What do you think?
Rate this book
Moreeni
Lauri Viita oli jo saavuttanut tunnustusta runoilijana, kun hän 1950 julkaisi väkevän esikoisromaaninsa, josta on tullut klassikko. Teos on kuvaus teollisuuskaupungin laidalle syntyneestä yhdyskunnasta, joka joutuu kokemaan kansalaissodan järkytykset. Lähietäisyydeltä seurataan sekatyömies Iisakki Niemisen perheen vaiheita. Kokonaisuudessaan Moreeni on mahtava draama kehittyvästä teollisesta yhteiskunnasta, todellinen suomalaisen työläisperheen eepos.
415 pages, Hardcover
First published January 1, 1950
15 people are currently reading
212 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 21 of 21 reviews
January 13, 2017
Lauri Viidan (1916-1965) "Moreeni" vuodelta 1950 on työläisperheen kuvaus Tampereen Pispalasta. Romaani tarkastelee perheen elämää 1910-luvulta pitkälle 1930-luvulle saakka. Perheen isä Iisakki Nieminen on sekatyömies ja kirvesmies, joka asuu vuokralla vaimonsa Joosefiinan ja ison lapsikatraansa kanssa puutalossa, jossa viisi perhettä jakaa yhteisen keittiön. Iisakki ja Joosefiina ryhtyvät rakentamaan omaa taloa Pispalan harjulle, ja siitä romaanin tapahtumat varsinaisesti alkavat.
Viita oli itse kirvesmies ennen kirjailijaksi ryhtymistään, ja ammatillista taustaa ei voi olla huomaamatta. Paljon romaanissa rakennetaankin, ja talojen seinä- ja nurkkarakenteet selitetään juurta jaksain. Kun Viita oli samalla myös Pispalan asukas, niin hän on teoksessa kaikin puolin kotipesässään.
Kirjan paras anti on mielestäni heti teoksen alussa. Viita loistaa kuvatessaan väkevin sanoin tehdaskaupunki Tampereen kehittymistä. Pispalan köyhien työläisrakentajien yksilölliset ja monimuotoiset rakentamistavat ja -periaatteet saavat runollisen kauniin esityksen:
"Mökin sai tehdä ihan mielensä mukaisen: pitkittäin, poikittain, vinottain; hirrestä, laudasta, paperista, sahanpurusta, tiilestä, betonista; maalata vaikka raitaiseksi; jatkaa, korottaa, tehdä jiirejä, pykäliä, portaita, siltoja, kaaveleita... Ja eikö muka tehty? Kyllä! Ei kysytty rakennuspiirustusta, ei työsuunnitelmaa, kustannusarviota, arkkitehtiä, mestaria, teettäjää --- ei muuta kuin siitä poikki ja seinään. Niinkuin linnut tietävät miten pesänsä tekevät, niin tiesivät Pispalan miehet, miten syntyi Luojan palikkaleikki korkealle moreenipenkereelle."
Viita katselee Pispalan touhuja yläviistosta, kuin helikopteriperspektiivistä. Liikettä ja kuhinaa näkyy joka suuntaan kuin muurahaispesässä. Jostain syystä Viita ei mene henkilöiden sisäiseen maailmaan, vaan jättäytyy ikäänkuin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi tai reportteriksi. Viita viljelee omintakeista huumoria kuvauksissaan, kaikessa tuntuu olevan jokin huvittava näkökulma, vaikka sitten sisällissodassa ja Pispalan amatöörimäisessä punakaartissa. Jotenkin Viita on kaikesta huvittunut. Esimerkiksi työväen ammattiosastot ja kirkko näyttäytyvät Viidalle seuraavasti:
"Ammattiosasto ja kirkko eivät olleet puolueellisia, kaukana siitä; aivan puolueettomasti ammattiosasto kehotti jokaista jäsentään liittymään punakaartiin, ja valikoimatta kirkko siunasi voittajat ja jätti hävinneet siunaamatta, elävät ja kuolleet, soromnoo."
Vallankumousajan poliittinen nuorisoliike näkyy ensijaisesti lemmennälkäisten nuorten seurustelupaikkana:
"Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervaslastuja suopalona kytevään lemmennälkään."
Kirjan loppupuolella alkaa vanheneva Iisakki sairastella ja saa siitä hyvästä lopputilin kouraansa. Iisakki on katkera kravattikaulaiselle, koppavalle mestarille ja tämän sätkyttelylle rahavallan kuuliaisena käskyläisenä:
"Kuinkapa nyt yleensäkään kaulusköyhälistö olisi ehtinyt ja tohtinut huomata erästä sangen ilkeätä yhteyttä korean kravatin ja koiran kauluspannan, jopa rasvatun hirttosilmukan välillä!"
Jostain syystä Viita on ujuttanut teokseensa myös maailmaa syleilevää filosofointia. Fundeeraukset tuntuvat päälleliimatuilta ja oikeastaan turhilta sivujen täytteiltä. Myös unenomaiset ja synkät ajatuskuvitelmat vaikuttivat oudoilta, ellei Viita sitten hakenut taustoja mielen järkkymisille.
Teoksen julkaisemista on nyt kulunut yli 60 vuotta. Onko teksti sitten kestänyt hyvin aikaa vai ei? Työläisperheen arjen kuvauksessa on vieläkin imua. Siihen olisi Viita voinut keskittyä vieläkin enemmän ja jättää muut sivujen täytteet vähemmälle.
Viita oli itse kirvesmies ennen kirjailijaksi ryhtymistään, ja ammatillista taustaa ei voi olla huomaamatta. Paljon romaanissa rakennetaankin, ja talojen seinä- ja nurkkarakenteet selitetään juurta jaksain. Kun Viita oli samalla myös Pispalan asukas, niin hän on teoksessa kaikin puolin kotipesässään.
Kirjan paras anti on mielestäni heti teoksen alussa. Viita loistaa kuvatessaan väkevin sanoin tehdaskaupunki Tampereen kehittymistä. Pispalan köyhien työläisrakentajien yksilölliset ja monimuotoiset rakentamistavat ja -periaatteet saavat runollisen kauniin esityksen:
"Mökin sai tehdä ihan mielensä mukaisen: pitkittäin, poikittain, vinottain; hirrestä, laudasta, paperista, sahanpurusta, tiilestä, betonista; maalata vaikka raitaiseksi; jatkaa, korottaa, tehdä jiirejä, pykäliä, portaita, siltoja, kaaveleita... Ja eikö muka tehty? Kyllä! Ei kysytty rakennuspiirustusta, ei työsuunnitelmaa, kustannusarviota, arkkitehtiä, mestaria, teettäjää --- ei muuta kuin siitä poikki ja seinään. Niinkuin linnut tietävät miten pesänsä tekevät, niin tiesivät Pispalan miehet, miten syntyi Luojan palikkaleikki korkealle moreenipenkereelle."
Viita katselee Pispalan touhuja yläviistosta, kuin helikopteriperspektiivistä. Liikettä ja kuhinaa näkyy joka suuntaan kuin muurahaispesässä. Jostain syystä Viita ei mene henkilöiden sisäiseen maailmaan, vaan jättäytyy ikäänkuin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi tai reportteriksi. Viita viljelee omintakeista huumoria kuvauksissaan, kaikessa tuntuu olevan jokin huvittava näkökulma, vaikka sitten sisällissodassa ja Pispalan amatöörimäisessä punakaartissa. Jotenkin Viita on kaikesta huvittunut. Esimerkiksi työväen ammattiosastot ja kirkko näyttäytyvät Viidalle seuraavasti:
"Ammattiosasto ja kirkko eivät olleet puolueellisia, kaukana siitä; aivan puolueettomasti ammattiosasto kehotti jokaista jäsentään liittymään punakaartiin, ja valikoimatta kirkko siunasi voittajat ja jätti hävinneet siunaamatta, elävät ja kuolleet, soromnoo."
Vallankumousajan poliittinen nuorisoliike näkyy ensijaisesti lemmennälkäisten nuorten seurustelupaikkana:
"Ei suinkaan poliittista nuorisoa ole missään, seurustelevaa vain, semmoista, jolle vallankumoukset, isänmaat, jumalat, tieteet ja taiteet ovat mitä oivallisimpia tervaslastuja suopalona kytevään lemmennälkään."
Kirjan loppupuolella alkaa vanheneva Iisakki sairastella ja saa siitä hyvästä lopputilin kouraansa. Iisakki on katkera kravattikaulaiselle, koppavalle mestarille ja tämän sätkyttelylle rahavallan kuuliaisena käskyläisenä:
"Kuinkapa nyt yleensäkään kaulusköyhälistö olisi ehtinyt ja tohtinut huomata erästä sangen ilkeätä yhteyttä korean kravatin ja koiran kauluspannan, jopa rasvatun hirttosilmukan välillä!"
Jostain syystä Viita on ujuttanut teokseensa myös maailmaa syleilevää filosofointia. Fundeeraukset tuntuvat päälleliimatuilta ja oikeastaan turhilta sivujen täytteiltä. Myös unenomaiset ja synkät ajatuskuvitelmat vaikuttivat oudoilta, ellei Viita sitten hakenut taustoja mielen järkkymisille.
Teoksen julkaisemista on nyt kulunut yli 60 vuotta. Onko teksti sitten kestänyt hyvin aikaa vai ei? Työläisperheen arjen kuvauksessa on vieläkin imua. Siihen olisi Viita voinut keskittyä vieläkin enemmän ja jättää muut sivujen täytteet vähemmälle.
July 3, 2011
Koin jonkinlaiseksi kansalaisvelvollisuudekseni lukea vihdoin ja viimein Lauri Viidan "Moreenin" (WSOY, 1956 - 5. p.), tulihan vuoden vaihtuessa minulle jo neljä vuotta Tampereella istumista täyteen. Lisäksi olin kuullut kirjasta pelkästään hyvää, eikä kansalaissota aiheena ole sieltä vähiten kiinnostavasta päästä.
Luulin pitäväni "Moreenista". Olisin halunnut pitää "Moreenista". Mutta ei. Viidan lukeminen oli aikamoista tervanjuontia. Sekatyömies Iisakki Niemisen ja hänen perheensä vaiheet Pispalassa eivät olleet oikeastaan millään tasolla kiinnostavia, eikä kirjailijan käyttämä kielikään mitenkään päätä huimannut. Väinö Linnan "Pohjantähteen" ei kirjaa voi verrata millään tasolla.
Lieneekö aika ajanut kirjasta ohitse vai mistä lienee kyse, mutta ihan sama olisi ollut tarttua vaikka Kalle Päätaloon. Siitäkin olisi voinut saada enemmän tai ainakin saman verran irti.
Luulin pitäväni "Moreenista". Olisin halunnut pitää "Moreenista". Mutta ei. Viidan lukeminen oli aikamoista tervanjuontia. Sekatyömies Iisakki Niemisen ja hänen perheensä vaiheet Pispalassa eivät olleet oikeastaan millään tasolla kiinnostavia, eikä kirjailijan käyttämä kielikään mitenkään päätä huimannut. Väinö Linnan "Pohjantähteen" ei kirjaa voi verrata millään tasolla.
Lieneekö aika ajanut kirjasta ohitse vai mistä lienee kyse, mutta ihan sama olisi ollut tarttua vaikka Kalle Päätaloon. Siitäkin olisi voinut saada enemmän tai ainakin saman verran irti.
November 27, 2017
Suomen historiaa, Pispalan historiaa... Tarinan kulku on hieman sekava. Henkilökuvaus on hienoa. Iisakki ja Joosefiina Nieminen piirtyvät verkkokalvolle selkeinä.
Kyllä on maailma muuttunut sadassa vuodessa hirveästi!
Viidan kieli on paikoin runollista, paikoin lauseet ovat niin vaikeata kieltä, etten ymmärtänyt merkitystä. Viita leikkii kielellä, mikä on hauskaa.
Kyllä on maailma muuttunut sadassa vuodessa hirveästi!
Viidan kieli on paikoin runollista, paikoin lauseet ovat niin vaikeata kieltä, etten ymmärtänyt merkitystä. Viita leikkii kielellä, mikä on hauskaa.
December 2, 2024
2.5 / 5.0
On tullut luettua muutamia suomalaisia klassikoita, jotka eivät ehkä innovatiivisuudessaan, teemoissaan tai rakenteissaan hirveästi päätä huimaa, mutta joiden kieli on niin kaunista, että sillä esitetyt ajatukset väkisinkin tulevat pyhitetyiksi ja teos nousee arvoon arvaamattomaan. Mutta Viita osoittaa, että on niitäkin teoksia klassikkokaartissa, joissa kieli kukkii kauniisti - paskan päällä.
Moreeni on kyllä ihan kiehtova teos, en minä sitä. Teoksen kerronta on kameleonttimaista kolmannen persoonan epäsuoraa selostusta, joka ei pelkästään pyri pääsemään henkilöhahmojen päiden sisälle vaan juuttuu mielellään solmimaan omaa kieltänsä solmuun, luomaan sanojen kirjaimellisista merkityksistä sanaleikkejä ja mielettömyyksiä ja tulee näin teknisesti osoittaneeksi yhden kirjan teemoista, nimittäin sanojen ja todellisuuden välisen käyttöliittymän hataruuden. Teoksen vanhoille Pispalan punakaartilaisille kieli näyttäytyy ajatuksen harhaanjohtavana virvatulena, seuraelämän sinkoilevana suunnannäyttäjänä sekä herrojen relativistisena kieroiluna, silkkana epätasaisena urheilulajina. Samalla tämä pitkällinen kielipeli tulee vieneeksi lukijaa ajatussoliin, jonne ei tavallisella arjen kartalla päästä niin millään.
Kirja kuvaa suhteellisen rempseällä ja paikoin mukaansa tempaavalla tyylillä pispalaisen Niemis-perheen menoa läpi sisällissodan ja pula-ajan. Teos kuvaa milloin ruoanlaittoa, rakennusmateriaaleja, punakaartilaisvartioita, kyläläisten hölinöitä, pankkilainan nostoa, arkkitehtuuria, jauhojen hakuumatkaa, perhe-elämän sutkautuksia, häitä ja hautajaisia. Kuvausten kirjo on typerryttävän laaja, ja teoksen melko selittelemätön, paikoin jopa obskuuri tyyli luo vahvan immersion sikäli, että siinä kokee ikään kuin seuraavansa maailmaa, joka tuskin on tietoinen lukijan ymmärrystarpeesta ja joka pikemminkin vain tahtoo elää ja edetä omin ehtoinensa. Teoksen mainittu rempseys pyrkii puhaltamaan karuun, hiipuvaan elonhiileen kunnon hehkua, ja onpa teoksessa myös filosofisempi puoli, joka pohtii elämän luonnetta kaiken sen rahan, työn, talouden ja kielenkäytön kustannuksella. Kirja tuntuu suorastaan uhkuvan ajatusta, että elämä on elämää, joka olisi parhainta elää - mutta velvollisuus, omistus, valta ja kieli tuntuvat häiritsevän elämää, tyrkkäävän sen aina vauhtiin ja suuntaan, vaikka se haluaisi mataa mielensä mukaan. Jonkinlaista filosofisoitua halua vetää henkeä ja kerrankin ajatella.
Mutta, nyt se murhaava mutta. Kirja on suoraan sanottuna kyhäelmä, johon suhtaudun yhtä jurosti kuin Iisakki nokkelaan Erkki-poikaansa. Oli se kieli kuinka oivaltava raapustus hyvänsä, ja oli niitä teemoja millainen pino tahansa, ei niistä mitään kunnon rakennelmaa tehdä, jos ei ole mitään suuntaa tai teoksen sisäistä välttämättömyyttä. Viita kikkailee minkä sattuu, tuo hahmoja ovista ja ikkunoista, puhuu nyt tästä ja nyt tuosta ihan vaan puhumisen vuoksi. Hahmot jäävät perin etäisiksi varjoiksi, jotka saattavat yhtäkkiä alkaa vaikkapa itkemään - eikä lukijalle välity mitään kunnon tunnetilaa vaan pikemminkin ulkomaailman epämääräistä liikettä.
Ja mikä pahinta, koko teoksen rytmi on auttamattoman hektinen: jos niitä hienoja ilmaisuja ja oivalluksia siellä onkin (ja onhan niitä), ne sabotoivat toinen toisiaan kerronnan hyökyaaltomaisen vyörytyksen myötä. Toki tämä rytmi on oivallinen kuvastamaan 1900-luvun kasvavaa hektisyyttä, suunnattomuutta ja epämääräisyyttä, mutta samalla se puuduttaa lukijan, jolloin jatkuvat nokkeluudet alkavat ärsyttää, ihmiskohtalot lähinnä aiheuttavat olankohautuksia. Olisikin teos keskittynyt lähinnä Iisakkiin ja vaimoonsa Joosefiinaan, mutta ei - alettiinpa yhtäkkiä puhua jostain ässävikaisesta Joosepista, rantaruotalaisesta "jethrorostedt" Jakobssonista, jostain Miettisen Villestä jonka pääjuttu oli lähinnä, että hän toimi joulupukkina ja teloitettiin, persoonattomasta puoli-intellektuelli Allan Rämssistä, huorittelevasta pimeässä kalastavasta Elias-käntystä, Haapaskan inhasta juorusadistiämmästä, monitoimimies Kallesta, kommunisti-wannabe-Paavalista, urheiluhullu-Einarista... mutta ennen kaikea suoraan sanoen surkeasta kyhäelmästä, Erkistä. Erkki on ilmeisesti Viidan alter ego, ja näyttäytyy lähinnä nenäkkäänä haahuilijana, joka sattuu saamaan epämääräisen mielisairauskohtauksen veneretkellä. Tämäkin veneretki olisi voinut olla hienon tunnelmallinen, ja ylipäätään Erkki olisi voinut olla paljon syvällisempi ja ajatuksia herättävä, ellei kirja olisi 200 sivua jo keskittynyt kaikkeen muuhun ja sitten vaan päättänyt jankuttaa lukijalle tälläisestäkin tyypistä tällaisellakin reissulla. (Eikä kyseinen luku edes pääty tähän kohtaukseen!)
Sitä odotti viimeiseen sivuun asti, että tässä olisi joku punainen lanka, joka oikeuttaisi kaiken poukkoilun, päämäärättömyyden ja nokkeluudet. Noh, eipä tullut vastaan - ja Viita olisi varmaan lohkaissut puolustukseksi jotain tyyliin "ei ollut järjenjuoksulla aikaa saati järjellä juoksuaikaa". Se, että kertoo Suomen historian tärkeistä tapahtumista ei vielä riitä - eikä se, että haluaa kikkailla kielen kanssa. Viidalta puuttui siis taiteellinen kuri, ja kun puuttuu kuri, syntyy kurimus.
En missään vaiheessa varsinaisesti luovuttanut, ja kykenin aika ajoin nauttimaan kielestä, vaikka loppua kohden (etenkin Allanin ja Erkin kahvipöytäkeskusteluiden aikana) välillä vähän pitkin hampain edettiin. Sitä toivoi, kuten Iisakki työurallaan, että lopussa kiitos seisoo ja keskenjääneet ajatukset, nuo mielen vekselit, saataisiin lopussa edes jotenkin rästiin - ja sitten tuli itsekin kuukahdettua sinne putkan penkille. Koska oikeastaan pidin kirjan useista puolista, pettymys oli sitäkin karvaampi lopussa. Kuitenkaan kyseessä ei ole floppi vaan melko omalaatuinen teos, joskin se omalaatuisuus on myös osaksi silkkaa sohellusta. Ja kaikesta huolimatta Elina-paran kohtalo jäi mieleeni erityisen riipaisevana - kaiken tämän silpun, sälän ja aineksen ympärillä.
Jos siis luette teoksen, älkää katsoko liikaa tulevaisuuteen vaan koittakaa nauttia kielestä. Parempaa särvintä kun ei oikein tunnu olevan tarjolla tuonajan Tampereella.
On tullut luettua muutamia suomalaisia klassikoita, jotka eivät ehkä innovatiivisuudessaan, teemoissaan tai rakenteissaan hirveästi päätä huimaa, mutta joiden kieli on niin kaunista, että sillä esitetyt ajatukset väkisinkin tulevat pyhitetyiksi ja teos nousee arvoon arvaamattomaan. Mutta Viita osoittaa, että on niitäkin teoksia klassikkokaartissa, joissa kieli kukkii kauniisti - paskan päällä.
Moreeni on kyllä ihan kiehtova teos, en minä sitä. Teoksen kerronta on kameleonttimaista kolmannen persoonan epäsuoraa selostusta, joka ei pelkästään pyri pääsemään henkilöhahmojen päiden sisälle vaan juuttuu mielellään solmimaan omaa kieltänsä solmuun, luomaan sanojen kirjaimellisista merkityksistä sanaleikkejä ja mielettömyyksiä ja tulee näin teknisesti osoittaneeksi yhden kirjan teemoista, nimittäin sanojen ja todellisuuden välisen käyttöliittymän hataruuden. Teoksen vanhoille Pispalan punakaartilaisille kieli näyttäytyy ajatuksen harhaanjohtavana virvatulena, seuraelämän sinkoilevana suunnannäyttäjänä sekä herrojen relativistisena kieroiluna, silkkana epätasaisena urheilulajina. Samalla tämä pitkällinen kielipeli tulee vieneeksi lukijaa ajatussoliin, jonne ei tavallisella arjen kartalla päästä niin millään.
Kirja kuvaa suhteellisen rempseällä ja paikoin mukaansa tempaavalla tyylillä pispalaisen Niemis-perheen menoa läpi sisällissodan ja pula-ajan. Teos kuvaa milloin ruoanlaittoa, rakennusmateriaaleja, punakaartilaisvartioita, kyläläisten hölinöitä, pankkilainan nostoa, arkkitehtuuria, jauhojen hakuumatkaa, perhe-elämän sutkautuksia, häitä ja hautajaisia. Kuvausten kirjo on typerryttävän laaja, ja teoksen melko selittelemätön, paikoin jopa obskuuri tyyli luo vahvan immersion sikäli, että siinä kokee ikään kuin seuraavansa maailmaa, joka tuskin on tietoinen lukijan ymmärrystarpeesta ja joka pikemminkin vain tahtoo elää ja edetä omin ehtoinensa. Teoksen mainittu rempseys pyrkii puhaltamaan karuun, hiipuvaan elonhiileen kunnon hehkua, ja onpa teoksessa myös filosofisempi puoli, joka pohtii elämän luonnetta kaiken sen rahan, työn, talouden ja kielenkäytön kustannuksella. Kirja tuntuu suorastaan uhkuvan ajatusta, että elämä on elämää, joka olisi parhainta elää - mutta velvollisuus, omistus, valta ja kieli tuntuvat häiritsevän elämää, tyrkkäävän sen aina vauhtiin ja suuntaan, vaikka se haluaisi mataa mielensä mukaan. Jonkinlaista filosofisoitua halua vetää henkeä ja kerrankin ajatella.
Mutta, nyt se murhaava mutta. Kirja on suoraan sanottuna kyhäelmä, johon suhtaudun yhtä jurosti kuin Iisakki nokkelaan Erkki-poikaansa. Oli se kieli kuinka oivaltava raapustus hyvänsä, ja oli niitä teemoja millainen pino tahansa, ei niistä mitään kunnon rakennelmaa tehdä, jos ei ole mitään suuntaa tai teoksen sisäistä välttämättömyyttä. Viita kikkailee minkä sattuu, tuo hahmoja ovista ja ikkunoista, puhuu nyt tästä ja nyt tuosta ihan vaan puhumisen vuoksi. Hahmot jäävät perin etäisiksi varjoiksi, jotka saattavat yhtäkkiä alkaa vaikkapa itkemään - eikä lukijalle välity mitään kunnon tunnetilaa vaan pikemminkin ulkomaailman epämääräistä liikettä.
Ja mikä pahinta, koko teoksen rytmi on auttamattoman hektinen: jos niitä hienoja ilmaisuja ja oivalluksia siellä onkin (ja onhan niitä), ne sabotoivat toinen toisiaan kerronnan hyökyaaltomaisen vyörytyksen myötä. Toki tämä rytmi on oivallinen kuvastamaan 1900-luvun kasvavaa hektisyyttä, suunnattomuutta ja epämääräisyyttä, mutta samalla se puuduttaa lukijan, jolloin jatkuvat nokkeluudet alkavat ärsyttää, ihmiskohtalot lähinnä aiheuttavat olankohautuksia. Olisikin teos keskittynyt lähinnä Iisakkiin ja vaimoonsa Joosefiinaan, mutta ei - alettiinpa yhtäkkiä puhua jostain ässävikaisesta Joosepista, rantaruotalaisesta "jethrorostedt" Jakobssonista, jostain Miettisen Villestä jonka pääjuttu oli lähinnä, että hän toimi joulupukkina ja teloitettiin, persoonattomasta puoli-intellektuelli Allan Rämssistä, huorittelevasta pimeässä kalastavasta Elias-käntystä, Haapaskan inhasta juorusadistiämmästä, monitoimimies Kallesta, kommunisti-wannabe-Paavalista, urheiluhullu-Einarista... mutta ennen kaikea suoraan sanoen surkeasta kyhäelmästä, Erkistä. Erkki on ilmeisesti Viidan alter ego, ja näyttäytyy lähinnä nenäkkäänä haahuilijana, joka sattuu saamaan epämääräisen mielisairauskohtauksen veneretkellä. Tämäkin veneretki olisi voinut olla hienon tunnelmallinen, ja ylipäätään Erkki olisi voinut olla paljon syvällisempi ja ajatuksia herättävä, ellei kirja olisi 200 sivua jo keskittynyt kaikkeen muuhun ja sitten vaan päättänyt jankuttaa lukijalle tälläisestäkin tyypistä tällaisellakin reissulla. (Eikä kyseinen luku edes pääty tähän kohtaukseen!)
Sitä odotti viimeiseen sivuun asti, että tässä olisi joku punainen lanka, joka oikeuttaisi kaiken poukkoilun, päämäärättömyyden ja nokkeluudet. Noh, eipä tullut vastaan - ja Viita olisi varmaan lohkaissut puolustukseksi jotain tyyliin "ei ollut järjenjuoksulla aikaa saati järjellä juoksuaikaa". Se, että kertoo Suomen historian tärkeistä tapahtumista ei vielä riitä - eikä se, että haluaa kikkailla kielen kanssa. Viidalta puuttui siis taiteellinen kuri, ja kun puuttuu kuri, syntyy kurimus.
En missään vaiheessa varsinaisesti luovuttanut, ja kykenin aika ajoin nauttimaan kielestä, vaikka loppua kohden (etenkin Allanin ja Erkin kahvipöytäkeskusteluiden aikana) välillä vähän pitkin hampain edettiin. Sitä toivoi, kuten Iisakki työurallaan, että lopussa kiitos seisoo ja keskenjääneet ajatukset, nuo mielen vekselit, saataisiin lopussa edes jotenkin rästiin - ja sitten tuli itsekin kuukahdettua sinne putkan penkille. Koska oikeastaan pidin kirjan useista puolista, pettymys oli sitäkin karvaampi lopussa. Kuitenkaan kyseessä ei ole floppi vaan melko omalaatuinen teos, joskin se omalaatuisuus on myös osaksi silkkaa sohellusta. Ja kaikesta huolimatta Elina-paran kohtalo jäi mieleeni erityisen riipaisevana - kaiken tämän silpun, sälän ja aineksen ympärillä.
Jos siis luette teoksen, älkää katsoko liikaa tulevaisuuteen vaan koittakaa nauttia kielestä. Parempaa särvintä kun ei oikein tunnu olevan tarjolla tuonajan Tampereella.
July 6, 2017
Muutoin olisi ehkä voinut jäädä kolmeen tähteen, mutta onhan se ensimmäinen luku aivan huikaisevan hienoa kaupunkikuvausta. Tamperelaisille varsinkin vahva suositus, ensimmäisen luvun osalta, ja muutenkin 1900-luvun alkupuolen työläiskuvausten ystäville.
Loppuu vähän töksähtäen, paikoin etenee kiinnostavammin kuin toiste, mutta kaikkinensa kovin mielenkiintoinen kuvaus sekatyömies Iisakki Niemisen elämänkulusta Pispalan rinteillä.
Loppuu vähän töksähtäen, paikoin etenee kiinnostavammin kuin toiste, mutta kaikkinensa kovin mielenkiintoinen kuvaus sekatyömies Iisakki Niemisen elämänkulusta Pispalan rinteillä.
December 31, 2022
Alussa mielenkiintoista ajankuvaa Pispalan rakentamisesta ja teollisuustyövestön elämästä. Harmillisesti kokonaisuus maistuu puulta ja paperilta, mihin pääasiassa syynä ovat yksiulotteiset henkilöhahmot ja tekotaiteellinen ilmaisutapa. Ah ja voi!
October 19, 2021
Vähän turhan masentava lukukokemus minulle.
February 8, 2017
Puolen välin jälkeen pitkästyin unikuviin ja muuhun jaaritteluun.
June 6, 2022
Romaani on pidennetty Lauri Viidan runo hyvällä ja huonolla tavalla :D
December 29, 2024
Ensimmäinen puolisko kirjasta eteni hyvin ja värikäs kielikin viihdytti. Loppupuoli jahnattiin ja kotikutoisfilosofoitiin, uhottiin ja rakennettiin epäkiinnostavasti.
March 5, 2023
Jälkiviisaana täytyy sanoa, että tästä kirjasta olisi voinut saada paljon enemmän irti, jos sen olisi lukenut lomalla, rauhassa syventyen. Kirjassa on paljon hienoja ja kiinnostavia elementtejä, mutta arjen kiireessä lukukokemus jäi melkoisen tahmeaksi.
Kirjan keskiössä tuntuu olevan tunnelmointi ja runollinen kieli, kun taas itse tarinan juoni kulkee rinnalla kuin sivuosassa. Välillä huomio keskittyy pieniin yksityiskohtiin, kun taas välillä hypitään vuosien yli ilman ihmeempiä selittelyjä. Vuodet vierivät, sota syttyy ja avioliittoja solmitaan todella vähällä pohjustuksella tai jopa ilman mitään pohjustusta. Välillä lukijana sai olla melko pyörällä päästään, mutta toisaalta koin, että teksti tavoitti todella hyvin ihmisen ajatuksenjuoksun sävyn. Teksti tuntui aidolta perhetarinalta, jossa huomio kiinnittyi yksilölle tärkeisiin aiheisiin. Niemisen perheelle lankeava vekseli voi todella olla tärkeämpi kuin kansakunnan vaiheet. Olisin kuitenkin kaivannut hieman enemmän selkeyttä erityisesti sivuhenkilöiden esittelyyn; naapureiden nimet eivät jääneet itselleni oikein mieleen, minkä vuoksi koko yhteisö tuntui kovin etäiseltä.
Kirjaan tarttuessa ei kannatakaan odottaa tarkkaa historiallista kuvausta kansalaissodasta, eikä sen puoleen myöskään juonivetoista lukuromaania. Kirja on kuitenkin kiinnostava perhe- ja ajankuvaus, jonka rikkaaseen kieleen on ilo sukeltaa. Sivuhuomiona täytyy vielä todeta että Väinö Linna on näköjään saanut turhaan koko kunnian "... kuin Ellun kanat" -sanonnan tuomisesta kirjallisuuteen. Ainakin itselleni on joskus väitetty, että sanonta on Tuntemattomasta sotilaasta, mutta tässä kirjassa Viita käyttää samaa sanontaa jo neljä vuotta aiemmin.
Kirjan keskiössä tuntuu olevan tunnelmointi ja runollinen kieli, kun taas itse tarinan juoni kulkee rinnalla kuin sivuosassa. Välillä huomio keskittyy pieniin yksityiskohtiin, kun taas välillä hypitään vuosien yli ilman ihmeempiä selittelyjä. Vuodet vierivät, sota syttyy ja avioliittoja solmitaan todella vähällä pohjustuksella tai jopa ilman mitään pohjustusta. Välillä lukijana sai olla melko pyörällä päästään, mutta toisaalta koin, että teksti tavoitti todella hyvin ihmisen ajatuksenjuoksun sävyn. Teksti tuntui aidolta perhetarinalta, jossa huomio kiinnittyi yksilölle tärkeisiin aiheisiin. Niemisen perheelle lankeava vekseli voi todella olla tärkeämpi kuin kansakunnan vaiheet. Olisin kuitenkin kaivannut hieman enemmän selkeyttä erityisesti sivuhenkilöiden esittelyyn; naapureiden nimet eivät jääneet itselleni oikein mieleen, minkä vuoksi koko yhteisö tuntui kovin etäiseltä.
Kirjaan tarttuessa ei kannatakaan odottaa tarkkaa historiallista kuvausta kansalaissodasta, eikä sen puoleen myöskään juonivetoista lukuromaania. Kirja on kuitenkin kiinnostava perhe- ja ajankuvaus, jonka rikkaaseen kieleen on ilo sukeltaa. Sivuhuomiona täytyy vielä todeta että Väinö Linna on näköjään saanut turhaan koko kunnian "... kuin Ellun kanat" -sanonnan tuomisesta kirjallisuuteen. Ainakin itselleni on joskus väitetty, että sanonta on Tuntemattomasta sotilaasta, mutta tässä kirjassa Viita käyttää samaa sanontaa jo neljä vuotta aiemmin.
October 30, 2021
Palkitun kirjailijan omaelämäkerrallinen romaani Moreeni kertoo pispalalaisesta Iisakki Niemisestä ja hänen perheestään ja vuosikymmenien vastoinkäymisistä ja vääjäämättömästä alamäestä, joka päättyy perin proosallisesti kirjan lopussa.
Teos on nimensä mukaisesti tyyliltään melko rosoinen, mutta se antaa hyvänlaisen käsityksen viime vuosisadalla sotien välillä taloudellisesta ahdingosta, kituuttamisesta ja kansalaissodan jälkivaiheista. Päähenkilö on vähän niin kuin Lauri Viidan oloinen maalta muuttanut tehdastyöläinen, joka tekee lisäansioiden vuoksi kirvesmiehen hommia. Vaikka talo suurenee perheen kasvamisen myötä, taloudellinen ahdinko seuraa koko ajan, ja velkasumma karkaa käsistä.
Päähenkilö Iisakki on kuin suomalaisen tuppisuujöröttäjän arkkityyppi, mutta kuitenkin jurossa yksinäisyydessään hän onnistuu iskemään kaltaisensa naisen eli Josefiinan, joka puolestaan on autuaan tietämätön perheen synkästä velkahelvetistä tai ylipäätään maailmanmenosta lähikauppaa kauempana.
Tampereella kun ollaan ja kun tarina on lähtenyt liikkeelle 1910-luvulta eteenpäin, liitytään punakaartiin ja soimataan porvareita. Vankileireillä kituutellaan aikansa, ja seuraillaan perheen lasten varttumista ja valveutumista kommunistiseen paatokseen. Lapset erkanevat ja vieraantuvat vanhemmistaan, ja kurjuus ja alakulo sen kuin lisääntyvät. Lähteepä yksi mukuloista rakentamaan kommunistisista paratiisia itärajan taa.
Niitä ennakointeja tulee tasaisin väliajoin tarinan edetessä, ja loppuratkaisu onkin sitten ihan kohtalonomainen entiselle timpurille.
Teos on nimensä mukaisesti tyyliltään melko rosoinen, mutta se antaa hyvänlaisen käsityksen viime vuosisadalla sotien välillä taloudellisesta ahdingosta, kituuttamisesta ja kansalaissodan jälkivaiheista. Päähenkilö on vähän niin kuin Lauri Viidan oloinen maalta muuttanut tehdastyöläinen, joka tekee lisäansioiden vuoksi kirvesmiehen hommia. Vaikka talo suurenee perheen kasvamisen myötä, taloudellinen ahdinko seuraa koko ajan, ja velkasumma karkaa käsistä.
Päähenkilö Iisakki on kuin suomalaisen tuppisuujöröttäjän arkkityyppi, mutta kuitenkin jurossa yksinäisyydessään hän onnistuu iskemään kaltaisensa naisen eli Josefiinan, joka puolestaan on autuaan tietämätön perheen synkästä velkahelvetistä tai ylipäätään maailmanmenosta lähikauppaa kauempana.
Tampereella kun ollaan ja kun tarina on lähtenyt liikkeelle 1910-luvulta eteenpäin, liitytään punakaartiin ja soimataan porvareita. Vankileireillä kituutellaan aikansa, ja seuraillaan perheen lasten varttumista ja valveutumista kommunistiseen paatokseen. Lapset erkanevat ja vieraantuvat vanhemmistaan, ja kurjuus ja alakulo sen kuin lisääntyvät. Lähteepä yksi mukuloista rakentamaan kommunistisista paratiisia itärajan taa.
Niitä ennakointeja tulee tasaisin väliajoin tarinan edetessä, ja loppuratkaisu onkin sitten ihan kohtalonomainen entiselle timpurille.
December 23, 2024
Kirjava teos, ehkä liian monenkirjava, jossa hetkittäin on hetkensäkin. Kansalaissodan kuvaukset olivat mukiinmeneviä, Iisakki Niemisen kuolema, Joosefiinan kultainen uni, Erkin ja Allan keskustelu vanhan Eliaksen kanssa -- Muutaman mainitakseni. Kaunis lause siellä, totuus täällä. Kyllä Viita osaa kirjoittaa -- Se on selvä --Mutta kokonaisuus on levoton tyylien sillisalattii, jota paikoin on hyvin tuskaistakin lukea, koska horisontti katoaa, hahmoja on liikaa ja ne ovat hyvin ohuita. Teos on onneksi kepeä, ja paljon on huumoria ja sanailua, joka on useimmiten tosin aika kamalaa. Kaiken huippu on Mäkisen Jooseppi. On kyllä vartin hupaitaa, kun hahmolla ättävika ja te kirjoitetaan. Toti hattua Lauri, toti hattua! Kaiken ylenpalttisen sanan runsauden keskellä tuntui siltä, että teos on joko liian suuri tai liian lyhyt nopeatempoiselle Viitalle tai sitten luin sen itse liian nopeasti. Usein tuli sellainen olo, että minulle tarjoiltiin hyvin hienovaraisia vitsejä, vihjauksia tai oleellisia pointteja, jotka meni minulta aivan ohi. Teos toisaalta tuntui olevan silloin melkeinpä parhaimmillaan, kun jotain joskus hiffasikin.
October 15, 2021
Turhanpäiväisin "klassikko" mitä olen lukenut. Onhan tekele kuvaamaansa työväenluokkaa kohtaan sympaattinen, ja kuvaa alkupuolella etäisesti jonkinlaisen näkökulman Suomen sisällissodasta. Valitettavasti Viidan Proosa on vain äärimmäisen rasittavaa luettavaa, hahmot paperinohuita ja se niin sanottu huumori niin kovin kehnoa. Joku tästä voi saada jotain muutakin irti, mutta minussa ei herättänyt oikein mitään tunteita.
November 1, 2020
Työläisperheen elämää 1900-luvun alkupuolen Pispalasta. Hitusen kuivakkaa tekstiä, ja henkilöhahmot tuntuivat jäävän etäisiksi, mutta Tampereen paikallishistorian esittelynä osin ihan kiinnostavakin kirja.
December 26, 2017
Vähän vaikea antaa tähtiä, toisaalta tykkäsin, toisaalta tuntui suorittamiselta. Paikoin oli sellaista tajunnanvirtaa että putosin täysin kyydistä, samalla kirjan värikäs kieli kuitenkin ilahdutti.
August 31, 2025
Mahtava teos.
October 9, 2025
joosefiina ansaitsi parempaa
June 27, 2016
Juhlavuoden kunniaksi Lauri Viitaa. Olihan tämä kai koulussa luettu, mutta ei erityisesti tunteita herättänyt, toisin kuin esimerkiksi Salingerin Sieppari Ruispellossa tai Vonnegutin Teurastamo 5. Hetkiähän tässä on ja välillä teksti soljuu todella vimmaisesti läpi ajatusten universumin aina kuusta klubiaskin kanteen. Kyllä tätä kotimaistakin pitää lukea, kunhan ei nyt ihan Päätalo-linjalle menisi.
Read
June 3, 2017Olin kirjastossa eikä oikeastaan pitänyt lainata mitään, mutta ensimmäiset sivut ovat niin upeat, että kirja lähti mukaani. Kirja tosin jatkuu seuraavat sadat sivut pääosin tavanomaisempana proosana, mutta luin nekin osittain koska kiinnosti itse tarina, kiinnosti miksi kirjaa pidetään klassikkona eikä kirjan huumori tökkinyt suuremmin lukuunottamatta Josefiinan paikoittain ylimenevää jeesustelua ja Jootepin kohellusta.
January 25, 2019
Aika Tampere.
Displaying 1 - 21 of 21 reviews