What do you think?
Rate this book
They Know Not What They Do
A young man's decision to put career before family leads to chilling consequences.
Joe Chayefski has got what he always wanted: a reputation as one of America's top neuroscientists, a beautiful wife and two perfect daughters. But when his lab is attacked by animal rights activists, Joe is forced to face the past and reconnect with the son he abandoned twenty years earlier. As he struggles to deal with the sudden collision of his two lives - and to save his eldest daughter from the clutches of an unscrupulous tech company - Joe has to reconsider his priorities and take drastic action to save those he loves.
An ambitious page-turner of a novel, They Know Not What They Do is perfect for fans of Jonathan Franzen and Dave Eggers.
Joe Chayefski has got what he always wanted: a reputation as one of America's top neuroscientists, a beautiful wife and two perfect daughters. But when his lab is attacked by animal rights activists, Joe is forced to face the past and reconnect with the son he abandoned twenty years earlier. As he struggles to deal with the sudden collision of his two lives - and to save his eldest daughter from the clutches of an unscrupulous tech company - Joe has to reconsider his priorities and take drastic action to save those he loves.
An ambitious page-turner of a novel, They Know Not What They Do is perfect for fans of Jonathan Franzen and Dave Eggers.
496 pages, Hardcover
First published September 1, 2014
187 people are currently reading
3027 people want to read
About the author
Jussi Valtonen
5 books60 followersJussi Valtonen (s. 1974) on helsinkiläinen kirjailija ja psykologi. Hän on aiemmin julkaissut kaksi romaania ja novellikokoelman. Hän viimeistelee neuropsykologian alaan kuuluvaa väitöskirjaa, johon liittyvästä tutkimuksesta hän on tehnyt suuren osan Yhdysvalloissa.
Hänen romaaninsa Siipien kantamat sijoittui Bonnierin romaanikilpailussa toiseksi ja sai sekä kriitikoilta että kirjabloggareilta erittäin myönteisen vastaanoton. He eivät tiedä mitä tekevät sai vuoden 2014 Finlandia-palkinnon.
Hänen romaaninsa Siipien kantamat sijoittui Bonnierin romaanikilpailussa toiseksi ja sai sekä kriitikoilta että kirjabloggareilta erittäin myönteisen vastaanoton. He eivät tiedä mitä tekevät sai vuoden 2014 Finlandia-palkinnon.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 341 reviews
January 30, 2019
This novel is an excoriating look at the way privileged people can excuse their self-congratulatory and selfish behaviors, both to themselves and to others, by convincing themselves that their choices are motivated by selflessness.
The characters in this novel excel at finding a social cause that aligns with their own best interests. They are good at thinking they are good, even when they are behaving selfishly and stupidly. As I read I couldn't help but examine my own beliefs and actions in a more critical light and to reflect on how many of my beliefs align with the way I want to live anyway, and require no real sacrifice or commitment on my part. Good fiction can allow for this kind of self-examination. I enjoyed the unrelenting clarity in this story and the many examples of how people can justify their self-absorption by claiming the high moral ground.
Things I could have done without: I didn't like the portentous title. Also, much of the novel requires a leap of faith that all those intellectual arguments interrupting the action (there are long sections of both interior monologue and of unconvincingly intellectual dialog between characters) are worth the pages devoted to them.
The biggest disappointment to me was that the ending which left cliffhangers hanging for way too long while the characters think about their choices and the backstory is filled in and the characters expound on their choices with one another. By this time in the novel it really was too much thinking and not enough feeling for me. What could have been touching or reflective or epiphany-like in these ending pages felt stilted and stuffed with digression instead.
Nevertheless there is a lot to love here.
The characters in this novel excel at finding a social cause that aligns with their own best interests. They are good at thinking they are good, even when they are behaving selfishly and stupidly. As I read I couldn't help but examine my own beliefs and actions in a more critical light and to reflect on how many of my beliefs align with the way I want to live anyway, and require no real sacrifice or commitment on my part. Good fiction can allow for this kind of self-examination. I enjoyed the unrelenting clarity in this story and the many examples of how people can justify their self-absorption by claiming the high moral ground.
Things I could have done without: I didn't like the portentous title. Also, much of the novel requires a leap of faith that all those intellectual arguments interrupting the action (there are long sections of both interior monologue and of unconvincingly intellectual dialog between characters) are worth the pages devoted to them.
The biggest disappointment to me was that the ending which left cliffhangers hanging for way too long while the characters think about their choices and the backstory is filled in and the characters expound on their choices with one another. By this time in the novel it really was too much thinking and not enough feeling for me. What could have been touching or reflective or epiphany-like in these ending pages felt stilted and stuffed with digression instead.
Nevertheless there is a lot to love here.
October 30, 2016
Oletko koskaan törmännyt, saanut lahjaksi tai tullut hankkineeksi kirjaa, joka oli niin pataluha, että jätit sen kesken miljoona kertaa ennen kuin luettuasi kaiken muun, vessan hammastahnatuubin sisällysluettelon mukaanlukien, luit sen vihdoin hammasta purren loppuun ihan vain siksi, että saisit yöpöydällesi tilaa tai että kun vanhempasi tulevat auttamaan sinua seuraavassa muutossa uuteen asuntoon, niin toinen heistä ei joudu näkemään kaksi vuotta sitten antamaansa joululahjaa edelleen kesken?
Jussi Valtosen Finlandia palkittu romaani 'He eivät tiedä mitä tekevät' ansaitsee sanottavaksi muutaman sanan, sillä taistelin sen kanssa sen ilmestymisvuodesta 2014 eiliseen, 29.05.2016, saakka...
Liki kahden vuoden jälkeen pahin kiukku on laantunut, ja voin antaa kirjailijalle hieman köyttä: Kenties Valtosen muut teokset (joita en aivan heti ainakaan ala lukemaan) ovat toista luokkaa, mutta 'He eivät tiedä mitä tekevät' on niin erikoinen pohjanoteeraus muutamaltakin eri kantilta tarkasteltuna, että on pienoinen ihme, että se ylsi Finlandia palkituksi. Ellei sitten Finlandiaa saa sillä, että onnistuu yksinkertaisesti mykistämään ja lannistamaan arvostelijaraadin keinolla millä hyvänsä (saaden heidät kuka ties tulemaan siihen tulokseen, että teoksen 'täytyy' olla jotain suurta, kerta edes he eivät kyenneet sitä lukemaan loppuun).
Ensimmäinen ongelma, joka minulla oli tämän kirjan kanssa, oli siis se, että se oli auttamattoman tylsä, kuiva, hidas ja kankeasti kirjoitettu. Arvostelun lukija ottakoot huomioon, että olen lukenut läpi antiikin analyyttistä filosofiaa, joka -tähän kirjaan mennessä- oli yhtä kuivaa kuin ensimmäisen muumion ruhon tomu, joka on uunikuivattua ja pakattua vakuumiin, lähetetty sveitsin johonkin huipputieteelliseen yksikköön, joka on imenyt siitä loputkin nestettä muistuttavat molekyylit pois, ja sitten vielä leivottu osaksi 300 vuotta vanhaa Haukiputaan kirkon takahuoneen kahvikorppua. Eli kun tarkoitan, että kirja oli kuiva, tarkoitan että se oli niin kuiva, että jos tämä kirja olisi krapula, heräisit siihen kärsien, kipu aivoissa olisi niin viiltävä ja jyskyttävä, suu niin kuiva, sydän niin viime metreillä että ehtisit vain päästää rohinan kurkustasi ennen kuin tuupertuisit maahan kuolleena. Ajatus vedestä olisi yhtä kaukainen kuin Jeesuksen seuraava tuleminen.
Toisinaan sain kannustusta jatkaa lukemista ympäriltäni: Eräs ystäväni suositteli vain jaktamaan lukemista, että "kyllä se vähä yli puolenvälin lähtee sit liikkeelle...". Toinen ystävä jopa ylisti kyseistä teosta! Kertoen, että oli hyvinkin kyennyt samaistumaan yhteen kirjan hahmoista. Innostusta tai mukaan tempautumista ei omalla kohdallani käynyt. Romaani on auttamattoman surkea ja tylsä alusta loppuun - eikä ihme, siinä kun ei tavallaan tapahdu mitään. Rakenne heiluu ja kysyy omaa olemassaoloaan. Veikkaan ettei sitä ole juuri häivähdystä enempää.
Tämä tulee selväksi seuraavan kautta: Toinen ongelma liittyy mielestäni siihen, miten kappaleet ovat täynnä täysin irrelevantteja ja näennäisen irrallisia sepustuksia, joitten kai pitäisi tuoda eläväksi kirjan hahmoja ja heidän arkeaan, kuitenkaan onnistumatta tässä tavoitteessa. Suurimmaksi osaksi kirja on täytetekstiä hajanaisten juonta kuljettavien taitekohtien välillä, mikä tarkoittaa sitä, että suurimmaksi osaksi kirja ei anna tai tarjoa lukijalle mitään. Jopa käännekohdat tai pienet pisteet kirjan sisällä, joitten pitäisi edistää tarinaa, ovat vain nuivia huomioita, jotka eivät onnistu välittämään tunnetta, että mitään olisi todella tapahtunut. Kenties kirja on valtava esimerkki äidinkielen oppitunnin kirjoitustehtävistä, joissa pitää opetella kirjoittamaan esimerkiksi raportti tai kokouspäiväkirja? 'Näin kävi, nämä ihmiset olivat paikalla, he tekivät näin, loppu'-tyylistä tekstiä.
Kolmas ongelma on dialogi. Ehkä kirjan ei ole tarkoitus olla osoitus nerokkaasta dialogista? Ehkä sen kuuluu olla nerokas sipaisu hahmojen päänsisäiseen maailmaan? Kirja ei ole osoitus kummastakaan. Myös kirjoittajan näkökulma on irrallinen, raporttimaisen persoonaton ja täysin tietämätön siitä, mitä kirjan maailmassa ja sen hahmojen sisällä tapahtuu. Kun kirjoittaja kuvailee hahmoja ja heidän reaktioitaan, tapahtuu se ikään kuin tarkkailulasin kautta, jossa hahmon puolituttu kirjoittaa paperille ranskalaisia viivoja tarkkailtavasta. Dialogien, ja eri kohtausten, sisällä ei siis päästä kunnolla hahmojen pään sisälle eikä kunnolla dialogiin eikä päästä kuulemaan kirjoittajan pohdintaa tai kommentointia hahmojen kohtaamisista. Mikään ei hengitä eikä elä.
Sanalla sanoen: Kirja on mielestäni todella huonosti kirjoitettu. Pahimmillaan lukukokemus on kuin tieteellisen raportin lukemista, millä ei ole mitään väliä tai kosketuspintaa mihinkään kiinnostavaan.
Jussi Valtosen Finlandia palkittu romaani 'He eivät tiedä mitä tekevät' ansaitsee sanottavaksi muutaman sanan, sillä taistelin sen kanssa sen ilmestymisvuodesta 2014 eiliseen, 29.05.2016, saakka...
Liki kahden vuoden jälkeen pahin kiukku on laantunut, ja voin antaa kirjailijalle hieman köyttä: Kenties Valtosen muut teokset (joita en aivan heti ainakaan ala lukemaan) ovat toista luokkaa, mutta 'He eivät tiedä mitä tekevät' on niin erikoinen pohjanoteeraus muutamaltakin eri kantilta tarkasteltuna, että on pienoinen ihme, että se ylsi Finlandia palkituksi. Ellei sitten Finlandiaa saa sillä, että onnistuu yksinkertaisesti mykistämään ja lannistamaan arvostelijaraadin keinolla millä hyvänsä (saaden heidät kuka ties tulemaan siihen tulokseen, että teoksen 'täytyy' olla jotain suurta, kerta edes he eivät kyenneet sitä lukemaan loppuun).
Ensimmäinen ongelma, joka minulla oli tämän kirjan kanssa, oli siis se, että se oli auttamattoman tylsä, kuiva, hidas ja kankeasti kirjoitettu. Arvostelun lukija ottakoot huomioon, että olen lukenut läpi antiikin analyyttistä filosofiaa, joka -tähän kirjaan mennessä- oli yhtä kuivaa kuin ensimmäisen muumion ruhon tomu, joka on uunikuivattua ja pakattua vakuumiin, lähetetty sveitsin johonkin huipputieteelliseen yksikköön, joka on imenyt siitä loputkin nestettä muistuttavat molekyylit pois, ja sitten vielä leivottu osaksi 300 vuotta vanhaa Haukiputaan kirkon takahuoneen kahvikorppua. Eli kun tarkoitan, että kirja oli kuiva, tarkoitan että se oli niin kuiva, että jos tämä kirja olisi krapula, heräisit siihen kärsien, kipu aivoissa olisi niin viiltävä ja jyskyttävä, suu niin kuiva, sydän niin viime metreillä että ehtisit vain päästää rohinan kurkustasi ennen kuin tuupertuisit maahan kuolleena. Ajatus vedestä olisi yhtä kaukainen kuin Jeesuksen seuraava tuleminen.
Toisinaan sain kannustusta jatkaa lukemista ympäriltäni: Eräs ystäväni suositteli vain jaktamaan lukemista, että "kyllä se vähä yli puolenvälin lähtee sit liikkeelle...". Toinen ystävä jopa ylisti kyseistä teosta! Kertoen, että oli hyvinkin kyennyt samaistumaan yhteen kirjan hahmoista. Innostusta tai mukaan tempautumista ei omalla kohdallani käynyt. Romaani on auttamattoman surkea ja tylsä alusta loppuun - eikä ihme, siinä kun ei tavallaan tapahdu mitään. Rakenne heiluu ja kysyy omaa olemassaoloaan. Veikkaan ettei sitä ole juuri häivähdystä enempää.
Tämä tulee selväksi seuraavan kautta: Toinen ongelma liittyy mielestäni siihen, miten kappaleet ovat täynnä täysin irrelevantteja ja näennäisen irrallisia sepustuksia, joitten kai pitäisi tuoda eläväksi kirjan hahmoja ja heidän arkeaan, kuitenkaan onnistumatta tässä tavoitteessa. Suurimmaksi osaksi kirja on täytetekstiä hajanaisten juonta kuljettavien taitekohtien välillä, mikä tarkoittaa sitä, että suurimmaksi osaksi kirja ei anna tai tarjoa lukijalle mitään. Jopa käännekohdat tai pienet pisteet kirjan sisällä, joitten pitäisi edistää tarinaa, ovat vain nuivia huomioita, jotka eivät onnistu välittämään tunnetta, että mitään olisi todella tapahtunut. Kenties kirja on valtava esimerkki äidinkielen oppitunnin kirjoitustehtävistä, joissa pitää opetella kirjoittamaan esimerkiksi raportti tai kokouspäiväkirja? 'Näin kävi, nämä ihmiset olivat paikalla, he tekivät näin, loppu'-tyylistä tekstiä.
Kolmas ongelma on dialogi. Ehkä kirjan ei ole tarkoitus olla osoitus nerokkaasta dialogista? Ehkä sen kuuluu olla nerokas sipaisu hahmojen päänsisäiseen maailmaan? Kirja ei ole osoitus kummastakaan. Myös kirjoittajan näkökulma on irrallinen, raporttimaisen persoonaton ja täysin tietämätön siitä, mitä kirjan maailmassa ja sen hahmojen sisällä tapahtuu. Kun kirjoittaja kuvailee hahmoja ja heidän reaktioitaan, tapahtuu se ikään kuin tarkkailulasin kautta, jossa hahmon puolituttu kirjoittaa paperille ranskalaisia viivoja tarkkailtavasta. Dialogien, ja eri kohtausten, sisällä ei siis päästä kunnolla hahmojen pään sisälle eikä kunnolla dialogiin eikä päästä kuulemaan kirjoittajan pohdintaa tai kommentointia hahmojen kohtaamisista. Mikään ei hengitä eikä elä.
Sanalla sanoen: Kirja on mielestäni todella huonosti kirjoitettu. Pahimmillaan lukukokemus on kuin tieteellisen raportin lukemista, millä ei ole mitään väliä tai kosketuspintaa mihinkään kiinnostavaan.
December 29, 2014
Jussi Valtonen on parhaimmillaan, kun hän kuvaa akateemisesti suuntautuneiden isän ja pojan aivoituksia, yliopistomaailman julkaisu- ja tenure-järjestelmän kiemuroita ja erityisesti neurotieteitä, omaa alaansa.
Naishahmot sen sijaan jäävät vajaiksi. Alina on poikiensa äiti, isänsä tytär ja miehensä vaimo, jonka heikkous ja epävarmuus ärsyttää alusta loppuun. Muut naiset ovat sivuhahmoja ilman omaa ääntä.
Neurotieteiden suhteen Valtosen kerronta on uskottavaa, hänen skenaarionsa menee mainiosti läpi yhtenä mahdollisena lähitulevaisuuden maailmana. Mutta kun mennään vaikka taloustieteiden puolelle, niin tulee kiusaantunut olo, että tiedän tästä aiheesta enemmän kuin kirjailija ja suosittelisin lopettamaan nobelistien nimidroppailun alkuunsa ja palaamaan siihen mitä osaa.
Heikoilla kirja on minusta myös muutamissa pätkissä, joissa väännetään rautalangasta, mitä vikaa on suomalaisessa yhteiskunnassa. Liian paljon sormella osoittamista, esimerkkejä ja varmistelua, että huomaathan, tätä haluan kritisoida, tämäkin on totta tässä maassa, vaikka kaikki sulkevat siltä silmänsä. Tästä johtui 90-luvun lama, tämä on pielessä suomalaisessa kasvatuksessa, tämän takia yliopistot eivät pärjää, tästä johtuu syrjäytyminen. Valtonen opettaja - minä oppilas -luentotunnelma on läsnä välillä muissakin aiheissa.
Mutta hyvä kirjahan tämä on. Kieli on sujuvaa, aihepiiri on kiinnostava. Loppuun asti jännittää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja käykö jollekulle huonosti ja jos, niin kelle. Tapahtumien kulku yllättää. Reilut 3,5 tähteä.
Naishahmot sen sijaan jäävät vajaiksi. Alina on poikiensa äiti, isänsä tytär ja miehensä vaimo, jonka heikkous ja epävarmuus ärsyttää alusta loppuun. Muut naiset ovat sivuhahmoja ilman omaa ääntä.
Neurotieteiden suhteen Valtosen kerronta on uskottavaa, hänen skenaarionsa menee mainiosti läpi yhtenä mahdollisena lähitulevaisuuden maailmana. Mutta kun mennään vaikka taloustieteiden puolelle, niin tulee kiusaantunut olo, että tiedän tästä aiheesta enemmän kuin kirjailija ja suosittelisin lopettamaan nobelistien nimidroppailun alkuunsa ja palaamaan siihen mitä osaa.
Heikoilla kirja on minusta myös muutamissa pätkissä, joissa väännetään rautalangasta, mitä vikaa on suomalaisessa yhteiskunnassa. Liian paljon sormella osoittamista, esimerkkejä ja varmistelua, että huomaathan, tätä haluan kritisoida, tämäkin on totta tässä maassa, vaikka kaikki sulkevat siltä silmänsä. Tästä johtui 90-luvun lama, tämä on pielessä suomalaisessa kasvatuksessa, tämän takia yliopistot eivät pärjää, tästä johtuu syrjäytyminen. Valtonen opettaja - minä oppilas -luentotunnelma on läsnä välillä muissakin aiheissa.
Mutta hyvä kirjahan tämä on. Kieli on sujuvaa, aihepiiri on kiinnostava. Loppuun asti jännittää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja käykö jollekulle huonosti ja jos, niin kelle. Tapahtumien kulku yllättää. Reilut 3,5 tähteä.
April 7, 2015
Jussi Valtosen kiitelty ja palkittu ”He eivät tiedä mitä tekevät” on kirjailijan kolmas, kunnianhimoinen romaani. Kirja luotaa omaa aikaansa lähitulevaisuuteen ulottuvan, nopeatempoisen tarinan kautta. Sen temaattiset tavoitteet ovat kiitettävän kunnianhimoiset, mutta kuusivuotisen, lukuisia vedoksia tuottaneen kirjoitusprosessin lopputulos on osittain ontuva.
Kaikki lähtee liikkeelle lama-ajan Suomesta, jossa suomalainen Alina elää viilenevässä avioliitossa amerikanjuutalaisen Joen kanssa. Alina elää kotona pariskunnan vastasyntyneen pojan Samuelin kanssa, Joe taas viettää päättymättömiä työpäiviä Helsingin yliopistolla neurotieteellisen tutkimusryhmän johtajana.
Kirjan aloitus on edellä mainituista ontumisista pahimpia. Banaali, viihdekirjallisuudelta kalskahtava Alinan sielunelämän kuvaus ei tunnu aidolta, henkilöhahmo ei herää eloon ja kuvattu parisuhde esittäytyy verettömänä latteuksien vyyhtinä. Romaanin kielikin on huonoimmillaan juuri ensimmäisillä sivuillaan; tekstin antama vaikutelma on harrasteleva ja toimittamaton, proosa ei saavuta rytmiä saati virettä.
Pian teksti kuitenkin alkaa vetää paremmin. Turhan arvattavien käänteiden jälkeen päädytään lähitulevaisuuteen, ja Alinan sijaan keskiöön astuu Joe, joka on päätynyt takaisin Yhdysvaltoihin tekemään huippututkimusta uuden perheen tukemana. Amerikkalainen lähiöonni alkaa kuitenkin rakoilla, kun eläinaktivistit yhtenä yönä tekevät tuhojaan Joen toimistossa. Joe nimittäin tutkii kissojen hermostoa eläinkokeiden avulla, ja on vastikään saanut huomiota herättävän tiedepalkinnon. Samoihin aikoihin Joe saa puhelun Suomesta Alinalta, joka kertoo nyt 17-vuotiaan Samuelin olevan jossain Yhdysvalloissa.
Valtonen vie tarinaansa eteenpäin erittäin luettavasti. Juoni on liian arvattava, mutta tempaisee silti erinomaisen rytmityksen takia mukaansa. Jos kirjan alku toi mieleen kioskikirjallisuuden, loppu muistuttaa tyyliin tähtäävää trilleriä kerrontansa, vaikkei välttämättä sisältönsä suhteen. Välähdykset Joen elämästä Suomessa tarjoavat osuvia havaintoja Suomen tiedemaailman ongelmista, pölyyntyneistä käytännöistä, rakenteellisesta korruptiosta, sekä melkein satiirista tulkintaa suomalaisen kulttuurin ja tiedeyhteisön sisäänpäin lämpiävästä luonteesta.
Valtonen tekee itse väitöskirjaa neuropsykologiasta, valtaosin Yhdysvalloissa.
Suomiväläysten lomassa seurataankin akateemista maailmaa myös Yhdysvalloissa, missä brändäys, myyntipuheet ja tutkijan karisma avaavat rahahanoja tutkimuskysymysten ja tulosten sijaan. Lähitulevaisuudesta maalattu kuva johdetaan suoraan nykyhetken realiteeteista. Yritysten investointeja anellaan internetblogein ja esiintymiskoulutuksissa opituin hymyin, koska tiedon keräämisen rahoitus on laajalti tietämättömien talousmoguleiden ja näiden lakeijoiden takana.
Tieteellinen julkaiseminenkin on siirtymässä kalliin monopolin alle; tuloksiaan ei saa kerrottua kenellekään, ellei joku ei-asiantuntija suostu julkaisemista rahoittamaan. Samaan aikaan epätieteellisiä artikkeleita maksetaan yli julkaisukynnyksen. Tutkimustuloksia vastaan käydään rahan motivoimaa sotaa mediassa ja internetfoorumeilla vääristynein tai kokonaan maksetuin tiedoin, huhuista alkaneet väärät oletukset tai mielipiteet esitetään faktoina ja vastaavasti luotettavasti kerätty data mielipiteinä. Raha ratkaisee niin tieteessä kuin koulussakin. Rahalla ostetaan faktan asema ja opetuksen sisältö. Suhteellinen ja absoluuttinen tieto vaihtavat keskenään vaatteita, ihmiset harhautuvat vääjäämättä ja perustavat toimintansa väärään tietoon. He eivät tiedä mitä tekevät.
Eläinkoekysymys saa myös paljon ja kiitettävän tasapainoista huomiota. Erilaiset eläinkokeet perustutkimuksen työvälineenä on runsaasti jatkuvaa keskustelua herättävä aihe, johon sisältyy paljon tieteen etiikan turvaamista ja tarkkoja rajanvetoja. Valtonen ei tarjoa vahvoja kannanottoja, vaan punnitsee asian problematiikkaa pätevillä kysymyksillä.
Joen uuden perheen kautta Valtonen tarjoilee ajankuvaa yhä enenevässä määrin julkisesta elämästä. Teini-ikäinen vanhempi tytär ja tätä matkiva esiteini pikkusisko elävät herkeämättä verkossa. Aikuiseksi kasvaminen tapahtuu laskelmoidun imagonrakennuksen menetelmin. Tätä päivää kehittyneempi informaatioteknologia esittäytyy melkein dystopisessa kontekstissa, mutta on perustukseltaan aivan sitä samaa informaatiotulvia kanavoivaa laitteistoa, joka hallitsee verkkoelämäämme tälläkin hetkellä.
Eläinaktivistien huomion synnyttämä pelko on katalyytti, joka saa Joen perheen sisäiset jännitteet purkautumaan ja tarjoilee kirjan välittömimmän draaman. Kuten terroristit tietävät, pelko saa vaivattomasti yhteisön tuhoamaan itseään sisältä käsin. Totuudeksi kutsuttu on tässäkin tapauksessa subjektiivinen rakennelma.
Mitä tekstiin tulee, suurin ongelma tulee siitä, että se kuvaa englanninkielistä ajattelua ja puhetta suomeksi. Vaikutelma on kuin huonosti suomennetussa lukuromaanissa, englanninkieliset virkkeet kaikuvat koko ajan epäluontevan suomen läpi. Valtosella on raivostuttava tapa kirjoittaa sattumanvaraisia, ei erityisen iskeviä tai vaikeasti kääntyviä ilmaisuja kursiivilla englanniksi ja kääntää ne siihen heti perään suomeksi. En näe tyylikeinolle mitään perusteita; se vain pysäyttää toistuvasti kielen ennestäänkin epätasaisen virran. Kuten mainitsin, suomalaisen Alinan ajatuksia kuvatessaan kieli on silti vielä heikompaa.
”He eivät tiedä mitä tekevät” on varsin pitkä romaani, mikä onkin ymmärrettävää sen käsitellessä valtavia teemoja. Kiinnostavat havainnot jäävät kuitenkin turhan vähäisiksi ja laimenevat henkilödraamaan. Draama vetää kyllä useimmiten, mutta jää myös liian suoraviivaiselle, valmiiksi prosessoidulle tasolle. Kirja ei niinkään herätä ajatuksia ajankohtaisista aiheista, vaan kaataa niitä suoraan lukijan päähän sileäksi jauhettuna. Tämä johtaa viihdyttävään, mutta ei kovinkaan dynaamiseen lukukokemukseen.
Hahmoista Joe toimii, mutta kaikki muut henkilöt jäävät litteiksi. Erityisesti naishahmot näyttäytyvät periferiassa, juonen, teemojen tai mieshahmojen profiilien palvelijoina. Pääosin tässä on kyse poliittisesta allegoriasta, jossa Joen ydinperhe edustaa yhteiskunnallista rappiota pelon kytiessä, mutta syvennettyyn Joehen uskoo myös psykologisella tasolla.
Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että kerronta laahaisi, mutta sen kautta välittyy silti sivumäärään nähden niukasti sisältöä, saati oivalluksia. Kokonaisuus kasvaa vangitsevaksi ja erittäin viihdyttäväksi, mutta siihen jää hieman liikaa kiillotettua pintaa.
Tässä on kai pakko kommentoida romaanin saamaa Finlandia-palkintoa. Palkinto saattaa olla Suomen arvostetuin, mutta se annetaan lopulta yhden ihmisen valinnalla. Luulen, että ”He eivät tiedä mitä tekevät” voitti luettavuuden ja temaattisen kunnianhimon takia. Muista ehdokkaista olen lukenut vasta Tommi Kinnusen ”Neljäntienristeyksen,” joka oli mielestäni Valtosen järkälettä perinteisempi mutta ansiokkaampi teos. Eniten hämmentynyt olen siitä, että Antti Holman kerta kaikkiaan nerokas ja ainutlaatuinen ”Järjestäjä” ei päätynyt esiraadin valitsemaan ehdokaslistaan lainkaan.
Kaikki lähtee liikkeelle lama-ajan Suomesta, jossa suomalainen Alina elää viilenevässä avioliitossa amerikanjuutalaisen Joen kanssa. Alina elää kotona pariskunnan vastasyntyneen pojan Samuelin kanssa, Joe taas viettää päättymättömiä työpäiviä Helsingin yliopistolla neurotieteellisen tutkimusryhmän johtajana.
Kirjan aloitus on edellä mainituista ontumisista pahimpia. Banaali, viihdekirjallisuudelta kalskahtava Alinan sielunelämän kuvaus ei tunnu aidolta, henkilöhahmo ei herää eloon ja kuvattu parisuhde esittäytyy verettömänä latteuksien vyyhtinä. Romaanin kielikin on huonoimmillaan juuri ensimmäisillä sivuillaan; tekstin antama vaikutelma on harrasteleva ja toimittamaton, proosa ei saavuta rytmiä saati virettä.
Pian teksti kuitenkin alkaa vetää paremmin. Turhan arvattavien käänteiden jälkeen päädytään lähitulevaisuuteen, ja Alinan sijaan keskiöön astuu Joe, joka on päätynyt takaisin Yhdysvaltoihin tekemään huippututkimusta uuden perheen tukemana. Amerikkalainen lähiöonni alkaa kuitenkin rakoilla, kun eläinaktivistit yhtenä yönä tekevät tuhojaan Joen toimistossa. Joe nimittäin tutkii kissojen hermostoa eläinkokeiden avulla, ja on vastikään saanut huomiota herättävän tiedepalkinnon. Samoihin aikoihin Joe saa puhelun Suomesta Alinalta, joka kertoo nyt 17-vuotiaan Samuelin olevan jossain Yhdysvalloissa.
Valtonen vie tarinaansa eteenpäin erittäin luettavasti. Juoni on liian arvattava, mutta tempaisee silti erinomaisen rytmityksen takia mukaansa. Jos kirjan alku toi mieleen kioskikirjallisuuden, loppu muistuttaa tyyliin tähtäävää trilleriä kerrontansa, vaikkei välttämättä sisältönsä suhteen. Välähdykset Joen elämästä Suomessa tarjoavat osuvia havaintoja Suomen tiedemaailman ongelmista, pölyyntyneistä käytännöistä, rakenteellisesta korruptiosta, sekä melkein satiirista tulkintaa suomalaisen kulttuurin ja tiedeyhteisön sisäänpäin lämpiävästä luonteesta.
Valtonen tekee itse väitöskirjaa neuropsykologiasta, valtaosin Yhdysvalloissa.
Suomiväläysten lomassa seurataankin akateemista maailmaa myös Yhdysvalloissa, missä brändäys, myyntipuheet ja tutkijan karisma avaavat rahahanoja tutkimuskysymysten ja tulosten sijaan. Lähitulevaisuudesta maalattu kuva johdetaan suoraan nykyhetken realiteeteista. Yritysten investointeja anellaan internetblogein ja esiintymiskoulutuksissa opituin hymyin, koska tiedon keräämisen rahoitus on laajalti tietämättömien talousmoguleiden ja näiden lakeijoiden takana.
Tieteellinen julkaiseminenkin on siirtymässä kalliin monopolin alle; tuloksiaan ei saa kerrottua kenellekään, ellei joku ei-asiantuntija suostu julkaisemista rahoittamaan. Samaan aikaan epätieteellisiä artikkeleita maksetaan yli julkaisukynnyksen. Tutkimustuloksia vastaan käydään rahan motivoimaa sotaa mediassa ja internetfoorumeilla vääristynein tai kokonaan maksetuin tiedoin, huhuista alkaneet väärät oletukset tai mielipiteet esitetään faktoina ja vastaavasti luotettavasti kerätty data mielipiteinä. Raha ratkaisee niin tieteessä kuin koulussakin. Rahalla ostetaan faktan asema ja opetuksen sisältö. Suhteellinen ja absoluuttinen tieto vaihtavat keskenään vaatteita, ihmiset harhautuvat vääjäämättä ja perustavat toimintansa väärään tietoon. He eivät tiedä mitä tekevät.
Eläinkoekysymys saa myös paljon ja kiitettävän tasapainoista huomiota. Erilaiset eläinkokeet perustutkimuksen työvälineenä on runsaasti jatkuvaa keskustelua herättävä aihe, johon sisältyy paljon tieteen etiikan turvaamista ja tarkkoja rajanvetoja. Valtonen ei tarjoa vahvoja kannanottoja, vaan punnitsee asian problematiikkaa pätevillä kysymyksillä.
Joen uuden perheen kautta Valtonen tarjoilee ajankuvaa yhä enenevässä määrin julkisesta elämästä. Teini-ikäinen vanhempi tytär ja tätä matkiva esiteini pikkusisko elävät herkeämättä verkossa. Aikuiseksi kasvaminen tapahtuu laskelmoidun imagonrakennuksen menetelmin. Tätä päivää kehittyneempi informaatioteknologia esittäytyy melkein dystopisessa kontekstissa, mutta on perustukseltaan aivan sitä samaa informaatiotulvia kanavoivaa laitteistoa, joka hallitsee verkkoelämäämme tälläkin hetkellä.
Eläinaktivistien huomion synnyttämä pelko on katalyytti, joka saa Joen perheen sisäiset jännitteet purkautumaan ja tarjoilee kirjan välittömimmän draaman. Kuten terroristit tietävät, pelko saa vaivattomasti yhteisön tuhoamaan itseään sisältä käsin. Totuudeksi kutsuttu on tässäkin tapauksessa subjektiivinen rakennelma.
Mitä tekstiin tulee, suurin ongelma tulee siitä, että se kuvaa englanninkielistä ajattelua ja puhetta suomeksi. Vaikutelma on kuin huonosti suomennetussa lukuromaanissa, englanninkieliset virkkeet kaikuvat koko ajan epäluontevan suomen läpi. Valtosella on raivostuttava tapa kirjoittaa sattumanvaraisia, ei erityisen iskeviä tai vaikeasti kääntyviä ilmaisuja kursiivilla englanniksi ja kääntää ne siihen heti perään suomeksi. En näe tyylikeinolle mitään perusteita; se vain pysäyttää toistuvasti kielen ennestäänkin epätasaisen virran. Kuten mainitsin, suomalaisen Alinan ajatuksia kuvatessaan kieli on silti vielä heikompaa.
”He eivät tiedä mitä tekevät” on varsin pitkä romaani, mikä onkin ymmärrettävää sen käsitellessä valtavia teemoja. Kiinnostavat havainnot jäävät kuitenkin turhan vähäisiksi ja laimenevat henkilödraamaan. Draama vetää kyllä useimmiten, mutta jää myös liian suoraviivaiselle, valmiiksi prosessoidulle tasolle. Kirja ei niinkään herätä ajatuksia ajankohtaisista aiheista, vaan kaataa niitä suoraan lukijan päähän sileäksi jauhettuna. Tämä johtaa viihdyttävään, mutta ei kovinkaan dynaamiseen lukukokemukseen.
Hahmoista Joe toimii, mutta kaikki muut henkilöt jäävät litteiksi. Erityisesti naishahmot näyttäytyvät periferiassa, juonen, teemojen tai mieshahmojen profiilien palvelijoina. Pääosin tässä on kyse poliittisesta allegoriasta, jossa Joen ydinperhe edustaa yhteiskunnallista rappiota pelon kytiessä, mutta syvennettyyn Joehen uskoo myös psykologisella tasolla.
Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että kerronta laahaisi, mutta sen kautta välittyy silti sivumäärään nähden niukasti sisältöä, saati oivalluksia. Kokonaisuus kasvaa vangitsevaksi ja erittäin viihdyttäväksi, mutta siihen jää hieman liikaa kiillotettua pintaa.
Tässä on kai pakko kommentoida romaanin saamaa Finlandia-palkintoa. Palkinto saattaa olla Suomen arvostetuin, mutta se annetaan lopulta yhden ihmisen valinnalla. Luulen, että ”He eivät tiedä mitä tekevät” voitti luettavuuden ja temaattisen kunnianhimon takia. Muista ehdokkaista olen lukenut vasta Tommi Kinnusen ”Neljäntienristeyksen,” joka oli mielestäni Valtosen järkälettä perinteisempi mutta ansiokkaampi teos. Eniten hämmentynyt olen siitä, että Antti Holman kerta kaikkiaan nerokas ja ainutlaatuinen ”Järjestäjä” ei päätynyt esiraadin valitsemaan ehdokaslistaan lainkaan.
October 15, 2017
Joe Chayefski is a highly respected American neurologist. At the beginning of his career, he moved to Finland to marry the woman he loved. They had a child, Samuel. But Joe has difficulty adjusting to Finnish life and work. When his marriage falls apart, he returns to the US, leaving his ex-wife and child in Finland. His work flourishes in the US and at the present time, he’s married with two daughters. Animal activists start targeting Joe and his family and it appears that his estranged son, Samuel, may be involved.
This is a many-layered novel which I can’t praise enough. There are all of the social issues it addresses – animal testing and activism, the dangers of social media and internet news and the futility of trying to fix the world but still the need that steps must be taken. And then there are the in-depth characterizations that Mr. Valtonen has created. He bares his characters’ hearts and souls to the world. As Joe struggles to save his work reputation, to protect his family from the violence directed at them by animal activists and to protect his daughters from the internet dangers they’ve been exposed to, the author then turns his readers’ attention to Samuel and his mother, showing the other side of the coin. To watch these characters’ actions that lead them deeper and deeper into misunderstanding is absolutely riveting.
Animal testing is an issue close to my heart and I find it hard to read bout. Thankfully, this novel, while it delves deeply into both sides of the issue, doesn’t go into specifics about the testing being done.
This is the first of Mr. Valtonen’s novels to be translated into English and I am now longing for his others to be translated.
Most highly recommended. This may well be my top read of the year that has been filled with wonderful books.
This book was given to me by the publisher in return for an honest review.
This is a many-layered novel which I can’t praise enough. There are all of the social issues it addresses – animal testing and activism, the dangers of social media and internet news and the futility of trying to fix the world but still the need that steps must be taken. And then there are the in-depth characterizations that Mr. Valtonen has created. He bares his characters’ hearts and souls to the world. As Joe struggles to save his work reputation, to protect his family from the violence directed at them by animal activists and to protect his daughters from the internet dangers they’ve been exposed to, the author then turns his readers’ attention to Samuel and his mother, showing the other side of the coin. To watch these characters’ actions that lead them deeper and deeper into misunderstanding is absolutely riveting.
Animal testing is an issue close to my heart and I find it hard to read bout. Thankfully, this novel, while it delves deeply into both sides of the issue, doesn’t go into specifics about the testing being done.
This is the first of Mr. Valtonen’s novels to be translated into English and I am now longing for his others to be translated.
Most highly recommended. This may well be my top read of the year that has been filled with wonderful books.
This book was given to me by the publisher in return for an honest review.
December 7, 2016
No olipas kirja! Alkuun erikulttuuristen ihmissuhteita, äitiyttä ja tiedemaailmajuttuja. Tarina starttasi ihan vetävästi, mutta ihmettelin, että mistäs ansioista se maine ja Finlandia-palkinto?
Paksu kirja avautui hitaasti. Siihen tarvittiin vuosia, jopa vuosikymmeniä. Kun hyvää tarkoittavat ihmiset joutuvat pettymään omiin valintoihinsa. Väärien valintojen vuosikerroista kasvaa tiheä juuristo eikä sitä hallitse enää kukaan.
Tarina kasvaa upeasti. On syvällistä moraalista ja eettistä pohdintaa, yhteiskuntakritiikkiä, vanhemmuuden haasteita ja arvovalintoja. Tiedettä ja digitalisaatiota. Välillä jännittää, välillä koskettaa ja joskus jopa naurattaa.
Loppukohtauksen siirtymät ovat loistavia. Toisaalla paistaa pitkästä aikaa aurinko aamukahvipöytään, toisaalla on pimeämpää kuin aikoihin.
Kun lopetin, hyvin ymmärsin mistä ansioista tuli maine ja miksi annettiin Finlandia-palkinto.
Paksu kirja avautui hitaasti. Siihen tarvittiin vuosia, jopa vuosikymmeniä. Kun hyvää tarkoittavat ihmiset joutuvat pettymään omiin valintoihinsa. Väärien valintojen vuosikerroista kasvaa tiheä juuristo eikä sitä hallitse enää kukaan.
Tarina kasvaa upeasti. On syvällistä moraalista ja eettistä pohdintaa, yhteiskuntakritiikkiä, vanhemmuuden haasteita ja arvovalintoja. Tiedettä ja digitalisaatiota. Välillä jännittää, välillä koskettaa ja joskus jopa naurattaa.
Loppukohtauksen siirtymät ovat loistavia. Toisaalla paistaa pitkästä aikaa aurinko aamukahvipöytään, toisaalla on pimeämpää kuin aikoihin.
Kun lopetin, hyvin ymmärsin mistä ansioista tuli maine ja miksi annettiin Finlandia-palkinto.
April 19, 2018
Uf. Hodně náročné a velmi sugestivní čtení plné momentů, které čtenáře doslova drtí. Tohle fakt je velký román.
Recenze: http://thebooktalkblog.blogspot.cz/20...
Recenze: http://thebooktalkblog.blogspot.cz/20...
July 11, 2016
Taitavasti kerrottu ihmissuhdetarina lähitulevaisuuden scifielementeillä. Tässä oli keskiössä ehkä yksi inhokkiasioistani kirjallisuudessa: äärimmäisen fiksuja ihmisiä jotka toimivat kaiken aikaa äärimmäisen tyhmästi. Mutta että luin siitä huolimatta kirjan loppuun ja jäin koukkuunkin, kertoo siitä, miten hyvin tarina on kerrottu. Hahmot tuntuivat todellisilta, vaikka jos tapaisin heidät tosielämässä, tuntisin vastustamatonta mielihalua läpsiä heitä turskalla. Some- ja nettiajan kommentaarina kirja on sen verran kylmäävä, tekee mieli poistua somesta välittömästi eikä koskaan katsoa taaksepäin (ja sitten tietää, ettei sitä kuitenkaan tee...). En yhtään ihmettele, miksi tämä on voittanut Finlandian.
January 31, 2016
Teos vastasi jokaiseen ennakko-odotukseen ja -luuloon. Se oli pitkä, hitaasti käynnistyvä, turhankin tarkka, laaja, esseemäinen, älykäs, yhteiskunnallinen, perheromaani, kasvutarina, trillerimäinen, eettinen, Jonathan Franzenin kaltainen, suuri, kansainvälinen, viiltävä, hieno, moniulotteinen, vaivaa nähnyt. Vahva suositus ja todella tahdon keskustella muiden kirjan lukeneiden kanssa hartaasti näistä Valtosen esittämistä reiteistä aikaan, haavoihin, etiikkaan ja niihin pieniin hetkiin, kun luulee tekevänsä oikein mutta aiheuttaakin hallaa. Tai päinvastoin.
November 10, 2017
So, this one is going to be sweet and short. This was 100% not the read for me. I will tell you, the writing is fantastic and the characters were really well-written. So here we have it...
The Good: The plot to this one was definitely unique and Valtonen has a way with just taking a complex and story unlike any other and weaving it into this crazy mountain of multiple storylines and really showing the different changes the characters make throughout the amount of time we get to hear their perspectives. Another thing I really enjoyed was how much thought and consideration went into the ideas, actions, and decisions with these three main characters. It was so interesting to see the difference in Alina and Joe's relationship in the past and present time and how different each of them had become. I also liked the perspective of Samuel later on in the novel.
The Bad: This one started off solid for me and then started to get confusing and shall I say, too high-tech for me? While the plot seemed like something that I could really get behind, I was a little disappointed that I was expecting a psychological thriller and this was more of a techno-savvy...drama? I just had a hard time following the plot as there was honestly times where too much was going on and then a ton of times where there just wasn't anything going on at all and way too much detail and backstory was being put into play. At around page 300, I started to get more into it and the last almost 200 pages went by a lot faster, but at the end of the day, 300 pages is way too much for me to suffer through to get to the good stuff.
The Ugly: While this is a whopper of a novel at almost 500 pages, this one really fell flat for me and I honestly would have liked it more if it had been shortened to about 250. The plot was interesting, the characters phenomenal, and the writing was spectacular. However, this was just was not the read for me and did not hold my interest for very long. Things definitely heat up towards the end, but the ending was just too "there" for me. Definitely not something I would recommend, unfortunately.
*I received this copy from Oneworld Publications in exchange for my honest review.
The Good: The plot to this one was definitely unique and Valtonen has a way with just taking a complex and story unlike any other and weaving it into this crazy mountain of multiple storylines and really showing the different changes the characters make throughout the amount of time we get to hear their perspectives. Another thing I really enjoyed was how much thought and consideration went into the ideas, actions, and decisions with these three main characters. It was so interesting to see the difference in Alina and Joe's relationship in the past and present time and how different each of them had become. I also liked the perspective of Samuel later on in the novel.
The Bad: This one started off solid for me and then started to get confusing and shall I say, too high-tech for me? While the plot seemed like something that I could really get behind, I was a little disappointed that I was expecting a psychological thriller and this was more of a techno-savvy...drama? I just had a hard time following the plot as there was honestly times where too much was going on and then a ton of times where there just wasn't anything going on at all and way too much detail and backstory was being put into play. At around page 300, I started to get more into it and the last almost 200 pages went by a lot faster, but at the end of the day, 300 pages is way too much for me to suffer through to get to the good stuff.
The Ugly: While this is a whopper of a novel at almost 500 pages, this one really fell flat for me and I honestly would have liked it more if it had been shortened to about 250. The plot was interesting, the characters phenomenal, and the writing was spectacular. However, this was just was not the read for me and did not hold my interest for very long. Things definitely heat up towards the end, but the ending was just too "there" for me. Definitely not something I would recommend, unfortunately.
*I received this copy from Oneworld Publications in exchange for my honest review.
February 11, 2015
Aineksia vaikka mihin, mutta teksti polkee liian pitkään pitkään samaa sakeaa vettä. Vähemmästäkin ymmärtää, usein jopa paremmin, kun saa itse oivaltaa. Kieli on tylsää, eikä preesensin käyttö tehokeinona vakuuta.
January 25, 2015
Voisin kostoksi kirjoittaa viisisataa sivua saippuaa kärsimyksestä ja 57 asiallista analyysia,tai sitten vain tämän.
June 29, 2018
Amazing book!
Detailed review soon!
Detailed review soon!
October 15, 2019
El sem tudok momentán képzelni olyan regényt, ami jobban hasonlítana egy Franzen-könyvre, mint ez – néhány kései Franzentől eltekintve. Ugyanaz a bő lére eresztett epikus hömpölygés sok mellékszállal, ugyanazok a pazar jelenetek*, ugyanaz az ökológiai érzékenység, és: ugyanaz a túlírtság, ami Franzennél nem hiba, hanem szükségszerűség, hiszen az ilyen nagy ívű elbeszélő prózában csak ez az effektív túlírtság képes megteremteni az a kellően széles porondot, ahol a szereplők kibontakozhatnak**. Persze ez a hasonlóság-dolog bóknak elég mérgezett, mert ugye a valamire hasonlítás néha csak feltűnőbbé teszi, hogy az a másik valami mégsem egészen az. (Talán ezért simultam bele olyan sokára ebbe a történetbe.)
De most szakadjunk le Franzenről, és beszéljünk inkább Valtonenről. A Nem tudják, mit cselekszenek egy eklektikus regényböhöm, ami a XX-XXI. századi fogyasztói társadalmak szinte követhetetlen számú problémáját kívánja érinteni. Beszél közösségi oldalakról, tudomány morális kérdéseiről, családon belüli elidegenedésről, bevándorlásról, egyszóval a „szép új világról”, okosan, finoman és baromi nyugtalanítóan***, de mindig szem előtt tartva, hogy végtére is regényben vagyunk, nem pedig egy esszében. És külön bravúr, hogy ez a regény mindezek mellett/felett az elöregedő, lusta Európa és a céltudatos, de részvétlen Amerika összehasonlításának nagyszabású kísérlete is. Természetesen mivel regényről, és nem agitprop kiáltványról van szó, ne számítsunk arra, hogy az író határozottan leteszi a voksát egyik vagy másik mellett, de ez a szöveg alagsorában végigkúszó egymáshoz mérés egészen izgalmas gondolatokat ébreszt az olvasóban.
Szóval nagyon jó könyv. Nem tudom nem bámulni, hogy olyan nagy szándékkal veti bele magát az epikus irodalom mérhetetlen mélységeibe – védőháló nélkül, meg minden. És nem tudom nem bámulni azért is, mert (kisebb zökkenőktől eltekintve) ezt nagyon szórakoztatóan és intelligensen teszi. Nem hibátlan, mégis jár neki az öt csillag, már csak azért is, mert a vége megütött: felépült egy tragédia, megtörtént a bravúros szempontváltás, amitől átrendeződött az összes addigi prekoncepcióm, aztán az utolsó oldalakon kaptam egy fájdalmas jobbhorgot a szemem alá. És ha egy regénynek üt a vége, az mindig nagyon jó regény. Nyilvánvalóan jelentős mű, már csak a nagyszabású koncepció miatt is megérdemelte azt a Finlandia-díjat. (Zárójelben: ez pont az a fajta nagyepika, amit jelenleg nem nézek ki egyik magyar írónkból sem. Ennek okaira még keresem a választ.)
Ui.: Ja, az egyik statisztát Franzennek hívják. Igazán nem tudom, ez utalás akar-e lenni.
* Pazar – ez számomra azt jelenti, hogy vizualizálható, vagyis le tudom fejben forgatni (akár velem a főszerepben). És alighanem azért tudom fejben leforgatni, mert bámulatosan életszerű párbeszédekből épül fel, a párbeszéd pedig (véleményem szerint) bármely leírásnál jobban képes eleven szereplőket teremteni – feltéve persze, ha életszerű.
** Ebben a tekintetben Valtonen valamivel gyengébben teljesít, mint amerikai tejtestvére. Ugyanis túl sok olyan retrospektív visszaemlékezést épít bele a regénybe, ami tevőlegesen nem mozdítja előre a cselekményt, csak éppen úgy van. Megjegyzem: ettől függetlenül több ilyen blokk káprázatosra sikeredett, csak éppen sajnos káprázatosságukon túl semmilyen funkcióval nem bírnak.
*** És azért nyugtalanító, mert vizualizálható. Lásd az első lábjegyzet.
De most szakadjunk le Franzenről, és beszéljünk inkább Valtonenről. A Nem tudják, mit cselekszenek egy eklektikus regényböhöm, ami a XX-XXI. századi fogyasztói társadalmak szinte követhetetlen számú problémáját kívánja érinteni. Beszél közösségi oldalakról, tudomány morális kérdéseiről, családon belüli elidegenedésről, bevándorlásról, egyszóval a „szép új világról”, okosan, finoman és baromi nyugtalanítóan***, de mindig szem előtt tartva, hogy végtére is regényben vagyunk, nem pedig egy esszében. És külön bravúr, hogy ez a regény mindezek mellett/felett az elöregedő, lusta Európa és a céltudatos, de részvétlen Amerika összehasonlításának nagyszabású kísérlete is. Természetesen mivel regényről, és nem agitprop kiáltványról van szó, ne számítsunk arra, hogy az író határozottan leteszi a voksát egyik vagy másik mellett, de ez a szöveg alagsorában végigkúszó egymáshoz mérés egészen izgalmas gondolatokat ébreszt az olvasóban.
Szóval nagyon jó könyv. Nem tudom nem bámulni, hogy olyan nagy szándékkal veti bele magát az epikus irodalom mérhetetlen mélységeibe – védőháló nélkül, meg minden. És nem tudom nem bámulni azért is, mert (kisebb zökkenőktől eltekintve) ezt nagyon szórakoztatóan és intelligensen teszi. Nem hibátlan, mégis jár neki az öt csillag, már csak azért is, mert a vége megütött: felépült egy tragédia, megtörtént a bravúros szempontváltás, amitől átrendeződött az összes addigi prekoncepcióm, aztán az utolsó oldalakon kaptam egy fájdalmas jobbhorgot a szemem alá. És ha egy regénynek üt a vége, az mindig nagyon jó regény. Nyilvánvalóan jelentős mű, már csak a nagyszabású koncepció miatt is megérdemelte azt a Finlandia-díjat. (Zárójelben: ez pont az a fajta nagyepika, amit jelenleg nem nézek ki egyik magyar írónkból sem. Ennek okaira még keresem a választ.)
Ui.: Ja, az egyik statisztát Franzennek hívják. Igazán nem tudom, ez utalás akar-e lenni.
* Pazar – ez számomra azt jelenti, hogy vizualizálható, vagyis le tudom fejben forgatni (akár velem a főszerepben). És alighanem azért tudom fejben leforgatni, mert bámulatosan életszerű párbeszédekből épül fel, a párbeszéd pedig (véleményem szerint) bármely leírásnál jobban képes eleven szereplőket teremteni – feltéve persze, ha életszerű.
** Ebben a tekintetben Valtonen valamivel gyengébben teljesít, mint amerikai tejtestvére. Ugyanis túl sok olyan retrospektív visszaemlékezést épít bele a regénybe, ami tevőlegesen nem mozdítja előre a cselekményt, csak éppen úgy van. Megjegyzem: ettől függetlenül több ilyen blokk káprázatosra sikeredett, csak éppen sajnos káprázatosságukon túl semmilyen funkcióval nem bírnak.
*** És azért nyugtalanító, mert vizualizálható. Lásd az első lábjegyzet.
January 11, 2022
Tämä kirja ei ole vanhentunut kauniisti. Sen nostattamat kauhukuvat tuntuvat boomereiden murheilta, sen huomiot ulkomaalaisten asemasta Suomessa, aseistautumisen vaaroista, nuorison pinnallisuudesta ja älylaitteiden aiheuttamista ongelmista ovat yhtä kuluneita kuin lama-ajan kuvaukset. Amerikan presidenteissäkin on sittemmin menty parodiahorisontin tuolle puolen. Ympäristöaktivismin käsittely kuulostaa monessa kohtaa setäselittämiseltä ja jopa tolkun ihmiseltä, eikä eläinoikeuksien puolestapuhuminen toimi vain abstraktilla tasolla, puhumatta eläinoikeuksien puolesta. Jopa avoin julkaiseminen on nykyään edennyt ja paremmalla mallilla.
Kun tendenssimäinen sisältö on näin paljon vanhentunut, tekstin laatuongelmat jäävät jäljelle. Jouduin pakottamaan itseni jatkamaan ensimmäisten lukujen jälkeen. Valtosen tyyli jatkaa selittämistä sivu toisensa jälkeen kunnes kaikki ovat aivan varmasti ymmärtäneet pakotti hyppimään tekstissä sivukaupalla. Luottaisi lukijaan edes vähän! Opin lukemaan joka kappaleesta vain ensimmäisen virkkeen. Joissain kohti rautalangan määrä saa tekstin tuntumaan jopa itsensä parodialta.
Viimeinen 50 sivua on hyvää tasoa ja paljastaa hahmoista syvyyttä. Nimi on upea!
Kun tendenssimäinen sisältö on näin paljon vanhentunut, tekstin laatuongelmat jäävät jäljelle. Jouduin pakottamaan itseni jatkamaan ensimmäisten lukujen jälkeen. Valtosen tyyli jatkaa selittämistä sivu toisensa jälkeen kunnes kaikki ovat aivan varmasti ymmärtäneet pakotti hyppimään tekstissä sivukaupalla. Luottaisi lukijaan edes vähän! Opin lukemaan joka kappaleesta vain ensimmäisen virkkeen. Joissain kohti rautalangan määrä saa tekstin tuntumaan jopa itsensä parodialta.
Viimeinen 50 sivua on hyvää tasoa ja paljastaa hahmoista syvyyttä. Nimi on upea!
December 30, 2014
Ei hyvä luoja. Kirkkaasti parhaita kirjoja tälle vuodelle, ehkä jopa koskaan. Moniulotteinen, taitava teos.
December 31, 2016
Olipas uskomattoman masentava ja toivoton kirja. Samalla myös mielenkiintoinen.
August 2, 2018
The same day I returned a craft beer in my favorite pub for the first time, I gave up reading this book. I’m too old to drink beer I don’t like and to read books I don’t like.
The first chapter narrated from Alina’s point of view was promising. The theme itself is promising and it’s a hot issue, do doubt. Author’s style is easy to read and the characters are vivid. But around page 70 I realized I was fed up with the long descriptions of academic environment and academic problems. Yes, it’s a very personal reason for not giving a book a chance but I spent too much time observing my former University classmates turning into fatter and fatter figures wandering in the uni corridors with a big mug of coffee and a bunch of keys in their hands, becoming more and more detached from the life out there. Yes, I’m talking about humanities, thanks for asking, but Joe as the “real” scientist was not able to convince me what was so useful and ground-breaking in his research (that he had to leave his wife and son). And 100 pages offer enough time to prove it and to justify why the story is coated in a thick layer of academic ballast.
The first chapter narrated from Alina’s point of view was promising. The theme itself is promising and it’s a hot issue, do doubt. Author’s style is easy to read and the characters are vivid. But around page 70 I realized I was fed up with the long descriptions of academic environment and academic problems. Yes, it’s a very personal reason for not giving a book a chance but I spent too much time observing my former University classmates turning into fatter and fatter figures wandering in the uni corridors with a big mug of coffee and a bunch of keys in their hands, becoming more and more detached from the life out there. Yes, I’m talking about humanities, thanks for asking, but Joe as the “real” scientist was not able to convince me what was so useful and ground-breaking in his research (that he had to leave his wife and son). And 100 pages offer enough time to prove it and to justify why the story is coated in a thick layer of academic ballast.
February 13, 2016
Kovin runsas ja polveileva, älykäs ja kiinnostava. Loppu oli pakko lukea parinkymmenen sivun pätkissä, muuten ei kyennyt. Päällimmäiseksi jäi ajatus keskustelun tärkeydestä ja oletusten vaikutuksesta omaan ajatteluun. Kiinnostava kirja, pureskeltavaa jäi.
February 13, 2016
2.5/5
Jos luet, lue oikeasti fiksunkin yhteiskuntakritiikin, lähitulevaisuus spekulaation ja neurotieteen pohdiskelujen takia (eläinkoekritiikkiäkin on, mut se vaatis tunnetasolle pääsemistä ollakseen vaikuttavaa ja siinä Valtonen ei ole vahvimmillaan)
Varaudu siis puisiin hahmoihin todella ontuvine motivaatio/kokemusmaisemineen (joista jaaritellaan ylipitkästi jos vaikka siinä sivussa syntyisi vahingossa jotain uskottavaa), sitä, et kirjan ainoa naishahmo jonka sisäistä maisemaa edes yritetään kuvailla on pateettinen karikatyyri ja oleellisemmat mieshahmot eivät paljoa pidemmälle pääse (characters are here purely to serve the plot device and illustrate the themes, mikä ei olisi synti jos ei niin hanakasti yritettäis vänkää niistä väkisin muuta irti - onnistumatta), ja siihen et täs on oikeesti ainakin 200 sivua mitäänantavaa turhaa tekstiä. Valtosen proosa on ihan sujuvaa, mut se ei ole erityisen oivaltavaa, ja varmasti ei oleteta et sinä, rakas lukija, olisit itse kykeneväinen oivaltamaan.
Lopussa on valonpilkku, mutta it's too little too late, se jää kokonaisuuden takia aika himmeäksi ja olin siinä vaiheessa lukenut vaikka kuinka pitkään ihan vaan päästäkseni loppuun.
Jos luet, lue oikeasti fiksunkin yhteiskuntakritiikin, lähitulevaisuus spekulaation ja neurotieteen pohdiskelujen takia (eläinkoekritiikkiäkin on, mut se vaatis tunnetasolle pääsemistä ollakseen vaikuttavaa ja siinä Valtonen ei ole vahvimmillaan)
Varaudu siis puisiin hahmoihin todella ontuvine motivaatio/kokemusmaisemineen (joista jaaritellaan ylipitkästi jos vaikka siinä sivussa syntyisi vahingossa jotain uskottavaa), sitä, et kirjan ainoa naishahmo jonka sisäistä maisemaa edes yritetään kuvailla on pateettinen karikatyyri ja oleellisemmat mieshahmot eivät paljoa pidemmälle pääse (characters are here purely to serve the plot device and illustrate the themes, mikä ei olisi synti jos ei niin hanakasti yritettäis vänkää niistä väkisin muuta irti - onnistumatta), ja siihen et täs on oikeesti ainakin 200 sivua mitäänantavaa turhaa tekstiä. Valtosen proosa on ihan sujuvaa, mut se ei ole erityisen oivaltavaa, ja varmasti ei oleteta et sinä, rakas lukija, olisit itse kykeneväinen oivaltamaan.
Lopussa on valonpilkku, mutta it's too little too late, se jää kokonaisuuden takia aika himmeäksi ja olin siinä vaiheessa lukenut vaikka kuinka pitkään ihan vaan päästäkseni loppuun.
May 12, 2018
Tuhle knihu jsem milovala už od samého začátku, protože Finsko a ta obálka?! <3 Plus paperback. Paperbacky jsou skladné, dobře se drží a i když máte bichličku, tak to skoro nepoznáte. Takže jo, tohle jsem tahala všude. Na výlety, do MHD, do práce, četla jsem i za pochodu (na rozdíl od Ibsena, kterého bych už ráda konečně dočetla, ale je těžký jako kráva, tudíž je to dobré jen na dlouhé večery v posteli /a v poslední době nemám čas ani na spánek, natož na čtení před spaním/).
Nesnášela jsem Alinu a o to víc fandila Joeovi (přičemž by se na mě snesla vina nenávisti všech matek samoživitelek, mám prostě nějaký pokroucený vesmír). Navíc neurovědci jsou prostě láska. <3
Je to něco, co nás nutí k zamyšlení. Jestli už v tom tak trochu nežijeme. Lidi přilepení na obrazovky mobilů all the time a hrozba blížící se katastrofy.
Nesnášela jsem Alinu a o to víc fandila Joeovi (přičemž by se na mě snesla vina nenávisti všech matek samoživitelek, mám prostě nějaký pokroucený vesmír). Navíc neurovědci jsou prostě láska. <3
Je to něco, co nás nutí k zamyšlení. Jestli už v tom tak trochu nežijeme. Lidi přilepení na obrazovky mobilů all the time a hrozba blížící se katastrofy.
November 12, 2017
I am not afraid to admit that this book was over my head. Yet, this is not a good thing as it means that the story can't translate to all readers. In the beginning, as I was reading this book, I was willing to forgive this aspect and keep reading. This continued on for about a hundred pages and than I could not let it go. There was nothing to grab me and keep me intrigued in the story or the characters. The voices of the characters were monotone and as were their personalities...one note. This book really could have worked if it had translated better for all readers. Additionally, this story needed engaging characters. Plus, the intensity knob needed to be cranked up to twelve. They know not what they do but I do and I am done with this book.
January 3, 2015
Vuoden kotimainen lukuelämys.
Mukaansatempaava kertomus, joka jätti takaraivoon paljon ajateltavaa nykyisestä elämänmenosta.
Mukaansatempaava kertomus, joka jätti takaraivoon paljon ajateltavaa nykyisestä elämänmenosta.
March 8, 2016
Analyytisesti ja kuitenkin tunteikkaasti kirjoitettu romaani, kotimaista maailmanluokan kirjallisuutta.
February 10, 2026
Kuo labiau į Europos šiaurę, tuo labiau mane domina. Kalbu apie literatūrą. Skandinavus aš dievinu ir skaitau tikrai neretai. Pradėkime nuo to, kad Valtonen nėra tiesiog dar vienas skandinavas rašytojas. Jis yra prestižinės "Finlandia" premijos laureatas, tad pamačius viršelyje šio apdovanojimo anonsą, negalėjau susivaldyti ir pasiėmiau knygą paskaityti.
Istorija prasideda nuo amerikiečio mokslininko, kuris kadais paliko šeimą Suomijoje, kad siektų karjeros aukštumų JAV. Bėda tame, kad praeitis turi bjaurų įprotį sugrįžti pačiu netinkamiausiu laiku. Taip nutiko ir Džo. Knygos struktūra primena gerai sukonstruotą, bet kiek chaotišką labirintą: čia persipina mokslinės etikos klausimas, šeimos dramos ir... radikalus aktyvizmas. Siužetas įtraukiantis bet tai nėra tas kūrinys, kurį skaitysite vėjo greičiu. Pamatyti pilną vaizdą ir suprasti ką autorius norėjo pasakyti - teks pirma įlipti į aukštoką kalną ir ne kartą uždusti.
Valtonen proza yra tanki ir intelektuali. Jis nenaudoja pigių triukų. Jei jam reikia aprašyti laboratorijos aplinką ar technologinį prietais, jis tai padarys taip detaliai, kad pasijusite lyg patys turėtumėte daktaro laipsnį. Lyriškumo čia mažai. Valtonenas lyg chirurgas pjauna per šiuolaikinės visuomenės pūlinius.
Visi personažai čia yra daugialypiai ir, tiesą sakant, šiek tiek tragiški. Jie nėra banaliai geri arba blogi - jie tiesiog... žmonės, įstrigę savo įsitikinimuose. Džo ambicingas, egoistiškas, bet kartu ir beviltiškai pasimetęs. Jo paliktas sūnus, Samuelis, kurio virsmas į radikalų gyvūnų teisių gynėją verčia susimąstyti, kur baigiasi idealizmas ir prasideda beprotybė. Personažų motyvacija aiški, bet jų susidūrimas yra neišvengiama katastrofa. Valtonen puikiai parodo, kaip komunikacijos trūkumas gali sugriauti daug geriau nei bet koks piktadarys.
Knyga nagrinėja tiek daug, kad kartais norisi pasidaryti užrašus. Tikrai tam tikri klausimai buvo pirmą kartą nagrinėti ir tas buvo labai įdomu. Štai kad ir mokslo etika. Kiek mažai tekę apie tai skaityti. Autorius kelia klausimą - ar mokslo progresas pateisina savo aukas? Kita problema - technologijų įtaka. Autorius pranašiškai (knyga pasirodė prieš gerą dešimtmetį) kalba apie tai, kaip technologijos keičia mūsų suvokimą apie realybę. Šis mąstymo kampas kaip reta aktualus ir kviečia kritiškai peržvelgti savo ir technologijų santykį: ar mes jomis naudojamės kaip įrankiu ar jau jos naudojasi mumis? Na, ir amžinoji klasika - tėvų ir vaikų santykiai. Čia, kaip galite įtarti, medžiagos niekad nepritrūks.
Nors knyga stora kaip plyta, ji išlaiko įtampą. Tiesa, vietomis Valtonen leidžiasi į ilgus filosofinius pamąstymus, kurie gali priversti mažiau kantrius skaitytojus žiovauti (buvo ir man), bet, jei ištversite tuos filosofinius išvedžiojimus, pajusite, kaip atmosfera tirštėja iki pat finalo, kuris trenkia nevaikiškai.
Ar tai originalu? Taip taip taip. Valtonen sugeba sujungti šeimos dramą su juodžiausiomis technologinėmis prognozėmis. Tai intelektualus iššūkis, įsivertinti kritiškai save, savo aplinką ir visuomenę.
📕 Susitikime IG: https://www.instagram.com/dar.viena.p...
📕 Susitikime Facebook: https://m.facebook.com/dar.viena.puslapi
Istorija prasideda nuo amerikiečio mokslininko, kuris kadais paliko šeimą Suomijoje, kad siektų karjeros aukštumų JAV. Bėda tame, kad praeitis turi bjaurų įprotį sugrįžti pačiu netinkamiausiu laiku. Taip nutiko ir Džo. Knygos struktūra primena gerai sukonstruotą, bet kiek chaotišką labirintą: čia persipina mokslinės etikos klausimas, šeimos dramos ir... radikalus aktyvizmas. Siužetas įtraukiantis bet tai nėra tas kūrinys, kurį skaitysite vėjo greičiu. Pamatyti pilną vaizdą ir suprasti ką autorius norėjo pasakyti - teks pirma įlipti į aukštoką kalną ir ne kartą uždusti.
Valtonen proza yra tanki ir intelektuali. Jis nenaudoja pigių triukų. Jei jam reikia aprašyti laboratorijos aplinką ar technologinį prietais, jis tai padarys taip detaliai, kad pasijusite lyg patys turėtumėte daktaro laipsnį. Lyriškumo čia mažai. Valtonenas lyg chirurgas pjauna per šiuolaikinės visuomenės pūlinius.
Visi personažai čia yra daugialypiai ir, tiesą sakant, šiek tiek tragiški. Jie nėra banaliai geri arba blogi - jie tiesiog... žmonės, įstrigę savo įsitikinimuose. Džo ambicingas, egoistiškas, bet kartu ir beviltiškai pasimetęs. Jo paliktas sūnus, Samuelis, kurio virsmas į radikalų gyvūnų teisių gynėją verčia susimąstyti, kur baigiasi idealizmas ir prasideda beprotybė. Personažų motyvacija aiški, bet jų susidūrimas yra neišvengiama katastrofa. Valtonen puikiai parodo, kaip komunikacijos trūkumas gali sugriauti daug geriau nei bet koks piktadarys.
Knyga nagrinėja tiek daug, kad kartais norisi pasidaryti užrašus. Tikrai tam tikri klausimai buvo pirmą kartą nagrinėti ir tas buvo labai įdomu. Štai kad ir mokslo etika. Kiek mažai tekę apie tai skaityti. Autorius kelia klausimą - ar mokslo progresas pateisina savo aukas? Kita problema - technologijų įtaka. Autorius pranašiškai (knyga pasirodė prieš gerą dešimtmetį) kalba apie tai, kaip technologijos keičia mūsų suvokimą apie realybę. Šis mąstymo kampas kaip reta aktualus ir kviečia kritiškai peržvelgti savo ir technologijų santykį: ar mes jomis naudojamės kaip įrankiu ar jau jos naudojasi mumis? Na, ir amžinoji klasika - tėvų ir vaikų santykiai. Čia, kaip galite įtarti, medžiagos niekad nepritrūks.
Nors knyga stora kaip plyta, ji išlaiko įtampą. Tiesa, vietomis Valtonen leidžiasi į ilgus filosofinius pamąstymus, kurie gali priversti mažiau kantrius skaitytojus žiovauti (buvo ir man), bet, jei ištversite tuos filosofinius išvedžiojimus, pajusite, kaip atmosfera tirštėja iki pat finalo, kuris trenkia nevaikiškai.
Ar tai originalu? Taip taip taip. Valtonen sugeba sujungti šeimos dramą su juodžiausiomis technologinėmis prognozėmis. Tai intelektualus iššūkis, įsivertinti kritiškai save, savo aplinką ir visuomenę.
📕 Susitikime IG: https://www.instagram.com/dar.viena.p...
📕 Susitikime Facebook: https://m.facebook.com/dar.viena.puslapi
November 24, 2019
Különös könyv ez, bizonyos szempontból zseniális is, mert félrevezetett, és én bementem a csőbe. Meglátszik, hogy inkább sci-fit olvasok, annak is a technológia része érdekel, illetve a kihatása a társadalom egészére.
Sok rétege van van a regénynek, ami mellébeszélésnek tűnik.
Itt vannak először is a kabócák, amik ellepik a várost. Kíváncsian vártam hova vezet ez.
Aztán megjelenik az új, csodálatos technológiai vívmány, ami függővé tesz, ne lehessen egy lépést sem tenni nélküle. Egy újabb eszköze annak, hogy az ember kiszolgáltassa az életét a közösség felé, mindent és azonnal meg kell osztani. Egyáltalán ne is legyenek önálló gondolataid, mert minden apró rezdülésed követi, eléd rakja azt, amit kívánsz a legapróbb idegi impulzus hatására.
Ennek megkoronázásaként még itt van az állatkísérletes-állatvédős szál is. Aminek az állásfoglalása igazából felszínes marad, nem megyünk bele mélyen, de lényeges és végzetes dologként végig követi az eseményeket.
Ugyanakkor maga a történet is ráérős, bizony nem sietünk: hosszú évek történései zajlik le a szemünk előtt. Bevallom, untam is néha ezt az aprólékos, de ugyanakkor nagyon is hatásos hangulatfestést.
Lassú, töredezett olvasásom közepette nem ragadtam meg a lényeget: ez tulajdonképp egy apa-fia kapcsolat drámája.
Persze átgondolva minden jel erre mutatott…
Így mikor az utolsó fejezethez érek már tudom hogy nagy a baj, mégis leforrázva vagyok a végétől.
Egyáltalán: tudjuk hogy mit cselekszünk nap mint nap? Tudjuk-e, hogy egy sok évvel ezelőtti lépésünk milyen hatással van a jövőnkre? És igazából tehetünk ellene valamit? Egy biztos, az élet erről szól: cselekednünk kell, még ha nem is tudjuk, mit cselekszünk.
Sok rétege van van a regénynek, ami mellébeszélésnek tűnik.
Itt vannak először is a kabócák, amik ellepik a várost. Kíváncsian vártam hova vezet ez.
Aztán megjelenik az új, csodálatos technológiai vívmány, ami függővé tesz, ne lehessen egy lépést sem tenni nélküle. Egy újabb eszköze annak, hogy az ember kiszolgáltassa az életét a közösség felé, mindent és azonnal meg kell osztani. Egyáltalán ne is legyenek önálló gondolataid, mert minden apró rezdülésed követi, eléd rakja azt, amit kívánsz a legapróbb idegi impulzus hatására.
Ennek megkoronázásaként még itt van az állatkísérletes-állatvédős szál is. Aminek az állásfoglalása igazából felszínes marad, nem megyünk bele mélyen, de lényeges és végzetes dologként végig követi az eseményeket.
Ugyanakkor maga a történet is ráérős, bizony nem sietünk: hosszú évek történései zajlik le a szemünk előtt. Bevallom, untam is néha ezt az aprólékos, de ugyanakkor nagyon is hatásos hangulatfestést.
Lassú, töredezett olvasásom közepette nem ragadtam meg a lényeget: ez tulajdonképp egy apa-fia kapcsolat drámája.
Persze átgondolva minden jel erre mutatott…
Így mikor az utolsó fejezethez érek már tudom hogy nagy a baj, mégis leforrázva vagyok a végétől.
Egyáltalán: tudjuk hogy mit cselekszünk nap mint nap? Tudjuk-e, hogy egy sok évvel ezelőtti lépésünk milyen hatással van a jövőnkre? És igazából tehetünk ellene valamit? Egy biztos, az élet erről szól: cselekednünk kell, még ha nem is tudjuk, mit cselekszünk.
March 6, 2023
Knyga nustebino. Visų pirma tuo, kad skaitėsi lėtai, nors iš trilerio tikėjausi greito veiksmo. Taip pat - informacijos gausa, mat knygoje paliečiamos ir išmaniųjų technologijų, ir gyvūnų apsaugos, ir mokslinių darbų temos. Bet labiausiai - tikrai įtikinamais veikėjais, jų nupieštais psichologiniais portretais.
July 21, 2023
ah tää oli niin hyvä. emt hyvää yhteiskunnallista kritiikkii, median painoo, aktivismii, kulttuurieroja
July 20, 2018
Kiinnostava, monesta eri aiheesta kertova romaani. Loppu (viimeiset 100 sivua) olisi voinut olla vähän tiivistetympi, muuten nautin jokaisesta sivusta.
July 13, 2019
The book is a bit too straggly. It becomes rather obvious that the writer is a psychologist, because he just cannot let go of the over-analytical inner dialogue he has his characters wrapped up in. It was interesting and clever the first time around, but by page six hundred of an eight-hundred page book, it was just too much exposition and as a result; became indescribably annoying.
And talking about annoying; this book features the most irritating main character I've ever read. He's condescending, elitist, hypocritical, selfish, self-observed, childish, unapologetic and immoral. He's not a good husband, father or a co-worker. And weirdly enough: we only learn what the character looks like during the last fifty pages or so. One could argue that such narration is dry, and with good reason.
I would have wanted more especially from the animal rights perspective of this book. It's a subplot, but the author could have made the reader much more invested to the book, had he even introduced the reader to a single animal or at least explained a little bit of the love for animals one of the characters shares. But to the author, I suppose, it was irrelevant.
What I did like, was the imagination the author used when describing a scenario for the future of technology for example. It was realistic and interesting.
And talking about annoying; this book features the most irritating main character I've ever read. He's condescending, elitist, hypocritical, selfish, self-observed, childish, unapologetic and immoral. He's not a good husband, father or a co-worker. And weirdly enough: we only learn what the character looks like during the last fifty pages or so. One could argue that such narration is dry, and with good reason.
I would have wanted more especially from the animal rights perspective of this book. It's a subplot, but the author could have made the reader much more invested to the book, had he even introduced the reader to a single animal or at least explained a little bit of the love for animals one of the characters shares. But to the author, I suppose, it was irrelevant.
What I did like, was the imagination the author used when describing a scenario for the future of technology for example. It was realistic and interesting.
Displaying 1 - 30 of 341 reviews