On nälkä, on jano on romaani, jossa nainen orjuuttaa miehiä.
Tulipunatukkainen Emilie Silvia Grass suistuu elämänsä raiteilta. Herra Blumenin lähtö jättää häneen alle parikymmensenttisen kaipuun. Emilie ryhtyy sutenööriksi ja purkaa ahdistusta miesuhreihinsa. Mutta voiko ikävää koskaan sulattaa – etenkään, kun on tehnyt tuhojaan?
Maaria Päivisen karmaisevan upea romaani kujeilee todellisuudella. Se osoittaa, kuinka ihminen voi olla kylmä ja samalla myös tunteita pullollaan.
Hieno hieno kirja, jossa suomen kieli on rakastettu, raiskattu, riistetty ja riemuittu sankaritar. Ei missään nimessä suupala, vaan sille suo pitkän luku- ja haudutusajan, jotta kaikki raaka-aineet, osaset, mausteet pääsevät esiin.
Lukemisen jälkeen on ähky. On nälkä, on jano on sanoista runsas, aiheessa tuhti, hieno teos. Ainutkertainen. Eroja, suruja, suurta ikävää, suurta halua, kaipuuta jonnekin, tyytymättömyyttä tähän. Ja niistä seuraavaa äärimmäisyyttä. Ihmiskauppaa, runtelua, vihaa. Ja jälleen kaipuuta, odotusta, ikävää.
Kirja sisältää monologeja, joista kipeän eron joskus läpikäynyt tunnistaa tuttuja makuja, karvautta, happoa, krapulaa, vihaa, kaipausta. Kirja sisältää novellinkaltaisia kuvauksia ihmiskaupan asiakkaista. Ja pieniä rivejä uhreista. Asetelman mukaisesti. Nyrkillä silmään, vahvasti, ymmärtävästi, monipuolisesti, rumasti. Ja sitten on Emilien tarina. Tai on pelkästään Emilien tarina. Kirja on Emilien tarina. Emilie on rumuudessaan ja kylmyydessään herkin kohtaamani fiktiivinen henkilö. Päivisen tapa kuvata päähenkilöään on läpikypsä ja raaka, mehevä ja yksioikoinen, tavattoman itsekäs, tavattoman yksinäinen. Tavattoman hieno.
Tää oli aika vaikea kirja. Paljon seksikuvauksia, epämiellyttävän ailahtelevainen päähenkilö ja tarinan etenemistäkin oli työlästä yrittää seurata. Aihe siitä, että "nainen orjuuttaa miehiä" kiinnosti riittävästi, jotta kirjan aloitin, mutta loppuun pääseminen ei ihan kivuttomasti tapahtunut. Ei ollut ihan mua varten tämä.
Lähtöasetelma oli kiinnostava ja kielenkäyttö taitavaa, mutta teoksen sekava, hyppelehtivä, tajunnanvirtamainen rakenne ja tietyt itsetarkoituksellisen shokeerauksen ylilyönnit tekivät lukukokemuksesta epämiellyttävän tavalla, joka ei ollut kiinnostava vaan turhauttava.
Vimmainen, lihaisa, rytmiikaltaan erikoinen, omituisen koukuttava. On nälkä, on jano muhi hyllyssä todella pitkään lukematta, nyt sen aika selvästi oli tullut. Jollain tavalla viihdyin tämän teoksen parissa aivan tajuttoman hyvin kaikesta sen eritteisyydestä ja kieroutuneisuudesta huolimatta.