta verrattavan David Foster Wallaceen. En Wallacen kaunokirjallista tuotantoa vielä tunne, mutta olen lukenut hänen essee/artikkelikokoelmansa Hauskaa, mutta ei koskaan enää, jonka perusteella ainakin alaviitteiden käyttö näyttäisi olevan samanlaista kummallakin kirjoittajalla, niissä on toisinaan useammalle sivulle ulottuvia tangentteja, eikä niitä voi lukea hymyilemättä. Pitkät pätkät pienellä fontilla sivun alareunassa saattavat välillä olla vähän raskaita silmille.
Muillakin tavoin O haastaa lukijaa. Erään hahmon näkökulmaan siirryttäessä vaihdetaan kolmannen persoonan kertojasta ensimmäiseen persoonaan. Jotkut kuvaukset menevät inhottavien, naturalististen yksityiskohtiensa kanssa niin pitkälle, että väkisin alkaa tuntua niiden olevan sellaisia juuri lukijan kiusaksi, ikään kuin kirjoittaja koettelisi lukijaa. Esimerkkinä uimahalliin sijoittuva kohtaus (näitä on monia, useampi päähenkilö kuuluu uimajoukkueeseen), jossa lapsuudentraumojaan läpikäyvä henkilö muistaa ukon, jolla oli kolme nänniä ja kamalasta sieni-infektiosta kärsivät jalka. Tuota kohtausta kun luki, saattoi melkein haistaa sen mädän hajun, joka jalasta leijaili. Onnistunutta kerrontaa, erittäin onnistunutta.
Kirja on täynnä sellaisia tapahtumia, joiden omituisuus herättää minut ajattelemaan, josko ne ovat niin omituisia, ettei kukaan ole voinut niitä keksiä. Esimerkiksi itsemurhaa hautova henkilö, joka ottaa veitsen mukanaan julkiseen saunaan, jossa piilottaa sen pefletin alle. Hän joutuu odottamaan saunan tyhjenemistä, mutta kun se ei ota tapahtuakseen, veitsen metalli ehtii lämmetä ja polttaa hänen pakaransa. Miten jotain tuollaista voi keksiä? Näin on varmasti käynyt elävässä elämässä.
Hahmogalleria on laaja. Uimajoukkueen pojat, fysiikan kandia tekevä nero, joka kommunikoi vain post-it lappujensa avulla, romaniperhe, liukumäkien suunnittelijat, teatteriryhmä, väkeä todella riittää ja jokaisen porukan erilaisiin pakkomielteisiin ja pikku oikkuihin päästään pureutumaan. Erilaisia pakkomielteitä ja taikauskoisia tapoja on kirjassa niin paljon, että se ainoa aidosti luonnonlakeja uhmaava poikkeama melkein katoaa niiden sekaan.
Tuo poikkeuma, aikapoimu, on elementti, joka tekee O:sta minun tulkintani mukaan sci-fi-romaanin. Ei sitä sellaiseksi luokitella kuitenkaan, mutta tieteisseikkailun puolelle tässä minun mielestäni mennään. Nikola Tesla on tarinassa mukana, joskin välillisesti, ja hänen ja Einsteinin teorioiden pohjalta rakennetaan ajan suhteellisuuteen liittyvä erikoisuus, jonka seurauksena eräät hahmot alkavat todella elää eri ajassa kuin muut.
Ihmisten psykologiaan ja vainoharhaisiin kuvitelmiin (kokeellisten huumeiden käyttöä unohtamatta) uppoava narratiivi häivyttää sci-fin niin tehokkaasti, että lukijalla kestää pitkälle kirjan puolenvälin ylitse tajuta, että tässä tosiaan on kyse ihan aidosta vääristymästä aika-avaruudessa, eikä pelkästään jonkun yksittäisen hahmon psykoosista.
Kun tapahtumat sitten alkavat loppua kohden nivoutua yhteen ja takakansitekstissäkin mainitut, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävät romanit saavat tietää elävänsä aikadilaation vaikutusten alaisena, perheen emäntä ilmaisee mielipiteensä oivallisesti: ei olla mitään allekirjotettu tämmöstä. Näissä sanoissa kiteytyy mielestäni O:n olemus ihan hyvin. Kukaan ei osaa arvata minkälainen kokemus oikeasti on edessä kun sitä alkavat lukea, se tulee aivan pyytämättä ja yllätyksenä.
Displaying 1 - 30 of 73 reviews