Uutiset ympäristöön liittyen ahdistavat: ilmastonmuutos etenee, sademetsiä hakataan ja monet maailmanpäättäjistä vaikuttavat välinpitämättömiltä. Miten olla toiveikas, kun koko maailma tuntuu olevan menossa päin helvettiä?
Ympäristötutkija Panu Pihkala auttaa ymmärtämään ympäristöasioihin liittyviä henkisiä ulottuvuuksia. Hän tarjoaa välineitä omien tunteiden käsittelyyn ja valmiuksia auttaa toisia ihmisiä kohtaamaan ympäristöahdistus. Toivon näköaloja on etsittävä yhdessä.
Päin helvettiä? on ensimmäinen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksesta. Psykologia, sosiologia ja teologia auttavat ymmärtämään, miksi ympäristön tuhoutumista on vaikea käsitellä. Kirja soveltuu kaikille maailmankatsomuksesta riippumatta, vaikka senlopussa käsitellään ytimekkäästi kristillisen ajatteluntarjoamia näkökulmia ympäristökysymyksiin.
Toivoa on. Annetaan sille mahdollisuus.
TT Panu Pihkala työskentelee monitieteellisen ympäristötutkimuksen parissa Helsingin yliopistossa. Hän on mukana käytännön ympäristötyössä ja hänet tunnetaan etenkin kristillisen ympäristökasvatuksen kehittäjänä. Kirjassa hän ammentaa myös omista kokemuksistaan perheenisänä ja yhteiskunnallisena keskustelijana.
Tämän kirjan aihe on todella tärkeä, mutta harmillisesti teksti on toimitettu tosi löysästi. Tuntuu vaivaavan tietokirjallisuutta nykyään. Olisi pitänyt leikata paljon turhaa pois, tiivistää ja hinkata "löysää" kieltä. Nyt lukukokemus tuntui liian keskustelevalta tietokirjaksi ja kirjan kahlaamiseen meni yhdeksän kuukautta.
Teos ei lunastanut lupauksia siitä, että ympäristöahdistus jotenkin helpottaisi kirjan lukemalla, mutta mm. ilmiön määrittely psykologisesti suomeksi on tosi tarpeellista. Sen sijaan kristillinen epilogi on minusta jopa masentava, kun usko saa tässä ikävän muodon siinä, että Jumala vielä pelastaa.
Tavallaan kuitenkin helpottavaa, että minuakin säännöllisesti vaivaava tuska on maailmanlaajuinen ja sitä pidetään todellisena. Olen tehnyt pitkään töitä tuulivoima-alalla ja kaikesta toiminnastani huolimatta huomaan, että työlläni ei ole juuri merkitystä, ajamme koko ajan kovempaa päin seinää. Ilmastonmuutos on huomioitu, mutta esim. lajikatoon ja ihmisen tilan rohmuamiseen ei suhtauduta samalla vakavuudella. Kukaan ei ole valmis luopumaan mistään, mutta ei maailmaa Tesloilla, vastuullisella sijoittamisella ja ydinvoimaloilla pelasteta, meitä on yksinkertaisesti miljardeja ihmisiä liikaa. Onneksi minulla ei ole lapsia.
Joitakin vuosia sitten rippikoulun pappi ilmaisi minulle turhautuneisuuttaan siitä, että jo neljän päivän ajan jokaikisessä esirukouksessa oli rukoiltu ympäristön ja ilmastotyön puolesta. Vastasin epämääräisesti turhautumisen olevan turhaa, kyseessä oli asia, joka oli nuorille tärkeä, ja siksi he halusivat nostaa sen eri näkökulmia esiin. Seuraavan kerran oman mutuiluni sijaan aion ottaa riparille tämän kirjan mukaan, sillä Pihkalan kirjassa varsinkin ympäristökasvatusnäkökulmat ja kristillisen toivon ja ympäristöliikkeen suhteen kuvailu ovat silkkaa timanttia. Äänikirjassa häiritsivät hiukan kirjan sisäiset viitteet, "Lue lisää seuraavasta luvusta" ei toimi äänikirjaformaatissa. Sisällöltään kirja oli napakymppi.
Joskus luettu kirja osuu ajankohtaisuudellaan tai henkilökohtaisuudellaan todella lujaa.
Panu Pihkalan teosta ympäristöahdistuksesta voi pitää ensimmäisenä suomalaisena yleisesityksenä aiheesta. Se on siis erittäin ajankohtainen ja todella tärkeä tietokirja meille lukuisille suomalaisille, jotka esimerkiksi syksyn 2018 IPCC:n lohduttoman raportin edessä pohdiskelemme, miten voisimme paitsi itse reagoida ympäristöahdistukseen oikealla tavalla, myös miten käsitellä tunteitamme toisten ihmisten kanssa.
Valmistelin hyvin henkilökohtaista, mutta myös Pihkalan kirjaa käsitellyttä analyysia, mutta johtuen varsin sirpaleisesta kirjoitusrupeamasta, en ole saanut sitä vieläkään valmiiksi. Tulee varmaan jossain vaiheessa tännekin, mutta oli pakko tämä teos joka tapauksessa jo nyt mainita, siksi loistavasta kirjasta on kysymys. Ehdoton lukusuositus!
Päivitys 3.2.2019. No, niin. Nyt sain pitkään melkein valmiina olleen arvioni valmiiksi:
Päin helvettiä vahvisti käsitystäni ja ymmärrystäni ympäristöahdistuksen ja kuolevaisuuteen liittyvän ahdistuksemme yhteydestä ja auttoi tarkentamaan ajatuksiani toivosta ympäristökriisiin aikakaudella. Mitään ympäristöahdistuksen parannuskeinoa kirjasta ei missään nimessä kannata odottaa, vaikka siinä toki jaetaan lehdissä ja järjestöjen viestinnässäkin näkyneitä listoja keinoista, joilla ahdistusta voi helpottaa. Nähdäkseni tällaiset listat kuitenkin sisältävät lähinnä elämänmittaisia harjoituksia (joista ehkä vaikeimpana: ”hyväksy tosiasiat”), joiden tekemiseen kirja saattaa kyllä olla hyvä alkusysäys.
Vaikka pidän kirjaa erittäin tärkeänä ympäristöahdistuksen sanoittajana, jouduin (jälleen kerran) ihmettelemään kustannustoimituksen puutetta. Kirjan rakenne tuntuu sekavalta ja paikoitellen toisteiselta, kieli on toisinaan kömpelöä ja virheellistä, ja laivavertaus on todella naiivi suhteessa teoksen muuhun sisältöön. Ymmärrän, miksi Pihkala teologina on halunnut kirjoittaa myös kristinuskoa käsittelevän osion, mutta pidän sitä harkitsemattomana. Jo osion olemassaolo voi karkottaa monia lukijoita, ja vaikka itse mielenkiinnosta monenlaisiin maailmankatsomuksiin osion luinkin, herätti se lopulta lähinnä (myönnän, että vähän epäreilua) epäluottamusta kirjoittajaan: helppohan toivosta on kirjoittaa, jos vakaasti uskoo jonkin jumalan lopulta pelastavan!
Kaiken kaikkiaan suosittelen teosta niin ympäristökriisistä ahdistuneille kuin muillekin, sillä se avaa hyvin erilaisia reagointitapojamme kuolevaisuuden ja ympäristökriisin edessä. Jään kuitenkin vielä odottamaan huolellisemmin toimitettua ja moniäänisempää teosta aiheesta.
Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa, joka käsittelee ympäristöahdistusta, on ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta toinen osa, joka käsittelee toivoa, ei lämmittänyt mieltä. Toivoin saavani kirjasta apua omaan ympäristöahdistukseeni, mutta eipä tästä juurikaan apua ollut. Lopun epilogi : Kristinusko, ympäristöahdistus ja toivo oli aivan turha.
"Ei se mitään vaikka emme voikaan tehdä mitään sille, että meriin kertyy miljoonia tonneja muovijätettä, tai että kulutamme joka vuosi yhä aikaisemmin maapallon uusiutuvat luonnonvarat, tai että joka vuosi kuolee lisää lajeja sukupuuttoon. Tärkeintä on että uskomme että asiat ovat jonain päivänä paremmin. Niin, ja onhan kaikki menetetty kuitenkin tallessa jumalan muistissa." Huokaus.
Keskinkertainen kirja, jonka lopussa oleva epilogi kristinuskosta ja toivosta vesitti kirjan täysin. Tuli sellainen fiilis, että mitä ympäristön tuhosta, kun jumalan muistissa säilyvät kaikki sukupuuttoon kuolleet eläimetkin. Huoh. Lyhyitä kappaleita, joista juuri tuo epilogi oli se pisin ja täysin turha.
pohti psykologisest näkökulmast ilmastonmuutoksen aiheuttamii tunteita ja sitä, miten siihen pitäis suhtautuuu. näin psykast kiinnostuneena oli yllättävän mielenkiintonen
luin tätä tyylii vaa julkisis koska en ehi muuten lukee yhtää atm😀✌️nii sisäistin ehk alle puolet mut joo ihan potentiaalinen ja hyvä