What do you think?
Rate this book
Käärmeiden kaupunki
Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.
Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.
Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua.
Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.
Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua.
686 pages, Hardcover
First published July 27, 2017
9 people are currently reading
111 people want to read
About the author
Katri Alatalo
23 books63 followersA fantasy/sf-lover who has always had the need to make up stories and go wandering in imaginary worlds.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 25 of 25 reviews
October 1, 2017
Olihan tämä aika eepos! Sen verran nopealukuista ja mukaansatempaavaa kerrontaa kuitenkin, ettei pituus haitannut. Periaatteessa aika perinteistä fantasiaa sotineen ja hovijuonitteluineen, mutta itämaissävytteinen aavikkoympäristö oli piristävää vaihtelua, ja vaikka tässä velhoja olikin, taikuuden eri variaatiot olivat varsin nokkelia ja istuivat hyvin juuri tähän maailmaan. Rakenne, jossa tarinaa vietiin eteenpäin kolmen keskushenkilön vuorottelevilla näkökulmilla, toimi hyvin ja luvut olivat sen verran lyhyitä, että juoni tuntui koko ajan etenevän.
Jos jostain pitää valittaa, niin henkilöiden käytös tuntui välillä hieman turhan modernilta. Varsinkin Nineten alun isäkapina ja jotkin myöhemmät erinäisten rakastavaisten riidat kuulostivat enemmän siltä, miten nykyajan nuoret aikuiset voisivat tämän kaltaisia asioita käsitellä (nuoriahan päähenkilöt toki ovat tässäkin), ja Arryn sinänsä hauskassa leukailussa oli ajoittain samaa vikaa. Massiivisesta sivumäärästä huolimatta jäi myös tunne, että kaikista kirjan mittaan esille nostetuista elementeistä ei otettu irti aivan kaikkea mahdollista, vaan osa niistä joko käsiteltiin melko nopeasti tai jätettiin loppua kohti sivuun. Tarinan pääroisto, viholliskaupungin julma prinssi, olisi hänkin saanut olla hyytävämpi hahmo mutta jäi nyt vähän pliisuksi.
Pääosin tämä kuitenkin toimi oikein hyvin. Kolme näkökulmahenkilöä olivat selkeästi erilaisia ja kaikki omalla tavallaan kiinnostavia, ja laajassa sivuhenkilökaartissa oli myös paljon hyviä hahmoja (etenkin hallitsijaperheen jäsenet, edellä mainittua prinssiä lukuun ottamatta, olivat hyvinkin persoonallisia), vaikka jotkut jäivät aika statisteiksi ja olisivat ehkä ansainneet enemmänkin tilaa. Juonessa riitti yllättäviä käänteitä, yhdestä jos toisestakin henkilöstä paljastui odottamattomia salaisuuksia eikä oikeastaan kenenkään kohtaloa olisi osannut ennakoida, ja loppuratkaisu meni juuri sopivasti överiksi.
En tiedä, oliko tämä varsinaisesti ya-fantasiaa. Meininki on ajoittain synkkää ja raadollista, ja vaikkei nyt mistään grimdarkista sentään ole kysymys, varsin brutaaleja asioita tapahtuu pitkin matkaa, päähenkilöitä vedetään vuorollaan melkoisen mankelin läpi ja monella sivuhenkilölläkin on karu kohtalo. Löytyypä varsin suorasukaista erotiikkaakin. Ehkä tämä on enemmän sellainen kirja, jota nuoriso lueskelee vähän salaa.
Jos jostain pitää valittaa, niin henkilöiden käytös tuntui välillä hieman turhan modernilta. Varsinkin Nineten alun isäkapina ja jotkin myöhemmät erinäisten rakastavaisten riidat kuulostivat enemmän siltä, miten nykyajan nuoret aikuiset voisivat tämän kaltaisia asioita käsitellä (nuoriahan päähenkilöt toki ovat tässäkin), ja Arryn sinänsä hauskassa leukailussa oli ajoittain samaa vikaa. Massiivisesta sivumäärästä huolimatta jäi myös tunne, että kaikista kirjan mittaan esille nostetuista elementeistä ei otettu irti aivan kaikkea mahdollista, vaan osa niistä joko käsiteltiin melko nopeasti tai jätettiin loppua kohti sivuun. Tarinan pääroisto, viholliskaupungin julma prinssi, olisi hänkin saanut olla hyytävämpi hahmo mutta jäi nyt vähän pliisuksi.
Pääosin tämä kuitenkin toimi oikein hyvin. Kolme näkökulmahenkilöä olivat selkeästi erilaisia ja kaikki omalla tavallaan kiinnostavia, ja laajassa sivuhenkilökaartissa oli myös paljon hyviä hahmoja (etenkin hallitsijaperheen jäsenet, edellä mainittua prinssiä lukuun ottamatta, olivat hyvinkin persoonallisia), vaikka jotkut jäivät aika statisteiksi ja olisivat ehkä ansainneet enemmänkin tilaa. Juonessa riitti yllättäviä käänteitä, yhdestä jos toisestakin henkilöstä paljastui odottamattomia salaisuuksia eikä oikeastaan kenenkään kohtaloa olisi osannut ennakoida, ja loppuratkaisu meni juuri sopivasti överiksi.
En tiedä, oliko tämä varsinaisesti ya-fantasiaa. Meininki on ajoittain synkkää ja raadollista, ja vaikkei nyt mistään grimdarkista sentään ole kysymys, varsin brutaaleja asioita tapahtuu pitkin matkaa, päähenkilöitä vedetään vuorollaan melkoisen mankelin läpi ja monella sivuhenkilölläkin on karu kohtalo. Löytyypä varsin suorasukaista erotiikkaakin. Ehkä tämä on enemmän sellainen kirja, jota nuoriso lueskelee vähän salaa.
September 6, 2017
4+ tähteä
Huoahtaen sain luettua tämän järkälemäisen, 686-sivuisen kirjan, mutta Käärmeiden kaupungin lukeminen ei suinkaan tuntunut taakalta. Päinvastoin - oli suuri nautinto lukea huolella rakennettua tarinaa sekä sujuvan eläväistä tekstiä. Vaikka astuin hiukan pois mukavuusalueeltani, sillä aavikolle sijoittuvia kirjoja en ole juuri koskaan lukenut, upposin heti ensisivuilta saakka Nineten, Sulwaenin ja Arryn taianomaiseen maailmaan. Maistoin hiekan suussani, tunsin käärmeiden suomut ihollani ja tunsin aavikon auringonlaskun punerruksen. Olen lukenut aiemmin Katri Alatalon fantasianovellikokoelman Älä riko pintaa, ja ihastuin jo tuolloin hänen luomiinsa maailmoihin.
Kirjan alussa Sulwaen, Arry ja Kharras-Dimin prinsessa, khali-ran Ninette ovat vielä nuoria ja kukin tiensä alussa. Sulwaen on juuri lähdössä vaellukselle, sillä hän on Oryz-velhon opissa, ja vaellus kuuluu olennaisena osana velhoksi tulemista. Jokin kuitenkin varoittaa häntä vaarasta heti ensimetreillä. Sulwaen haluaa oppia hallitsemaan hiekkaa. Samitsan kaupungissa häntä alkaa kuitenkin hallita Rashaz´zna, taikakivi, hänen soluttautuduttuaan hiljaisten pappien joukkoon.
Hän ei tuntenut lattian kovuutta, ei pelkoa tulevaisuudesta. Hän ei muistanut epävarmuuttaan tai epäonnistumisiaan. Hän tunsi Rashaz' znasta hohkavan voiman ja samalla hauraudenkin, kivikudoksen heikkouden. Hänessä heräsi halu suojella Rashaz'znaa, suojella sitä vaikka oman henkensä uhalla. Huumaava lämpö levisi hänen otsallaan sykkivästä kivestä, eikä hän janonnut muuta kuin lisää jalokivisydämen loistetta, lisää, lisää, lisää. (s. 476)
Nuori Arry on savenvalajana kaupungissa. Hän on erilainen kuin muut kaupungin asukkaat, sillä hän on nimetön, eli hänen vanhemmistaan ei ole tietoa, ja valkoihoinen. Lisäksi hänellä on salainen muodonmuuttajan taito, josta koituu vielä hänelle paljon etua tarinan edetessä.
Ninette taistelee isänsä, khalin kanssa siitä, pitäisikö hänen mennä pian naimisiin. Nuori prinsessa ei koe isänsä ehdottamia sulhasehdokkaita mielekkäiksi, eikä halua avioitua vain tavan vuoksi. Ninette osaa käsitellä käärmeitä, joita hän kantaa aina mukanaan - hiuksissaan, vaatteiden alla, ranteisiinsa kietoutuneina. Kirjan tärkeä symboli, käärmeenmuna, saa myöhemmin hyvin tärkeän roolin Nineten elämässä.
Ninette kiersi kätensä käärmeenmunan ympärille. Kädet eivät yltäneet, vaikka hän koetti venyttää sormiaan koskettamaan toisiaan. Se sai Nineten tuntemaan itsensä pieneksi, lapseksi jälleen. Samalla hänen sisällään läikähteli lämmin tunne ja hän tiesi, ettei todellakaan ollut lapsi enää.
Sinä olet minun lapseni, hän sanoi mielessään samalla kun painoi poskensa aavistuksen karheaa kuorta vasten. (s. 431)
Kaikkien näiden kolmen suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun Samitsalaiset hyökkäävät kaupunkiin pelättyjen hiljaisten pappien kanssa ja ottavat Kharras-Dimin asukkaat orjiksi. Tarinassa seurataan, kuinka nämä nuoret löytävät taas toisensa, selviävät ja alkavat suunnitella Rashazna-jumalaa palvovien Samitsalaisten kukistamista ja orjien vapauttamista.
Tämän kirjan vahvuus on aistittavan tarkka tunnelman ja maailman kuvaus. Henkilöiden ulkoiset olemukset taas jäävät mielestäni köykäisiksi, ja minun on kauhean vaikea saada sitä kuvaa, miltä kolme päähenkilöä, Ninette, Arry ja Sulwaen, näyttävät. Lisäksi en oikein saanut tunnetasolla samaistumispintaa keneenkään näistä kolmesta, joten en kokenut kovin suuria tunnekuohuja missään vaiheessa tarinaa. Arry jäi näistä kolmesta vahvimmin mieleeni: hänessä on kovaa päättäväisyyttä, oveluutta, tervettä itsekkyyttä, mutta kuitenkin suurta lojaaliutta. Hänen muodonmuutoksensa ovat kiehtovia, ja niiden kuvaukseen on panostettu niin, että lukija tuntee siitä aiheutuvan tuskan.
Se, mitä kharrit ehkä pitivät pelkuruutena, oli Arrylle itsesuojeluvaistoa. Usein pelkurit ovat niitä, jotka pelastuvat. Jos hän tarttuisi aseeseen, hän joko kuolisi taistellessa tai joutuisi vangiksi. Parempi oli piiloutua tai paeta. (s.36)
Romanssit jäävät kirjassa vaisuiksi, kuten myös kirjan eroottiset kuvauksetkin, eli yksityiskohtaisempaa tunteiden ja tuntemusten kuvailua olisin kaivannut niihin. Sulwaenin, Zalihin ja Nineten välille olisi saanut kehiteltyä myös mehukkaamman kolmiodraaman, joka nyt jää melko pliisuksi. Minua häiritsee myös se, että alussa Sulwaenille hyvin tärkeäksi muodostunut aavikolta löytynyt hevonen, Nedhel, jää tarinan edetessä sivuun eikä ilmesty mukaan enää kuin ihan kirjan lopussa.
Kirjan monisäikeinen juoni ja tarinalinja ovat kuitenkin kuin loppuun asti hiottua timanttia, eikä kirjasta olisi voinut jättää sivuakaan pois. Heti alussa tarinaan ilmaantuvat käärmeenmunat, käärmeet ja niihin liittyvä mytologia, pääkolmikon erityiset kyvyt tarkkaan mietittyinä ja kuvailtuina sekä aavikkokaupunkien tunnelmat saavat tästä aivan ainutlaatuisen, ahmittavan elämyksen. On suorastaan pakko lukea, miten Nineten ja käärmeenmunan käy, miten Arry onnistuu nousemaan orjasta prinsessan mieheksi ja miten Sulwaen pystyy vastustamaan maagisen taikakiven, Rashaz'znan valtaa. Kirjan lopussa on yllättävä juonenkäänne, joka opettaa, ettei keneen tahansa voikaan luottaa.
Djabayan syntymä järisyttäisi Nineten maailmaa kovemmin kuin mikään myrsky. Ninette siveli kuoren halkeamaa ja puhui käärmevauvalle. Hän kutsui sitä luokseen, pyysi sitä kiirehtimään. (s.556)
Käärmeiden kaupunkia on markkinoitu jonkin verran nuorten aikuisten kirjana, sillä ainakin elokuussa Katri Alatalo oli nuorten aikuisten Hel-Ya-kirjallisuustapahtumassa esittelemässä kirjaansa, mutta esimerkiksi oman seutuni kirjastossa se on luokiteltu pelkästään aikuisten fantasiaosastolle. Itse olen kiikun kaakun siinä rajoilla, miellänkö tätä puhtaasti nuorten aikuisten kirjaksi, vaikka kirjan sivuilla seikkaileekin nuoria henkilöitä. Ehkä kaksoisluokitus olisi paikallaan, sillä tämä kirja sopii mainiosti niin nuorille aikuisille kuin aikuisillekin lukijoille.
Huoahtaen sain luettua tämän järkälemäisen, 686-sivuisen kirjan, mutta Käärmeiden kaupungin lukeminen ei suinkaan tuntunut taakalta. Päinvastoin - oli suuri nautinto lukea huolella rakennettua tarinaa sekä sujuvan eläväistä tekstiä. Vaikka astuin hiukan pois mukavuusalueeltani, sillä aavikolle sijoittuvia kirjoja en ole juuri koskaan lukenut, upposin heti ensisivuilta saakka Nineten, Sulwaenin ja Arryn taianomaiseen maailmaan. Maistoin hiekan suussani, tunsin käärmeiden suomut ihollani ja tunsin aavikon auringonlaskun punerruksen. Olen lukenut aiemmin Katri Alatalon fantasianovellikokoelman Älä riko pintaa, ja ihastuin jo tuolloin hänen luomiinsa maailmoihin.
Kirjan alussa Sulwaen, Arry ja Kharras-Dimin prinsessa, khali-ran Ninette ovat vielä nuoria ja kukin tiensä alussa. Sulwaen on juuri lähdössä vaellukselle, sillä hän on Oryz-velhon opissa, ja vaellus kuuluu olennaisena osana velhoksi tulemista. Jokin kuitenkin varoittaa häntä vaarasta heti ensimetreillä. Sulwaen haluaa oppia hallitsemaan hiekkaa. Samitsan kaupungissa häntä alkaa kuitenkin hallita Rashaz´zna, taikakivi, hänen soluttautuduttuaan hiljaisten pappien joukkoon.
Hän ei tuntenut lattian kovuutta, ei pelkoa tulevaisuudesta. Hän ei muistanut epävarmuuttaan tai epäonnistumisiaan. Hän tunsi Rashaz' znasta hohkavan voiman ja samalla hauraudenkin, kivikudoksen heikkouden. Hänessä heräsi halu suojella Rashaz'znaa, suojella sitä vaikka oman henkensä uhalla. Huumaava lämpö levisi hänen otsallaan sykkivästä kivestä, eikä hän janonnut muuta kuin lisää jalokivisydämen loistetta, lisää, lisää, lisää. (s. 476)
Nuori Arry on savenvalajana kaupungissa. Hän on erilainen kuin muut kaupungin asukkaat, sillä hän on nimetön, eli hänen vanhemmistaan ei ole tietoa, ja valkoihoinen. Lisäksi hänellä on salainen muodonmuuttajan taito, josta koituu vielä hänelle paljon etua tarinan edetessä.
Ninette taistelee isänsä, khalin kanssa siitä, pitäisikö hänen mennä pian naimisiin. Nuori prinsessa ei koe isänsä ehdottamia sulhasehdokkaita mielekkäiksi, eikä halua avioitua vain tavan vuoksi. Ninette osaa käsitellä käärmeitä, joita hän kantaa aina mukanaan - hiuksissaan, vaatteiden alla, ranteisiinsa kietoutuneina. Kirjan tärkeä symboli, käärmeenmuna, saa myöhemmin hyvin tärkeän roolin Nineten elämässä.
Ninette kiersi kätensä käärmeenmunan ympärille. Kädet eivät yltäneet, vaikka hän koetti venyttää sormiaan koskettamaan toisiaan. Se sai Nineten tuntemaan itsensä pieneksi, lapseksi jälleen. Samalla hänen sisällään läikähteli lämmin tunne ja hän tiesi, ettei todellakaan ollut lapsi enää.
Sinä olet minun lapseni, hän sanoi mielessään samalla kun painoi poskensa aavistuksen karheaa kuorta vasten. (s. 431)
Kaikkien näiden kolmen suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun Samitsalaiset hyökkäävät kaupunkiin pelättyjen hiljaisten pappien kanssa ja ottavat Kharras-Dimin asukkaat orjiksi. Tarinassa seurataan, kuinka nämä nuoret löytävät taas toisensa, selviävät ja alkavat suunnitella Rashazna-jumalaa palvovien Samitsalaisten kukistamista ja orjien vapauttamista.
Tämän kirjan vahvuus on aistittavan tarkka tunnelman ja maailman kuvaus. Henkilöiden ulkoiset olemukset taas jäävät mielestäni köykäisiksi, ja minun on kauhean vaikea saada sitä kuvaa, miltä kolme päähenkilöä, Ninette, Arry ja Sulwaen, näyttävät. Lisäksi en oikein saanut tunnetasolla samaistumispintaa keneenkään näistä kolmesta, joten en kokenut kovin suuria tunnekuohuja missään vaiheessa tarinaa. Arry jäi näistä kolmesta vahvimmin mieleeni: hänessä on kovaa päättäväisyyttä, oveluutta, tervettä itsekkyyttä, mutta kuitenkin suurta lojaaliutta. Hänen muodonmuutoksensa ovat kiehtovia, ja niiden kuvaukseen on panostettu niin, että lukija tuntee siitä aiheutuvan tuskan.
Se, mitä kharrit ehkä pitivät pelkuruutena, oli Arrylle itsesuojeluvaistoa. Usein pelkurit ovat niitä, jotka pelastuvat. Jos hän tarttuisi aseeseen, hän joko kuolisi taistellessa tai joutuisi vangiksi. Parempi oli piiloutua tai paeta. (s.36)
Romanssit jäävät kirjassa vaisuiksi, kuten myös kirjan eroottiset kuvauksetkin, eli yksityiskohtaisempaa tunteiden ja tuntemusten kuvailua olisin kaivannut niihin. Sulwaenin, Zalihin ja Nineten välille olisi saanut kehiteltyä myös mehukkaamman kolmiodraaman, joka nyt jää melko pliisuksi. Minua häiritsee myös se, että alussa Sulwaenille hyvin tärkeäksi muodostunut aavikolta löytynyt hevonen, Nedhel, jää tarinan edetessä sivuun eikä ilmesty mukaan enää kuin ihan kirjan lopussa.
Kirjan monisäikeinen juoni ja tarinalinja ovat kuitenkin kuin loppuun asti hiottua timanttia, eikä kirjasta olisi voinut jättää sivuakaan pois. Heti alussa tarinaan ilmaantuvat käärmeenmunat, käärmeet ja niihin liittyvä mytologia, pääkolmikon erityiset kyvyt tarkkaan mietittyinä ja kuvailtuina sekä aavikkokaupunkien tunnelmat saavat tästä aivan ainutlaatuisen, ahmittavan elämyksen. On suorastaan pakko lukea, miten Nineten ja käärmeenmunan käy, miten Arry onnistuu nousemaan orjasta prinsessan mieheksi ja miten Sulwaen pystyy vastustamaan maagisen taikakiven, Rashaz'znan valtaa. Kirjan lopussa on yllättävä juonenkäänne, joka opettaa, ettei keneen tahansa voikaan luottaa.
Djabayan syntymä järisyttäisi Nineten maailmaa kovemmin kuin mikään myrsky. Ninette siveli kuoren halkeamaa ja puhui käärmevauvalle. Hän kutsui sitä luokseen, pyysi sitä kiirehtimään. (s.556)
Käärmeiden kaupunkia on markkinoitu jonkin verran nuorten aikuisten kirjana, sillä ainakin elokuussa Katri Alatalo oli nuorten aikuisten Hel-Ya-kirjallisuustapahtumassa esittelemässä kirjaansa, mutta esimerkiksi oman seutuni kirjastossa se on luokiteltu pelkästään aikuisten fantasiaosastolle. Itse olen kiikun kaakun siinä rajoilla, miellänkö tätä puhtaasti nuorten aikuisten kirjaksi, vaikka kirjan sivuilla seikkaileekin nuoria henkilöitä. Ehkä kaksoisluokitus olisi paikallaan, sillä tämä kirja sopii mainiosti niin nuorille aikuisille kuin aikuisillekin lukijoille.
January 26, 2018
Hieno seikkailu uusilla ajatuksilla ja elementeillä. Mutta toteutus jätti kuitenkin parantamisen varaa. Mielestäni teksti oli vaihtelevaa ja välillä kuvitteli lukevansa nuorten kirjaa ja välillä aikuisten high fantasya.
Hahmoista en oikein saanut kiinni (edes melkein 700 sivussa) vaan he jäivät etäisiksi eikä heidän kohtalo oikein koskettanut.
Osittain loppu oli myös ennalta-arvattava vaikka ihan hyvä twisti loppuun oli saatu.
Hahmoista en oikein saanut kiinni (edes melkein 700 sivussa) vaan he jäivät etäisiksi eikä heidän kohtalo oikein koskettanut.
Osittain loppu oli myös ennalta-arvattava vaikka ihan hyvä twisti loppuun oli saatu.
September 16, 2017
Jäin tämän kirjan jälkeen hieman hämmentyneisiin tunnelmiin. Osa hyvin vahvaa ja sulavaa kerrontaa, osa taas jollain lailla täytteellä tuntuvaa. Ehkä sulattelen vielä kokemusta. Käärmeiden kaupunki oli kuitenkin kiehtova uusi tuttavuus. / Another book that left me with mixed-feelings. Partially it was very captivating story, but some parts didn't quite convince me. I think I need to give this some time.
Read
May 8, 2020Luin tämän kahdessa päivässä. Aivan mahtava seikkailu, kolme hienosti yhteen kietoutuvaa henkilöhahmoja, joilla kuitenkin jokaisella on oma luonteensa ja päämääränsä.
June 25, 2018
Jännää miten "tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroitunut" aavikkokertomus kykenee olemaan samanaikaisesti sekä islamofobinen että sovinistinen, kuinka 16-20-vuotiaista päähenkilöistä kertova kirja kykenee olemaan naisenkin kirjoittamana niin pedofiilisävytteisellä tavalla kirjoitettu, että sen luulisi tulleen viisikymppisen äijän kynästä, ja kuinka autiomaan keskellä asustavista tummaihoisista fantasiaihmisistä kertovan tarinan suurin henkilökohtainen tragedia on "oikea rasismi iskee valkoiseen poikaan".
Fantasiakirjanakin Käärmeiden kaupunki epäonnistuu. Päähenkilö osaa puhua käärmeille, toinen osaa muuttaa muotoaan ja kolmas on "velho". Mitään näistä taikavoimista ei perustella, selitetä eikä avata. Äkkiä Ninette menettää kykynsä puhua käärmeille, ja jostain syystä se on aivan hirveää. Eikä sittenkään ehkä menettänytkään? Ko/kö? Miten velho eroaa käärmeille puhujasta ja muodonmuuttajasta?
Sentään kieli oli ihan luettavaa. Mieluisa kokemus tämä ei kuitenkaan ollut, lähinnä iljetti lukiessa.
Pedofiilinen ja sovinistinen näkökulma naishahmoihin:
Kaikki mitä Ninette-päähenkilön ulkonäöstä tiedetään kolmenkymmenen sivun lukemisen jälkeen on se, että hän on 17, ja alasti hyvin laihan näköinen. Ei kasvonpiirteitä, ei ihon tai hiusten väriä, ei ilmeikkyyttä tai hörökorvia, ei edes sitä, onko hän 17-vuotiaana finnikasvoisempaa vai siloposkisempaa sorttia. Tärkein tietomme - hän on laiha myös sieltä, missä naisella kuuluisi olla muotoja. Mitä se sitten tässä fantasiamaailmassa tarkoittaakaan - tämä käsityshän on aikojen ja kulttuurien saatossa vaihdellut.
"Hän sairastui 14-vuotiaana", sanoo vanha kuningatar kuolleesta tyttärestään. 17-vuotias päähenkilö on näkökulmamme, ja kirjailija kokee silti tarpeelliseksi mainita, kuinka "muodokas" kuolleesta prinsessasta veistetty patsas on.
Nuorempi henkiin jäänyt prinsessa, 16-vuotias, on hänkin "muodokas" ja aurinko korostaa hänen rintojaan ja lanteitaan, samalla kun hahmoa pilkataan kirjailijan omasta valinnasta kuvata hänet näin. Lisäksi kertojan täytyy kuitenkin jatkuvasti muistuttaa, että hänen kasvonsa ovat kuin lapsen.
19-vuotias poika virnistelee prinsessalle, laukoo törkeitä kommentteja, viedään tyrmään, ja jostain syystä tämä on kertojan mukaan a) prinsessalta lapsellista ja b) oikeasti todella hellyyttävää toimintaa. Hyi.
Samalla toisaalla parikymppinen velho-oppilas joutuu vieraaseen kaupunkiin, jossa hänet pelastaa lämpöhalvaukselta ja nestehukalta "laiha" nainen, joka "ei ole enää nuori". Jätkä toipuu, ja kaupunki on iloinen, ja siellä niin heterot kuin samaa sukupuolta edustavatkin parit syleilevät toisiaan avoimesti. Sitten tämä "ei enää mikään nuori nainen" riisuu kaverin ja seuraavat kohtaukset ovatkin jatkuvaa paneskelua, jossa sekä ikä- että valtasuhteet ovat aivan vinossa. (Vanhempi auttaja, nuorempi autettava. Ei terve pohja millekään seksisuhteelle.)
Islamofobinen ja orientalistinen näkökulma:
Kukaan ei juokse aavikolla hiekkaa hiuksissa ja pää paljaana. Historiallisesti päähunnuille, beduiinihuiveille, turbaaneille ja hupuille on autiomaassa oikeasti kulttuurin lisäksi myös käytännölliset syynsä. Siispä se, että ainoat täyshunnutetut hahmot ovat kiihkopappeja, ja tämä järkyttää kaikkia muita autiomaan kansoja, tuntuu hyvin väkinäiseltä.
Mekan keskustassa on Kaaban musta kivi, joten yksijumalainen kiihkosotureiden uskonto joka palvoo "pyhää kiveä" (olkoon tässä sitten kivilaji eli ei) tuntuu melko kärjistetyltä kulttuuriselta omimiselta ja negatiiviselta stereotyypiltä. Unohduksiin on näköjään jäänyt se, että oikeassa maailmassa myös kristinusko on abrahamilainen yksijumalainen uskonto, jonka puolesta on sodittu, samoin juutalaisuus. Ja soditaan edelleen. Unohduksiin on myös näköjään jäänyt se, että suurin osa arabimaista (joiden pohjalle Käärmeiden kaupunki on rakennettu) on muslimimaita.
Kaikkein hävyttömin hahmokohtainen kommentti oli se, että mitään uskontoa ei voisi harjoittaa "hurskaasti" kritisoimatta maallista valtaa, ja että ainoa tapa uskoa johonkin tämän mielikuvitus-Islamin kaltaiseen järjestelmään on tulla aivopestyksi, kuten kokonaiselle kaupunkikansalle Käärmeiden kaupungissa käy.
Fantasiakirjanakin Käärmeiden kaupunki epäonnistuu. Päähenkilö osaa puhua käärmeille, toinen osaa muuttaa muotoaan ja kolmas on "velho". Mitään näistä taikavoimista ei perustella, selitetä eikä avata. Äkkiä Ninette menettää kykynsä puhua käärmeille, ja jostain syystä se on aivan hirveää. Eikä sittenkään ehkä menettänytkään? Ko/kö? Miten velho eroaa käärmeille puhujasta ja muodonmuuttajasta?
Sentään kieli oli ihan luettavaa. Mieluisa kokemus tämä ei kuitenkaan ollut, lähinnä iljetti lukiessa.
Pedofiilinen ja sovinistinen näkökulma naishahmoihin:
Kaikki mitä Ninette-päähenkilön ulkonäöstä tiedetään kolmenkymmenen sivun lukemisen jälkeen on se, että hän on 17, ja alasti hyvin laihan näköinen. Ei kasvonpiirteitä, ei ihon tai hiusten väriä, ei ilmeikkyyttä tai hörökorvia, ei edes sitä, onko hän 17-vuotiaana finnikasvoisempaa vai siloposkisempaa sorttia. Tärkein tietomme - hän on laiha myös sieltä, missä naisella kuuluisi olla muotoja. Mitä se sitten tässä fantasiamaailmassa tarkoittaakaan - tämä käsityshän on aikojen ja kulttuurien saatossa vaihdellut.
"Hän sairastui 14-vuotiaana", sanoo vanha kuningatar kuolleesta tyttärestään. 17-vuotias päähenkilö on näkökulmamme, ja kirjailija kokee silti tarpeelliseksi mainita, kuinka "muodokas" kuolleesta prinsessasta veistetty patsas on.
Nuorempi henkiin jäänyt prinsessa, 16-vuotias, on hänkin "muodokas" ja aurinko korostaa hänen rintojaan ja lanteitaan, samalla kun hahmoa pilkataan kirjailijan omasta valinnasta kuvata hänet näin. Lisäksi kertojan täytyy kuitenkin jatkuvasti muistuttaa, että hänen kasvonsa ovat kuin lapsen.
19-vuotias poika virnistelee prinsessalle, laukoo törkeitä kommentteja, viedään tyrmään, ja jostain syystä tämä on kertojan mukaan a) prinsessalta lapsellista ja b) oikeasti todella hellyyttävää toimintaa. Hyi.
Samalla toisaalla parikymppinen velho-oppilas joutuu vieraaseen kaupunkiin, jossa hänet pelastaa lämpöhalvaukselta ja nestehukalta "laiha" nainen, joka "ei ole enää nuori". Jätkä toipuu, ja kaupunki on iloinen, ja siellä niin heterot kuin samaa sukupuolta edustavatkin parit syleilevät toisiaan avoimesti. Sitten tämä "ei enää mikään nuori nainen" riisuu kaverin ja seuraavat kohtaukset ovatkin jatkuvaa paneskelua, jossa sekä ikä- että valtasuhteet ovat aivan vinossa. (Vanhempi auttaja, nuorempi autettava. Ei terve pohja millekään seksisuhteelle.)
Islamofobinen ja orientalistinen näkökulma:
Kukaan ei juokse aavikolla hiekkaa hiuksissa ja pää paljaana. Historiallisesti päähunnuille, beduiinihuiveille, turbaaneille ja hupuille on autiomaassa oikeasti kulttuurin lisäksi myös käytännölliset syynsä. Siispä se, että ainoat täyshunnutetut hahmot ovat kiihkopappeja, ja tämä järkyttää kaikkia muita autiomaan kansoja, tuntuu hyvin väkinäiseltä.
Mekan keskustassa on Kaaban musta kivi, joten yksijumalainen kiihkosotureiden uskonto joka palvoo "pyhää kiveä" (olkoon tässä sitten kivilaji eli ei) tuntuu melko kärjistetyltä kulttuuriselta omimiselta ja negatiiviselta stereotyypiltä. Unohduksiin on näköjään jäänyt se, että oikeassa maailmassa myös kristinusko on abrahamilainen yksijumalainen uskonto, jonka puolesta on sodittu, samoin juutalaisuus. Ja soditaan edelleen. Unohduksiin on myös näköjään jäänyt se, että suurin osa arabimaista (joiden pohjalle Käärmeiden kaupunki on rakennettu) on muslimimaita.
Kaikkein hävyttömin hahmokohtainen kommentti oli se, että mitään uskontoa ei voisi harjoittaa "hurskaasti" kritisoimatta maallista valtaa, ja että ainoa tapa uskoa johonkin tämän mielikuvitus-Islamin kaltaiseen järjestelmään on tulla aivopestyksi, kuten kokonaiselle kaupunkikansalle Käärmeiden kaupungissa käy.
June 12, 2018
Kirjoitetaanpa arvio kirjasta nyt, kun tunteet ovat vähän laantuneet eilisestä. Kuten edeltävästä lauseesta voi päätellä, tämä kirja ja tarina herätti minussa tunteita. Vahvoja tunteita lienee oikea ilmaisu ja sehän on vain hyvä. Kirja imaisi minut mukaansa ensimmäiseltä sivulta lähtien ja piti otteessaan viimeiselle sivulle asti.
Tarina alkaa kolmen lapsen yllättävästä ystävyydestä; nimetön ruukuntekijä Arry, velho-oppilas Sulwaen ja Kharras-Dimin prinsessa, khali-ran Ninette juoksentelevat viattomasti aavikolla ja tutkivat aavikoita kaupunkinsa ympärillä. Heitä kaikkia yhdistää taikuus ja salaisuus: Sulwaen ja Ninette ovat luvanneet pitää Arryn salaisuuden, sen että hän pystyy muuttamaan muotoaan keneksi tahansa. Sulwaen puolestaan on velho Oryzin oppipoika ja Ninetteä kutsutaan käärmeprinsessaksi, koska hän pystyy juttelemaan niille ja muodostamaan elinikäisen yhteyden käärmeisiinsä.
Lapsien välinen ystävyys tuohoutuu kuitenkin herkästi, kun äkkipikainen Arry tuhoaa kolmikon aavikolta löytäneet suuret käärmeenmunat. Ninette ei pysty antamaan anteeksi Arryn tekoa tai Sulwaenin tekemättömyyttä. Ninette kokee suurta tuskaa munien tuhouduttua; hän kun oli jo lämmitellyt ja herätellyt suurta munaa horroksestaan.
Vuodet vierivät ja entiset ystävykset elävät erillisiä elämiä. Sulwaen lähtee velhon vaellukselle erämaahan, Ninette taistelee isänsä Khalin tahtoa vastaan avioliiton solmimisessa ja Arry on kohonnut ruukuntekijöiden joukossa vain vähän eteenpäin. Kaikki muutttuu, kun vieras valtio hyökkää kaupunkiin näkymättömien pappiensa avulla ja orjuuttaa vapaan Kharras-Dimin kansan.
SPOILERS!
Niin Ninette kuin Arry joutuvat orjuuteen, hylkäämään edellisen identiteettinsä ja tekeytymään joksikin toiseksi. Orjankahle on sidottu oudolla magialla, mutta molemmat päähenkilöt muiden kharrien lailla haaveilevat vapaudesta.
Jokainen päähenkilöistä kipuilee itsekkyytensä ja epäilyksiensä kanssa. Jokainen kolmikosta epäilee entisiä ystäviään ja kärsii luottamuksen pulasta tilanteessa, joissa heidän täytyy pystyä luottamaan toisiinsa pelastautuakseen vieraan valtion mielipuolisen johtajan orjuudesta. Jokaista kolmikosta myös testataan eri tavoin taikuuden saralla; Arry kohoaa oman muodonmuutostaitonsa huipulle ja tavoittelee elämäänsä parempaa asemaa yhteiskunnassa, Ninette löytää yhteyden muinaiseen käärmekulttiin ja hiljalleen kasvattaa kykyjään hallita käärmeitä ja Sulwaenin turhautuneen velhonvaelluksen jälkeen hän pääsee Samitsan pappien hallitseman taikuuden piiriin.
Luonnollisesti tarinaan kuuluu roppakaupalla juonittelua, kolmiodraamaa ja mitä vivaihteikkaimpia juonenkäänteitä. Katri Alatalo herättää upeasti keidaskaupungit ja kuvitteellisen aavikon elämään tekstissään. Välillä unohdin aivan kokonaan lukevani fiktiivistä tekstiä, niin hienosti rakennettua tekstiä ja mytologiaa kirjassa oli.
Koin hienoista pettymystä kirjan loppuun; vaikka viimeisille aukeamille löytyi järisyttäviä juonenkäänteitä, oli mielestäni lopputaistelu jo kaikkeudessaan hivenen absurdi. Saatoin tuhahtaa ääneen, sillä mieleeni tuli väkisinkin King Kongin taistelu toisen Kongin kaltaisen kanssa (joskin käärmeiden muodossa).
Henkilöhahmot olivat samaistuttavia ja varsinaisen aitoja tunteiden kirjoineen. Arryn motiiveista erinäisiin juoniin ja punoksiin oli hankala saada selkoa; välillä kun hahmo ei tuntunut itsekään olevan varma, miksi hän haluaa tutustua tai päästä lähemmäs yhtä jos toista sivuhahmoista. Tai kenties Arryn ajatuksia ja motiiveja ei oltu kirjoitettu yhtä selkeästi esille kuin Nineten ja Sulwaenin.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!
Tarina alkaa kolmen lapsen yllättävästä ystävyydestä; nimetön ruukuntekijä Arry, velho-oppilas Sulwaen ja Kharras-Dimin prinsessa, khali-ran Ninette juoksentelevat viattomasti aavikolla ja tutkivat aavikoita kaupunkinsa ympärillä. Heitä kaikkia yhdistää taikuus ja salaisuus: Sulwaen ja Ninette ovat luvanneet pitää Arryn salaisuuden, sen että hän pystyy muuttamaan muotoaan keneksi tahansa. Sulwaen puolestaan on velho Oryzin oppipoika ja Ninetteä kutsutaan käärmeprinsessaksi, koska hän pystyy juttelemaan niille ja muodostamaan elinikäisen yhteyden käärmeisiinsä.
Lapsien välinen ystävyys tuohoutuu kuitenkin herkästi, kun äkkipikainen Arry tuhoaa kolmikon aavikolta löytäneet suuret käärmeenmunat. Ninette ei pysty antamaan anteeksi Arryn tekoa tai Sulwaenin tekemättömyyttä. Ninette kokee suurta tuskaa munien tuhouduttua; hän kun oli jo lämmitellyt ja herätellyt suurta munaa horroksestaan.
Vuodet vierivät ja entiset ystävykset elävät erillisiä elämiä. Sulwaen lähtee velhon vaellukselle erämaahan, Ninette taistelee isänsä Khalin tahtoa vastaan avioliiton solmimisessa ja Arry on kohonnut ruukuntekijöiden joukossa vain vähän eteenpäin. Kaikki muutttuu, kun vieras valtio hyökkää kaupunkiin näkymättömien pappiensa avulla ja orjuuttaa vapaan Kharras-Dimin kansan.
SPOILERS!
Niin Ninette kuin Arry joutuvat orjuuteen, hylkäämään edellisen identiteettinsä ja tekeytymään joksikin toiseksi. Orjankahle on sidottu oudolla magialla, mutta molemmat päähenkilöt muiden kharrien lailla haaveilevat vapaudesta.
Jokainen päähenkilöistä kipuilee itsekkyytensä ja epäilyksiensä kanssa. Jokainen kolmikosta epäilee entisiä ystäviään ja kärsii luottamuksen pulasta tilanteessa, joissa heidän täytyy pystyä luottamaan toisiinsa pelastautuakseen vieraan valtion mielipuolisen johtajan orjuudesta. Jokaista kolmikosta myös testataan eri tavoin taikuuden saralla; Arry kohoaa oman muodonmuutostaitonsa huipulle ja tavoittelee elämäänsä parempaa asemaa yhteiskunnassa, Ninette löytää yhteyden muinaiseen käärmekulttiin ja hiljalleen kasvattaa kykyjään hallita käärmeitä ja Sulwaenin turhautuneen velhonvaelluksen jälkeen hän pääsee Samitsan pappien hallitseman taikuuden piiriin.
Luonnollisesti tarinaan kuuluu roppakaupalla juonittelua, kolmiodraamaa ja mitä vivaihteikkaimpia juonenkäänteitä. Katri Alatalo herättää upeasti keidaskaupungit ja kuvitteellisen aavikon elämään tekstissään. Välillä unohdin aivan kokonaan lukevani fiktiivistä tekstiä, niin hienosti rakennettua tekstiä ja mytologiaa kirjassa oli.
Koin hienoista pettymystä kirjan loppuun; vaikka viimeisille aukeamille löytyi järisyttäviä juonenkäänteitä, oli mielestäni lopputaistelu jo kaikkeudessaan hivenen absurdi. Saatoin tuhahtaa ääneen, sillä mieleeni tuli väkisinkin King Kongin taistelu toisen Kongin kaltaisen kanssa (joskin käärmeiden muodossa).
Henkilöhahmot olivat samaistuttavia ja varsinaisen aitoja tunteiden kirjoineen. Arryn motiiveista erinäisiin juoniin ja punoksiin oli hankala saada selkoa; välillä kun hahmo ei tuntunut itsekään olevan varma, miksi hän haluaa tutustua tai päästä lähemmäs yhtä jos toista sivuhahmoista. Tai kenties Arryn ajatuksia ja motiiveja ei oltu kirjoitettu yhtä selkeästi esille kuin Nineten ja Sulwaenin.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!
Read
February 10, 2019Oli tarve irrottautua todellisuudesta, ja siihen Käärmeiden kaupunki oli oivasti omiaan. Aavikkofantasiaa, päähenkilöinä kolme entistä lapsuudenystävää. Kiinnostava maailma ja vetävä juoni. Loppu oli vähän heikompi, ja täytyy tunnustaa, että en oikein saanut kosketuspintaa henkilöihin, minkä takia ihmissuhdekuviot eivät myöskään jaksaneet kiinnostaa. Sopii hyvin fantasiannälkäisille n. 15-vuotiaista alkaen, erityisesti erilaisista maailmoista kiinnostuneille. Tämä ei ole varsinaisesti nuortenkirjallisuutta, mutta luultavasti hahmot kolahtavat parhaiten nuoriin ja nuoriin aikuisiin.
Erityiskiitos siitä, että kirja on itsenäinen fantasiaromaani. Aina ei kaipaa trilogioita.
Erityiskiitos siitä, että kirja on itsenäinen fantasiaromaani. Aina ei kaipaa trilogioita.
March 9, 2018
Pidin kirjasta todella paljon! Hyvin mukaansatempaava. Pidin kuvailuista ja mielikuvitus oli heti niiden mukana. Monen päivän luku-urakka, mutta missään välissä ei olisi halunnut jättää kirjaa käsistään. Odotan innolla kirjailijan tulevia teoksia!
October 13, 2017
Pakko todeta, että Erika Vik ja Katri Alatalo tuovat varsin miellyttävän viban suomalaiseen fantsuskeneen. Tai siis, mihin fantsuskeneen?
February 6, 2019
Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki on hyvällä tavalla erilaista suomalaista fantasiaa, sillä tapahtumat sijoittuvat eksoottisiin aavikkomaisemiin. Tapahtumia seurataan kolmen päähenkilön, Ninetten, Sulwaenin ja Arryn, näkökulmista. Ninette on hallitsijan tytär, jolla on kyky hallita käärmeitä. Sylwaen puolestaan opiskelee velhon oppipoikana, mutta Arry salaa kykynsä muuttua toisiksi ihmisiksi.
Juonittelut ja eri henkilöiden näkökulmat tekivät Käärmeiden kaupungista kiinnostavan lukukokemuksen, eikä kirja tuntunut läheskään niin järkelemäiseltä kuin se todellisuudessa on (686 sivua).
Juonittelut ja eri henkilöiden näkökulmat tekivät Käärmeiden kaupungista kiinnostavan lukukokemuksen, eikä kirja tuntunut läheskään niin järkelemäiseltä kuin se todellisuudessa on (686 sivua).
September 6, 2017
Puntaroin aika pitkään 2 ja 3 tähden välillä, mutta kallistuin nyt lopulta kahden puolelle. Olisin halunnut pitää tästä enemmän, sillä kuvauksen perusteella kirja kuulosti kiehtovan erilaiselta moniin muihin fantasiatarinoihin verrattuna. Ei kirjassa sinänsä mitään suuria vikoja ollut, mutta jokin siinä ei vain napannut niin paljon kuin olin etukäteen toivonut.
Joitakin plussia ja miinuksia (ja tosiaan SPOILERIVAROITUS, avaudun estoitta loppuratkaisusta ja kaikesta muustakin)
- Pidin tarinan sijoittumisesta jonnekin muualle kuin pseudo-keskiaikaeurooppaan. Virkistävää vaihtelua ja mukiinmenevä toteutus
- Kolmen päähenkilöä/kertojanäkökulmaa käsittävä ja näinkin pitkä tarina pysyi hyvin kasassa, vaikkakin viimeiset n. 50 sivua tarina etenikin mielestäni aika rytinällä muuhun kirjaan verrattuna
- Kaikenlainen kuvailu oli tosi niukkaa, mikä oli itselleni iso miinus. Tyyliseikka toki, mutta runsaasta kuvailusta pitävänä tämä kyllä hankaloitti tarinaan ja hahmoihin kiinni pääsemistä. Varsinkin kun aavikot ja keidaskaupungit ovat aika poikkeuksellinen miljöö fantasiagenressä, niin mielestäni tässä olisi ollut loistava tilaisuus ja peruste runsaaseen kuvailuun.
- Nämä lienevät jonkinlaisia kuvailun vähyyteen liittyviä alaongelmia, mutta henkilöhahmot jäivät itselleni vähän etäisiksi ja yksiulotteisiksi, samoin myös hahmojen väliset romanssit jäivät aika latteiksi. Olisin ehkä tykännyt tarinasta enemmän ilman näitä rakkauskuvioita.
- Oikeastaan samaa asiaa kuin edellinen, mutta mainitsen nyt erikseen: En vain tajunnut Arryn hahmoa yhtään. Tai siis, tyyppi tuntuu lähinnä vain nälvivän muita tai teeskentelevän mitä kellekin, enkä oikein saanut kiinni että MIKSI? Ainoa selkeä syy tuntui olevan tuo hahmojen lapsuudessa tapahtunut käärmeenmunien tuhoaminen, mutta vuosien takainen riita tuntuu vähän kepoiselta syyltä kettuilla kaikille 24/7. Tuo irvailu ei myöskään aina tuntunut oikein luontevalta toiminnalta hahmojen kulloiseenkin tilanteeseen nähden. En myöskään oikein pystynyt pitämään uskottavana sitä kuviota, että Arry nousisi orjasta hallitsijaperheen jäseneksi lähinnä olemalla röyhkeä, joten koko Arryn ja Mihakan osuus juonesta oli sitä myöten vähän ontuva. Olisin kaivannut lisää selvyyttää siihen että Arry on Mihakalle vain viihdykettä, tai sitten Arry olisi saanut joutua yrittämään vähän enemmän Mihakan suosioon päästäkseen. Nyt en oikein ottanut selvää että oliko se nyt oikeasti rakastunut vai leikkikö vain.
- Oli ihan ovela juonenkäänne, että päähahmot lopulta luopuivatkin suunnitelmasta hautoa jättiläiskäärme. Mutta lopun paljastus että Oryz olikin joku hullu pahis joka halusi jättiläiskäärmeen itselleen koska maailmanvalloitus oli vähän... äähh? Olen ehkä viime aikoina törmännyt turhan moneen kirjaan/sarjaan/tms. jossa on vastaavan tyyppinen "hyvistä teeskennellyt sivuhahmo on sittenkin pääpahis" -juonikuvio, niin tämä käänne jäi vähän latteaksi. Tuo käänne tuli vielä niin lopussa tarinaa, että koko juttu tuntui tosi irralliselta.
Nyt tätä viestiä läpilukiessani tuntuu että kuulostan negatiivisemmalta kuin tarkoitinkaan. Kirja oli ihan ok, perusviihdyttävä, vaikkei ihan omimpaan makuuni.
Joitakin plussia ja miinuksia (ja tosiaan SPOILERIVAROITUS, avaudun estoitta loppuratkaisusta ja kaikesta muustakin)
- Pidin tarinan sijoittumisesta jonnekin muualle kuin pseudo-keskiaikaeurooppaan. Virkistävää vaihtelua ja mukiinmenevä toteutus
- Kolmen päähenkilöä/kertojanäkökulmaa käsittävä ja näinkin pitkä tarina pysyi hyvin kasassa, vaikkakin viimeiset n. 50 sivua tarina etenikin mielestäni aika rytinällä muuhun kirjaan verrattuna
- Kaikenlainen kuvailu oli tosi niukkaa, mikä oli itselleni iso miinus. Tyyliseikka toki, mutta runsaasta kuvailusta pitävänä tämä kyllä hankaloitti tarinaan ja hahmoihin kiinni pääsemistä. Varsinkin kun aavikot ja keidaskaupungit ovat aika poikkeuksellinen miljöö fantasiagenressä, niin mielestäni tässä olisi ollut loistava tilaisuus ja peruste runsaaseen kuvailuun.
- Nämä lienevät jonkinlaisia kuvailun vähyyteen liittyviä alaongelmia, mutta henkilöhahmot jäivät itselleni vähän etäisiksi ja yksiulotteisiksi, samoin myös hahmojen väliset romanssit jäivät aika latteiksi. Olisin ehkä tykännyt tarinasta enemmän ilman näitä rakkauskuvioita.
- Oikeastaan samaa asiaa kuin edellinen, mutta mainitsen nyt erikseen: En vain tajunnut Arryn hahmoa yhtään. Tai siis, tyyppi tuntuu lähinnä vain nälvivän muita tai teeskentelevän mitä kellekin, enkä oikein saanut kiinni että MIKSI? Ainoa selkeä syy tuntui olevan tuo hahmojen lapsuudessa tapahtunut käärmeenmunien tuhoaminen, mutta vuosien takainen riita tuntuu vähän kepoiselta syyltä kettuilla kaikille 24/7. Tuo irvailu ei myöskään aina tuntunut oikein luontevalta toiminnalta hahmojen kulloiseenkin tilanteeseen nähden. En myöskään oikein pystynyt pitämään uskottavana sitä kuviota, että Arry nousisi orjasta hallitsijaperheen jäseneksi lähinnä olemalla röyhkeä, joten koko Arryn ja Mihakan osuus juonesta oli sitä myöten vähän ontuva. Olisin kaivannut lisää selvyyttää siihen että Arry on Mihakalle vain viihdykettä, tai sitten Arry olisi saanut joutua yrittämään vähän enemmän Mihakan suosioon päästäkseen. Nyt en oikein ottanut selvää että oliko se nyt oikeasti rakastunut vai leikkikö vain.
- Oli ihan ovela juonenkäänne, että päähahmot lopulta luopuivatkin suunnitelmasta hautoa jättiläiskäärme. Mutta lopun paljastus että Oryz olikin joku hullu pahis joka halusi jättiläiskäärmeen itselleen koska maailmanvalloitus oli vähän... äähh? Olen ehkä viime aikoina törmännyt turhan moneen kirjaan/sarjaan/tms. jossa on vastaavan tyyppinen "hyvistä teeskennellyt sivuhahmo on sittenkin pääpahis" -juonikuvio, niin tämä käänne jäi vähän latteaksi. Tuo käänne tuli vielä niin lopussa tarinaa, että koko juttu tuntui tosi irralliselta.
Nyt tätä viestiä läpilukiessani tuntuu että kuulostan negatiivisemmalta kuin tarkoitinkaan. Kirja oli ihan ok, perusviihdyttävä, vaikkei ihan omimpaan makuuni.
This entire review has been hidden because of spoilers.
November 5, 2017
Hieno aavikkoympäristö, ja viihdyin aika hyvin tarinan parissa.
Mutta hahmoista ei oikein saanut otetta, monet motiivit jäivät epäselviksi, eivätkä rakkaustarinat oikein toimineet. Tai siis en tavoittanut sitä miksi juuri nämä parit päätyivät yhteen.
Kyllä tämä joka tapauksessa ihan lukemisen arvoinen tiiliskivi oli.
Mutta hahmoista ei oikein saanut otetta, monet motiivit jäivät epäselviksi, eivätkä rakkaustarinat oikein toimineet. Tai siis en tavoittanut sitä miksi juuri nämä parit päätyivät yhteen.
Kyllä tämä joka tapauksessa ihan lukemisen arvoinen tiiliskivi oli.
March 19, 2019
Useita vuosia ulkomailla asuneena en edes tiennyt, että suomalaista fantasiaa on olemassa, puhumattakaan naispuolisista fantasiakirjailijoista. (Sukupuoli on mainitsemisen arvoista, koska tässä genressä balanssi on niin räikeässä epätasapainossa). Odotuksia ei ehkä ollut, mutta toivoin kovasti, että Käärmeiden kaupunki olisi hyvä.
Aivan sinne se ei kuitenkaan yltänyt. Monet ovat kommentoineet kirjan pituudesta. Mielestäni sen suurin ongelma oli liika kiire. Jos tarina olisi jaettu vaikka kolmeen kirjaan, olisi hahmoilla ollut mahdollisuus kasvaa aidosti kolmiulotteisiksi. Nyt päähenkilöillä ei ole juuri persoonallisuutta kuin ehkä aivan lopussa. Tuloksena on se, että kiinnostus tarinan kehitykseen lopahtaa varhaisessa vaiheessa kun lukija ei välitä mitä hahmoille tapahtuu. Loppurytinä vilisee Tolkienin ja jättikotkien kokoisia loogisia ongelmia ja monet tärkeät tarinan osat jäävät ratkomatta. Ajoittaiset anglisismit pistivät silmään myös (tunnistan ne, koska ne vaivaavat omaa suomen kielen kirjoitustani jatkuvasti).
Eräs aiempi arvio mainitsee naiskuvaan ja aavikkoelämän malliin liittyvistä ongelmista osuvasti, vaikka kaikki kirjassa ei häirinnytkään minua aivan yhtä paljon. Esimerkiksi Peter V. Brettin Demon Cycle -kirjoissa Lähi-Idän stereotypiat ovat paljon pahempia. Mutta ihmettelin myös miten kirja oli kirjoitettu lähinnä miehistä katsetta silmällä pitäen. Olisiko jonkun mahdollista kirjoittaa fantasiaromaani, jossa pääosassa on nainen, jonka kontekstina ei ole sota ja jossa päähenkilöt eivät ole kuninkaallisia tai sellaiseksi haluavia? (Scott Lynch pääsee melko lähelle).
Mutta toivottavasti kirjoittajasta kuullaan vielä. Haluan antaa toisen mahdollisuuden. On kuitenkin rohkea teko kirjoittaa tällainen romaani suomeksi. Pelkästään siitä voisi antaa yhden tähden lisää.
Aivan sinne se ei kuitenkaan yltänyt. Monet ovat kommentoineet kirjan pituudesta. Mielestäni sen suurin ongelma oli liika kiire. Jos tarina olisi jaettu vaikka kolmeen kirjaan, olisi hahmoilla ollut mahdollisuus kasvaa aidosti kolmiulotteisiksi. Nyt päähenkilöillä ei ole juuri persoonallisuutta kuin ehkä aivan lopussa. Tuloksena on se, että kiinnostus tarinan kehitykseen lopahtaa varhaisessa vaiheessa kun lukija ei välitä mitä hahmoille tapahtuu. Loppurytinä vilisee Tolkienin ja jättikotkien kokoisia loogisia ongelmia ja monet tärkeät tarinan osat jäävät ratkomatta. Ajoittaiset anglisismit pistivät silmään myös (tunnistan ne, koska ne vaivaavat omaa suomen kielen kirjoitustani jatkuvasti).
Eräs aiempi arvio mainitsee naiskuvaan ja aavikkoelämän malliin liittyvistä ongelmista osuvasti, vaikka kaikki kirjassa ei häirinnytkään minua aivan yhtä paljon. Esimerkiksi Peter V. Brettin Demon Cycle -kirjoissa Lähi-Idän stereotypiat ovat paljon pahempia. Mutta ihmettelin myös miten kirja oli kirjoitettu lähinnä miehistä katsetta silmällä pitäen. Olisiko jonkun mahdollista kirjoittaa fantasiaromaani, jossa pääosassa on nainen, jonka kontekstina ei ole sota ja jossa päähenkilöt eivät ole kuninkaallisia tai sellaiseksi haluavia? (Scott Lynch pääsee melko lähelle).
Mutta toivottavasti kirjoittajasta kuullaan vielä. Haluan antaa toisen mahdollisuuden. On kuitenkin rohkea teko kirjoittaa tällainen romaani suomeksi. Pelkästään siitä voisi antaa yhden tähden lisää.
April 1, 2018
The story was inspired by One Thousand and One Nights, the collection of Middle Eastern folk tales compiled in Arabic during the Islamic Golden Age, and it shows. The mystical realism among sand dunes and ever-present magic are current themes throughout this story.
I could not finish it, and I think the reason is the steadily rolling story with nearly 700 pages. Don't get me wrong, the writing is very good and it flows very well in Finnish, but for my appetite I was hungry for something a bit more fast-paced, and not something quite as heavy (literally, it's a hardcover edition). I could see myself reading this in a weekend at a cottage when nothing else disturbs me, but before that, it's not going to happen.
I am willing to finish this another time, but now I need to move on to something else. If you are looking for a story that never seems to end, magical realism inspired by One Thousand and One Nights stories, this is the book for you.
I could not finish it, and I think the reason is the steadily rolling story with nearly 700 pages. Don't get me wrong, the writing is very good and it flows very well in Finnish, but for my appetite I was hungry for something a bit more fast-paced, and not something quite as heavy (literally, it's a hardcover edition). I could see myself reading this in a weekend at a cottage when nothing else disturbs me, but before that, it's not going to happen.
I am willing to finish this another time, but now I need to move on to something else. If you are looking for a story that never seems to end, magical realism inspired by One Thousand and One Nights stories, this is the book for you.
May 16, 2020
Katri Alatalon käärmeiden kaupunki jätti vähän hämmentyneen fiiliksen. Olin odottanut pitäväni tästä enemmän, mutta jäi vähän etäiseksi silti.
Hahmoissa, erityisesti Arryssa, mutta tuntui ettei niitä oltu alustettu kunnolla joka jätti sellaisen tunteen että on lukemassa raakiletta jostain todella hienosta.
Kirjoitustyyli oli helppolukuista ja jopa elokuvallista, mutta se harvemmin pysähtyi antamaan tilaa tuntemuksille ja mietinnälle, vaan päätyi kertomaan näyttämisen sijaan, joka on luultavasti yksi syy, miksi hahmot jäi loppujen lopuksi etäisiksi.
Lopun Onyz-käänne tuntui irtonaiselta ja siksi ärsyttävältä.
Tarina olisi toiminut useampana kirjana paremmin, nyt meno oli liian kiireinen miltein 700 sivusta huolimatta, mistään ei saanut kunnolla otetta. Annan toistaiseksi 3/5, koska 2/5 tuntuisi liian vähältä kuitenkin.
Hahmoissa, erityisesti Arryssa, mutta tuntui ettei niitä oltu alustettu kunnolla joka jätti sellaisen tunteen että on lukemassa raakiletta jostain todella hienosta.
Kirjoitustyyli oli helppolukuista ja jopa elokuvallista, mutta se harvemmin pysähtyi antamaan tilaa tuntemuksille ja mietinnälle, vaan päätyi kertomaan näyttämisen sijaan, joka on luultavasti yksi syy, miksi hahmot jäi loppujen lopuksi etäisiksi.
Lopun Onyz-käänne tuntui irtonaiselta ja siksi ärsyttävältä.
Tarina olisi toiminut useampana kirjana paremmin, nyt meno oli liian kiireinen miltein 700 sivusta huolimatta, mistään ei saanut kunnolla otetta. Annan toistaiseksi 3/5, koska 2/5 tuntuisi liian vähältä kuitenkin.
October 21, 2017
Haluaisin nähdä tämän elokuvana!
Erikoiskehuja siitä, että oli kerrankin jotain muuta kuin pseudokeskiaikaa fantasiassa. Aavikot, keitaat, Rashaz, jättiläiskäärmeet, kaikki oli erilaista, uudenlaista, piristävää. Neljän tähden vauhdissa mentiin pitkään, ainoana miinuksena kuvailun niukkuus. Toki kirja olisi ollut aikamoinen järkäle, jos kuvailua olisi lisätty edes jonkun verran, mutta olisin saanut kirjasta, hahmoista, romansseista paljon enemmän irti, jos kuvailua olisi ollut enemmän.
MUTTA.
Erikoiskehuja siitä, että oli kerrankin jotain muuta kuin pseudokeskiaikaa fantasiassa. Aavikot, keitaat, Rashaz, jättiläiskäärmeet, kaikki oli erilaista, uudenlaista, piristävää. Neljän tähden vauhdissa mentiin pitkään, ainoana miinuksena kuvailun niukkuus. Toki kirja olisi ollut aikamoinen järkäle, jos kuvailua olisi lisätty edes jonkun verran, mutta olisin saanut kirjasta, hahmoista, romansseista paljon enemmän irti, jos kuvailua olisi ollut enemmän.
MUTTA.
July 5, 2024
Mielenkiintoinen ja uniikki fantasiateos. Pidin siitä miten käärmeet kietoutuvat tarinaan ja kuinka se käsittelee ihmisten synkkiä tunteita ahneudesta suruun. Hahmot ovat hyvin surumielisiä, ja pidin lopulta heistä kaikista. Tarinaa oli todella mukavaa ja sulavaa lukea, mutta jotain tarinasta silti jäi puuttumaan. Tarinan hahmoja, maailmaa ja sen historiaa avataan tarpeeksi, jotta kirja tarjoaa lukijalle tarpeeksi tietoa, mutta huomasin kaipaavani silti enemmän. Esim. pahis olisi kaivannut muutakin luidensa päälle kuin "olen paha ja julma"-roolin. Kiitosta täytyy kuitenkin antaa kirjan alulle ja lopulle. Tarina veti heti mennessään ja lopetus oli rakennettu loistavasti jättäen tyytyväisen vaikka haikean olon. Tykkäsin tästä lopulta yllättävän paljon!
March 3, 2018
Huh, aikamoinen työ oli saada tämä päätökseen. Vaikka tarinointi oli sujuvaa ja mielenkiintoista, siinä ei kuitenkaan ollut ihan sitä tarvittavaa imua, joka olisi saanut ahmaisemaan kirjan vauhdilla läpi. Henkilöt ja juoni sinänsä olivat hyvin rakenneltuja, mutta kuitenkin jotenkin ohuita -pelkät suhdesotkut eivät jaksaneet pidemmän päälle tarinaa kannatella. Lopussa tarina sai kunnolla vauhtia alleen, ehkäpä olisin vain kaivannut sitä lisää koko matkalle.
Mutta kaiken kaikkiaan oikein hieno tarina, jossa aavikon kuuma aurinko oli hienosti läsnä. Oli mukavaa lukea vaihteeksi itämaista mystiikkaa henkivää kerrontaa, myös fantasiaelementit oli hienosti tarinan kudoksessa mukana.
Mutta kaiken kaikkiaan oikein hieno tarina, jossa aavikon kuuma aurinko oli hienosti läsnä. Oli mukavaa lukea vaihteeksi itämaista mystiikkaa henkivää kerrontaa, myös fantasiaelementit oli hienosti tarinan kudoksessa mukana.
November 4, 2017
Hyvin rakennettu maailma, osa hahmoista mielenkiintoisia. Kirjan alku ja loppu olivat mielestäni hyviä ja nopealukuisia. Keskivaihe oli vähän junnaava eikä siinä oikein tapahtunut mitään, joten kesti kauan saada se luettua. Hämmensi ehkä vähän se että GOT:ssä on Arya jota sanotaan Arryksi välillä, joka oppii muuttamaan ulkonäköään. Tulee tosi paljon GOT:n Arry mieleen kun lukee tämän kirjan muodonmuuttaja Arrystä. Vaikka tämän kirjan Arry onkin ihana hahmo <3
December 26, 2019
Fantasian kentällä perinteistä poikkeava maailma oli virkistävä vierailun kohde. Tarina sen sijaan oli tasoltaan vaihteleva, välillä risovan kevyttä teiniromanssia ja vihjailua, toisinaan niin jouhevasti etenevää ja monipuolista tekstiä, että unohti lukevansa kirjaa. Viimeinen kolmannes oli melkoista tykitystä ja muutamista uskottavuutta nakertavista ratkaisuista huolimatta ehdottomasti se, mikä tekee kirjasta lukemisen arvoisen.
July 4, 2022
Rakastin erilaista ympäristöä ja taikajärjestelmää. Pidin paljon hahmoista ja niiden kehityksestä. Arry oli oma suosikkini. Jäin kaipaamaan kuitenkin lisää maailmasta, joten minulle olisi ollut parempi, jos kirja olisi ollut kaksiosainen.
August 27, 2017
Erinomainen. Valtavirrasta poikkeava. =)
July 26, 2018
Jättikokoinen taidesatu aavikolla oli hyvin erilainen lukukokemus kuin odotin. Erityisesti maailmanrakennus viehätti. Kokonainen arvostelu myöhemmin Kosmoskynässä.
April 14, 2023
Arry is so annoying. Literally every one of his pov's are annoying and selfish. Otherwise the book is really good and has a good plot
This entire review has been hidden because of spoilers.
Displaying 1 - 25 of 25 reviews