Toisen maailmansodan perääntymistaistelussa Luftwaffen lentäjän Stuka-kone putoaa liekehtien Krimin erämaahan. Tataarit löytävät lentäjän, voitelevat hänen vammansa rasvalla ja käärivät hänet huopiin estääkseen häntä paleltumasta hengiltä. Elämän ja kuoleman rajalla käynnistyy taiteilija Joseph Beuysin arvoituksellinen matka taiteen ja todellisuuden ytimeen. Arvoituksen perässä kulkee natsien okkultistinen tutkimusryhmä, joka SS-upseeri Alfred Riemannin mukaan on ratkaisun kynnyksellä. Miten lehtikultaan verhoutuneet, mehiläisparviin katoilevat miehet liittyvät asiaan?
Toisen maailmansodan jälkeen maan alle painunut tutkimusryhmä tarkkailee miten Joseph Beuys sulattaa rasvaa, merkitsee ristin energian lähteeksi, kannustaa ihmiskuntaa dialektiseen liikkeeseen ja saattaa jopa matkustaa ajassa. Alfred Riemann on vakuuttunut, että Beuysin avulla Kolmannen valtakunnan nousu voidaan käynnistää uudelleen.
Mutta sitä ennen ehtii tapahtua paljon. Klaus ja Dora rakastuvat jaetussa Berliinissä ja luovat taidettaan fluxus-liikkeen imussa. Lähempänä nykyaikaa elävä neworkilainen Walter, joka muistaa kaiken, haluaa ajan kiemuroihin kadonneen Janensa takaisin.
Düsseldorfin taideakatemiassa opiskellut Joseph Beuys (1921-1986) oli yksi aikansa merkittävimmistä saksalaisista taiteilijoista. Hänen ritualistinen, humanistinen ja poliittista osallistumista korostava taidefilosofiansa puhuttelee yhä uusia sukupolvia. Beuys uskoi, että kaikki ovat taiteilijoita ja että väkivalta tulisi korvata ajattelulla ja luovuudella. Heikki Kännön spekulatiivista fiktiota ja historiallista romaania yhdistelevä esikoisteos herättää henkiin Beuysin taiteen suuret teemat. Voiko taide muokata ihmiskunnan kohtaloa? Voivatko ajatukset lävistää ajan? Jos aika on manipuloitavissa, miten käy rakkauden?
Heikki Kännö (s. 1968) on turkulainen kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme romaania. Esikoisteos Mehiläistie sai kehuvan vastaanoton ja oli ehdolla mm. Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Toinen romaani Sömnö voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2019. Kolmas romaani, vuonna 2020 ilmestynyt Runoilija on saanut loistavan vastaanoton sekä lukijoilta että kriitikoilta. Heikki Kännön ainutlaatuisen mielikuvitukselliset, rohkeasti genrejä yhdistelevät romaanit ovat nostaneet hänet Suomen eturivin kertojien joukkoon. Heikki Kännön romaaneja on käännetty useille kielille.
Ensimmäisen viidenkymmenen sivun ajan pystyn oikeastaan keskittymään vain sen kuvittelemiseen, kuinka A. W. Yrjänä varmasti tätä lukiessaan joko A) kiroaa elämäänsä, kun ei ole itse kirjoittanut tätä tai B) potee niin suunnattoman kivuliasta erektiota, että verenkierto aivoihin häiriintyy. Tai molempia.
Nimittäin tässä on natseja, esoteerista mystiikkaa, taidehistoriaa ja aikamatkustusta. Natsimystiikka on omalla kohdalla taas nykyään melkoinen turn off, sillä omien (vaatimattomien) historian lukemisten myötä kaikenlainen ”jännän” ja ”coolin” ja eksoottisen liittäminen natseihin tuntuu vastuuttomalta, epähistorialliselta propagoimiselta. Okkultismin, paranormaalien ilmiöiden ja sen sellaisen höpönlöpön sijaan natsit olivat ihan tavallisia ihmisiä, jotka tekivät ihan tavallisia hirmutekoja ilman mitään erikoiskykyjä tai esoteerisia päämääriä.
Mutta lopulta tästä on pidettävä. Kännön proosa on viekoittelevaa. Monet osiot tuntuvat tapahtumien kylmänkalseilta raporteilta, joissa kuitenkin häilyy runon maku. Kuin pedantin runoilijan kirjoittama kuulustelupöytäkirja performanssista.
Taidemaailmaa sivutaan vahvasti ja ihan oikeasti merkittävän taideuran tehnyt Joseph Beuys lavastetaan mystiseksi shamaaniksi. Hänen ympärillään kiertää vuosikymmenien aikana lähempiä ja kaukaisempia kiertoratoja pitkin erilainen kaarti hämmentäviä mutta parhaimmillaan huikean mielenkiintoisia hahmoja. Toisaalta, pahimmillaan ryöpätään ummehtuneen 90-lukulaiselta maistuvia Hannibal Lecter -kliseitä. Siskonsa palasiksi leikellyt itä-eurooppalainen, tunteeton sarjamurhaaja? Älkää nyt viitsitkö.
Pidin keskivaiheista ehkä eniten, kun natsit häilyvät taustalla ja mystiikkakin tuntuu vain juuri ja juuri pinnan alla kiertelevinä pyörteinä. Jengi tekee taidetta, sekoilee ja kokee vähän outoja sekä hassuja asioita. Alku tosiaan meni natseista häkeissä ja lopussa häröily väännetään kierroksille, joiden aikana Yrjänä varmaan pyörtyy aivojen verenkierron lakatessa kokonaan. Itse en ehkä ihan niin lämmennyt.
Mutta niin. Aineksista, joista pitäisi kaiken järjen mukaan syntyä teennäistä ja väsynyttä kuraa, irtoaakin hämmästyttävän taitava, rakenteellisesti eheä ja ovela kirja. Pakko arvostaa.
Taidetta, natseja, mystiikkaa. Nappasin tämän luettavaksi Tähtivaeltajan lyhytlistalta, oli mennyt ihan täysin ohi. Sammakon kataloogit täytyy näemmä jatkossa tutkailla tarkemmin, jos siellä tällaisia helmiä on.
Alku oli hämmentävä, välillä upottiin taidemonologien syvään päähän, lopusta löytyi sitten helppotajuisempaa mysteerijännäriä. Kaikkiaan aivan herkullisen omituinen kirja. Vahva suositus tälle, ei ihme, että pääsi Tähtivaeltaja-listalle.
Nyt en ole ihan varma, mitä oikein luin, mutta viihdyttävää ja haastavaa se oli! Mehiläistie yhdistää natseja, taidemaailmaa, ajan venyttämistä, performansseja, shamanismia, rajatietoa ja jäniksiä. Ja mehiläisiä, niitäkin on. Hurja seikkailu, jossa ei paikoin tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta sitten sitä kuitenkin taas on. Todella erikoinen lukukokemus, kaikki aistit valppaina!
Nyt oli kyllä aika päräyttävä lukukokemus. Mitä tässä oikein tapahtui ja mitä ei tapahtunut? Erinomaista! Kännö ei pelkää käyttää mutkikkaita lauseita eikä käsitellä vaativia aiheita suu virneessä. Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun natsit yrittävät valjastaa okkulttisia voimia käyttöönsä. Sen jälkeen pyöritään aivan absurdeissa 1960-luvun taidepiireissä. Sitten kun pikku hiljaa luulee pääsevänsä jyvälle siitä, mihin kirja on menossa, eteen lävähtääkin taas jotain odottamatonta. Aivot jäi vähän solmuun.
Mehiläistie on trillerin, scifin ja tietokirjan kombo, joka rönsyilee taiteen, taidehistorian, mystiikan ja natsien maailmoissa. Se kiertyy villinä performanssina innoittajansa Joseph Beuysin (1921-1986) elämän ja taiteen ympärille. Kännö punoo tyylilleen uskollisena aivan hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan joidenkin todellisten henkilöiden ympärille. Asiaa tuntematon lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on faktaa, mikä fiktiota.
Kännön villi performanssi oli minulle paikoin liian teoreettista ja yksityiskohtaista luettavaa, mutta enimmäkseen riemastuttava ja hauskoin kääntein ryyditetty lukukokemus. Wau, mitä pitelemätöntä mielikuvitusta!
2½, sillä kesken jäi. Tässä hehkutetussa esikoisessa oli vetävä alku, ja juonenkuljetus oli muutenkin pääosin varsin kiinnostavaa. Tarina yhdistelee Dan Brownin taidejännäriä Umberto Econ taidefilosofiapaukkuun. Kännö onkin onnistunut luomaan hyvän jännitteen, eikä taidefilosofia ole niin aataminaikaista kuin Econ munkkilahkot. Kännön käsittelemä performanssitaide oli minulle kuitenkin ihan yhtä vierasta kuin munkkihörhöilyt, eikä sen hienous auennut tälle jästille edes selitettynä. Vielä ankeampaa ja oudompaa luettavaa kuin auki selitetyt taideteokset ja performanssit oli kuitenkin (kajahtanutta) taidefilosofiaa selittävät monologit. Näitä piti erityisesti eräs natsi, joka uskoi joillain henkilöillä (erityisesti taiteilija Joseph Beyusilla) olevan mystisiä kykyjä, joihin hän halusi päästä käsiksi. Tällaisesta hörhöilytaiteesta kiinnostunut olisi varmasti nauttinut Kännön kirjasta, mutta koska olen pahvi eikä filosofian troposfäärit ole minua koskaan kiehtoneet, jätän tämän sivulle 136.
Mehiläistie on outo romaani täynnä outoja hahmoja, outoja ilmiöitä ja outoja käänteitä. Sitä ei ymmärrä yhtään tai sen voi ymmärtää monin eri tavoin. Kylmäksi se ei jätä. Taideteoriaa tuntevalle teos varmaankin avautuu helpommin, sillä sen keskellä kulkee mutkitellen tarina taiteilija Joseph Beuysistä. Jos Beuysin opettaja Rudolf Steiner puhui laajennetusta lääketieteestä tai kasvatustieteestä, Beuys puhui laajennetusta taiteesta, tarkoittaen, että kuka tahansa voi löytää taiteilijuuden itsestään. Ja että maailma parantuu taiteella. Romaanissa on Steinerin lisäksi muitakin esoteriatutkijaa kiehtovia teemoja: Goethe väriteorioineen ja Fausteineen, shamaaneja, natsiokkultistit ja parapsykologiset kokeet sekä aikanyrjähdykset. Toden ja ei-toden, historian ja vaihtoehtoisen historian, luonnollisen ja yliluonnollisen suhteet saavat lukijan mielen nyrjähtelemään vähän väliä. Dekkarinakin kirjaa voi lukea. Itse luin sen niin ahmien, että varmaan pitää palata kirjaan uudelleen, rauhallisemmin. Ehkä sitten ymmärrän paremmin herra Jäniksen tehtävän.
Paljon on Heikki Kännön täytynyt nähdä vaivaa esikoisteoksensa eteen. Aineistomateriaali, jota romaania varten on koottu, on täytynyt olla valtaisa. Tässä yhdistellään faktaa ja fiktiota, ja Kännö käyttää hyväkseen ainakin filosofian, taidehistorian, teologian, antropologian ja fysiikan tuntemustaan. Kirjan tapahtumat olivat eläväiset, mielikuvitukselliset sekä älykkäät. Lukijaa ei päästetä helpolla - ei kirjan rakenteen kuin sen esittämien ajatustenkaan taholta. Kännön kokemattomuus kirjoittajana paistaa kuitenkin läpi nimenomaan kirjan aiheuttamassa ähkyssä. Jotain olisi voinut jättää poiskin ja säästää seuraavaan romaaniin.
Kännön ensimmäinen kirja viimeisenä. Tämän luettuani voin vihdoin vastata kysymykseen: "pidänkö Kännön kirjoista vai en". Vastaus: "pidän, mutta kirjat ovat silti hirveitä".
Ja vihdoin tiedän myös miksi. Tarinakertojana Kännö on aivan omassa kategoriassaan, sillä kirja muistuttaa lähinnä kuumeunta (itse nähtyä, eikä toisen kertomaa!). Se on kirjan paras puoli. Kirjan inhottava puoli on, että teos on myös täynnä sekaan uitettuja ultraväkivaltaisia kohtauksia, joista en pidä alkuunkaan. Ne ovat mukana mausteena, mutta siitä huolimatta. Kuten sanoin, illalla luettu Kännön kirja tulee uniin; ne unet ovat painajaisia.
Tästä huolimatta kirja etenee aivan käsittämättömällä tavalla. Pitkien monologien kautta, lähes paasaten, ja sitten taas pieniä irrallisia astinlaattoja pitkin, lähestulkoon triviaalisti. Jää olo, että triviaalit kohtaukset (pianon varastus) on Kännön tapa uittaa mukaan viittauksia tosielämään ("tiedätte Beyusin pianoteoksen. Kerron, mistä piano on peräisin"), mikä saa kohtaukset tuntumaan muuhun tarinaan nähden aika irrallisilta ja pikkunokkelilta. Paasaukset taas ovat uskomaton tapa saada aikaan immersion tunne tarinaan. Aikajanaa kirjassa ei taida olla lopulta ollenkaan.
Mutta kirjan rakenteessa on jotain koukuttavaa. Ei tunnu siltä että lukee kirjaa: tuntuu siltä että on keskellä sekavaa tapahtumien aukeamista, ja lopulta on myönnettävä: en tiedä yhtään mitä kirjassa tapahtuu. Sillä ei silti ole mitään väliä.
Kirja ei toimi juoni edellä. On tarpeetonta yrittää punoa kokonaiskuvaa siitä, että mitä nyt tapahtui ja mitä ei: kirjan maailman logiikka ei toimi niin, joten varmuutta tapahtumista ei suoda lukijallekaan. Kirjan eteenpäin ajava tekijä ei siis ole juoni vaan tapahtumien purkautuminen. Ero: juoni kuljettaa kohti loppuhuipennusta, tapahtumien purkautuminen ei tapahdu mitään kohti. Tämä tapa kirjoittaa on jotain täysin erilaista, mihin olen tottunut.
Kirja on erittäin hyvä, vaikka Kännön teoksista oma suosikki on Sömnö. Nämä 4 kirjaa tavallaan muodostavat kokonaisuuden, mutta ei siinä mielessä kuin jatkokertomus. Nämä muodostavat kokonaisuuden samassa mielessä kuin triptyykki: eri maalaukset, samat kehykset.
Sömnön innoittamana tartuin myös Kännön esikoiseen. Se ei kolahtanut ihan yhtä lujaa, mutta toimii toki sekin todisteena kirjoittajansa omalaatuisesta mielikuvituksesta ja valtavasta yleissivistyksestä.
Mehiläistien keskeinen teema on taide, sen tekeminen ja sen merkitys ihmiselle, sekä yleisempi pohdinta ihmiselämän mielekkyydestä yleensä ja etenkin läheistemme merkityksestä tuolle mielekkyydelle. Tarina alkaa raflaavasti keskitysleirikontekstissä, mutta kolmas valtakunta on lopulta sivujuonne Kännön mielikuvituksellisessa kudelmassa, jossa aikamatkaillaan usealla mantereella ja seurataan henkilöitä vuosikymmenien ja sukupolvien ajan.
Kirjan tekee vaikeaksi seurattavaksi sen juonellinen monimutkaisuus ja henkilöiden suuri määrä. Shamanistinen kehikko sen sijaan on mielenkiintoinen ja uskottavasti kerrottu. Omaa lukunautintoani häiritsi myös se, että paikoitellen Kännö kirjoittaa tavattoman groteskisti, enkä useinkaan löytänyt valitulle tyylille muuta perustetta kuin lukijan hätkähdyttämisen.
En haluakaan tietää kuinka kieli poskessa (jos lainkaan) Kännö on osan tästä kirjoittanut, mutta aivan mahtavalla tavalla sekopäistä tekstiä sillä siisti. Mahtavaa, kun tulee vastaan tällaisia kirjoja, jotka ovat aivan mielettömiä sortumatta kuitenkaan silkkaan karnevalisointiin. Tätä saa sulatella pidemmän aikaa.
Mehiläistie on niitä kirjoja, joiden juonta on mahdotonta referoida. Sen lukee ahmimalla ymmärtämättä ihan kokonaan, mitä lukee mutta samalla täysin tarinan lumoissa ja vietävänä. On kuin olisi jossain oudossa unessa, josta koittaa saada selvää samalla kun historia, taide ja herkulliset ihmiskohtalot kietoutuvat hienoksi kudelmaksi. Kyllä, pidin tästä kovasti! Vähennän kuitenkin arviostani yhden tähden mielestäni tarpeettoman hirvittävästä väkivallasta, jota onneksi kuitenkin oli vain muutamissa kohdissa.
Tässäpä kirja, jonka valitsin oikeastaan täysin asiasanojen perusteella. (Että terveisiä vaan kollegalle, joka tämän on asiasanoittanut - on hyvät.) Ehkä sen vuoksi suurimman osan ajasta mietinkin sitten, että mitä hemmettiä minä tässä oikein luen. En sano, että oli kokonaan huono asia, mutta en kyllä kokenut täysin ymmärtäneeni tätä kirjaa. Tai lainkaan.
Juonen selittäminen olisi yhtä tyhjän kanssa, koska en edelleenkään kunnolla osaa sanoa, mitä tässä tapahtuu. Taiteesta puhutaan paljon ja taidetta tehdään, aluksi seurataan natseja ja lopuksi liidellään sellaisissa sfääreissä ettei mitään rajaa. Tavallaan juonessa on kronologia, jota on jopa ihan suhteellisen helppo seurata. Vaikean tästä tekee se, että puolet teemoista oli itselle enemmän tai vähemmän vieraita eivätkä niin kiinnostavia. Varsinkin alussa ja puolen välin paikkeilla kirjan päähenkilöiksi kohonneet nuoret olivat äärimmäisen rasittavia (taisin kaverilleni kuvailla heitä sanoilla "tekotaiteellisia hipstereitä ennen kuin kukaan oli edes keksinyt sanaa hipsteri") ja heidän taiteensa oli sellaista, joka ei itseen iske. Tai ehkä iskisi, jos jossain näkisin, mutta kirjan sivuilla kuvattuna se ei ollut minun juttuni. Loppua kohden henkilöt luonnollisesti vanhenevat ja uusia tulee kuvioihin ja siinä vaiheessa tämä ehkä hajosi itselle pahiten käsiin. En vain oikein enää jaksanut.
Ja kaikesta ylläolevasta vuodatuksesta huolimatta, tämä oli todella sujuvasti kirjoitettu ja kuitenkin helppolukuinen teos. Omalla tavallaan myös vetävä, ja vaikka hetken tekikin mieli luovuttaa, luin kuitenkin loppuun koska sen verran kiinnosti. En ehkä ihan heti lähde Kännön muita teoksia lukemaan (sen verran raskas kokemus), mutta ehkä taas vuoden päästä voisin yrittää seuraavan parissa. Sana hämmentävä kuvaa ehkä tätä lukukokemusta kaikkein parhaiten.
Ihmeellinen lukukokemus, joka alkaa vuodesta 1944 natsien pyrkimyksistä löytää vankileireiltä rajatietoon kykeneviä poikkeusyksilöitä ja päätyy New Yorkiin 2000-luvulle. Mehiläistie on kuin suuri ampiaispesä, jonka uumenissa risteilevät eri aikatasot, historian oikeasti todennettavat tapahtumat ja okkultisimi. Villinvapaa keitos vie teoksen henkilöitä outoihin käänteisiin, eri genrejäkin sekoittavaan maailmaan. Lukija viihtyy, vaikka viihdekirjasta ollaan kaukana, sillä lause on selkeä, rytmi hyvä ja näkemys korkea. Mutta lukijalta vaaditaan myös hoksnokkaa, hereilläoloa, sillä mikään yksinkertainen maailmanselitys Mehiläistie ei ole. Se kurkoittelee kiivaasti taiteen ja elämän syvien merkitysten ytimeen. Ja jos huvittaa tietää nerokaan taiteilijan Joseph Beuys (1921 - 1986) elämästä enemmän kuin vain hatara muistuma tämän hurjasta performanssista kojootin kanssa, niin siksikin kirja kannattaa lukea. Totta joka sana, vai kuinka!
Minkäänlaisia odotuksia ei ollut, kun aloin tätä lukea. Mistäpä ennakoodotuksia olisikaan tullut. Kirja kuitenkin paljastui aivan mainioksi!
Kirja alkaa suhteellisen vakavan oloisesti, jopa tulee epäilys, että kyseessä on historiallinen teos. Kuitenkin kirjan edetessä asiat alkavat mennä enemmän ja enemmän aivan muuhun kuin historialliseen todellisuuteen... Kirja on tosi vetävästi kirjoitettu. Oikeastaan ainut, mihin huomio hiukan negatiivisesti kiinnittyi, oli paikoin käytetty kieli, joka näytti sille, että on käännetty englannista suomeksi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin oikein nautinnollinen lukea. No, henkilöhahmoja on paljon ja välillä on ihan pihalla, että kukas tämä nyt on... Mutta tälle onkin sitten olemassa selitys, joka kyllä hyvittää kaiken.
Tykkäsin oikein kovasti, kirjan kantava idea pysyi kasassa ja voimakkaana loppuun saakka. Suosittelen kaikille hieman kummallisen ystäville.
Olipa omituinen kirja, välillä jopa ihan hyvällä tavalla. Tarinan kiinnostavuus meni ikään kuin aaltoina, alku oli hyvinkin mielenkiintoinen, sitten tuntui että ei tämä kirja ole mun juttu yhtään, sitten puolivälin jälkeen taas parani ja meni ihanan creepyksi, kunnes taas tuli loppua kohden notkahdus. Ehkä en ollut ihan kohdeyleisöä, varmaankin taiteen ja historian ystävät saavat tästä enemmän irti, heille siis suosittelen, muille vähän varauksella. Hienoa tekstiä ja mielenkiintoinen idea tässä kyllä oli, ehkä vaan hieman turhan lennokas toteutus omaan makuun. Kiitokset Sammakko kustannukselle arvostelukappaleesta.
Hyvällä tavalla omituinen ja kiehtova kirja. Minusta huikea juoni, vaikka välillä olikin liikaa mystistä selitystä. Alku oli oikein hyvä, välillä hieman puudutti, sitten tuli nousu ja loppu vähän lopahti. Jossain vaiheessa menin sekaisin henkilöistä. Silti neljä tähteä. Ja Sömnön kimppuun heti seuraavaksi.
Kolme neljäsosaa kirjasta oli erittäin kiehtovaa luettavaa, mutta loppupuolisko meni sen verran korkealentoiseksi, että en ymmärtänyt sitä kovinkaan hyvin. Lisäksi tuntui, että kirja hyppi välillä hieman liian nopeasti aikakausista ja henkilöhahmoista toiseen. Tästä saisi varmasti paljon enemmän irti, jos olisi perehtynyt paremmin kirjassa käsiteltyihin taiteen filosofeihin.
Mukaansa tempaava teos, joka alussa tuntuu selkeältä ja suoraviivaiselta, mutta muuttuu kerroksittaiseksi ja lopulta vauhdiksi, joka muuttuu ihmisten tekojen ja valintojen myötä. Lukukokemuksena mielenkiintoinen ja vaatii loppua kohden keskittymistä.
Todella harvoin jätän kirjan kesken vaikken siitä pitäisikään, mutta nyt oli pakko. Yli puolenvälin jaksoin sinnitellä, kunnes sain tarpeekseni älyvapaasta juonesta. Lukupinossani on myös Kännön Sömnö, mutta se jää hamaan tulevaisuuteen tämän lukukokemuksen jälkeen.
Kirja oli haastavalukuinen ja jopa sekava, mutta piti silti otteessaan alusta loppuun saakka. Mysteerinen tarina avautui hämmästyttävällä tavalla lukemisen edetessä ja jopa vasta paljon kirjan lukemisen jälkeen.
Mystikkonatseja, aikamatkustusta ja taidefilosofiaa... Mahtavaa tarinointia, vaikkakin vaikeaa ja hitaasti luettavaa. Jäin janoamaan lisää Kännöä, vaikka seuraavakaan kirja ei varmasti tule olemaan viikonloppupala.
Mitähän tästäkin nyt sanoisi? Sakeaa esoteriaa, natseja, taidehistoriaa, aikamatkailua. Olipahan keitos, mutta varsin maistuva sellainen. Loppua kohti paraneva.
Kunnianhimoinen, metafyysinen ja rönsyilevä. Tarina laajenee taidemaailmasta pohtimaan olemisen muotoja. Ehkä sovinnaisuutta, mutta jäi omasta mielestä hieman liian rodinmaiseksi veistokseksi.