Rintaman poliisi

by Taavetti Heikkinen, Jarmo Nieminen (Editor)

Ainutlaatuinen dokumentti sodan ajalta

Rintaman poliisi tarkastelee ensimmäistä kertaa jatkosodan tapahtumia sisäisen turvallisuuden näkökulmasta. Valvontaupseeri Taavetti Heikkinen piti jatkosodan aikana päiväkirjaa, jossa hän kuvasi rintaman karua todellisuutta teloituksista ja rajuista kuulusteluista railakkaaseen juhlintaan. Mukana on tietoa muun muassa hyökkäysvaiheen joukkokieltäytymisistä sekä loikkarien, desanttien, vakoojien ja maanpetturien käsittelystä sekä teloituksista. Heikkinen työskenteli yhdessä sotatuomari Paavo Alkion kanssa.

Heikkinen oli ylikonstaapeli ja sotapoliisi, joka oli tarvittaessa kovaotteinen mies. Kirjan on toimittanut yleisesikuntaeverstiluutnantti Jarmo Nieminen Maanpuolustuskorkeakoulusta.

Genres: History

364 pages, Hardcover

First published September 1, 2010

Reviews

[Pilvi]

Erittäin mielenkiintoinen kirja, eikä vähiten siksi että oma isoisä taisteli 11.D:n JR8:ssa. Kaikenmoisia huhuja ja kummallisia tarinoita on kuullut valvonnasta ja salaa toteutetuista teloituksista. Kirjalle antoi lisämielenkiintoa, ettei sitä ollut sotasensuuri käsitellyt eikä siitä ollut hävitetty osaa (tai kokonaan) liittoutuneiden valvontakomission pelossa. Teksti oli suoraan sitä, mitä Heikkinen itse oli sodassa kirjoittanut. Kirja ainakin omalta osaltani valaisi sitä, että todennäköisesti suurin osa huhupuheista on ihan täyttä potaskaa. Kirjaa lukiessa tuli miettineeksi sitäkin, kuinka paljon haave Suur-Suomesta maksoikaan ja miksi sellaista loppujen lopuksi edes lähdettiin tavoittelemaan. Huonostipa siinäkin sitten kävi...

Suosittelen kyllä kirjaa lämpimästi kenelle tahansa edes etäisesti oman maansa sotahistoriasta kiinnostuneelle!

[Martti]

Jarmo Niemisen toimittama "Rintaman poliisi" on ainutlaatuinen kirja jatkosodasta vuosilta 1941-1944. Valvontaupseeri Taavetti Heikkinen toimi 11. Disioonan esikunnassa, ja hänen vastuullaan oli sotatoimien sisäisen turvallisuuden valvonta. Työnsä ohessa hän kirjoitti päivittäin toiminnastaan ja tuntemuksistaan henkilökohtaista päiväkirjaa. Heikkisen päiväkirjamerkinnät on koostettu kirjaksi, jonka toimitustyössä tekstiä ei onneksi ole mitenkään sensuroitu tai jälkiviisaasti "siistitty", joten tekstissä ilmenee aidon rehellinen näkökulma sodassa menestyksellisesti toimineen divisioonan mielialoihin ja sisäisen turvallisuuden valvontaan.

Jarmo Nieminen on taustoittanut Heikkisen tekstin lisäämällä siihen yleisselvityksen 11. Divisioonan vaiheista jatkosodassa, laatimalla hakemiston ja tarkistamalla huolellisesti faktat esimerkiksi päiväkirjassa mainituista kuolemantapauksista ja muista henkilöviittauksista. Faktat on lisäksi varustettu selventävillä jatkoviittauksilla Kansallisarkiston tietoihin. Toimitustyössä on mielestäni onnistuttu erinomaisesti.

Vuonna 1906 syntynyt Taavetti Heikkinen oli reservinupseeri, joka oli toiminut ammattipoliisina ennen toisen maailmansodan alkua 1930-luvulla. Hän oli siten taustaltaan mitä sopivin valvontaupseerin tehtäviin, joihin kuului miehistön mielialojen seurannan ohella mm. sotilasrikkomusten tutkiminen. Heikkinen kuulusteli neuvostoliittolaisten vakoojia, tutki suomalaissotilaiden keskinäisiä tappeluita ja ampumistapauksia, taistelusta kieltäytymisiä ja rintamakarkuruuksia sekä sotasensuuririkkomuksia. Hän toimi myös kenttäoikeudessa ja oli todistamassa useita kenttäoikeuden päätöksellä tuomittujen vakoojien teloituksia. Sodan jälkeen Heikkinen palasi takaisin siviiliin poliisitehtäviin ja jäi eläkkeelle Hirvensalmen piirin nimismiehen virasta vuonna 1966.

Kun sain teoksen käsiinin ja aloin selailla sitä, tarkoitukseni oli lähinnä lukea päiväkirjamerkintöjä vain sieltä täältä. Pian kuitenkin huomasin lukevani tekstiä kannesta kanteen. Paitsi julman rehellinen, Heikkinen on samalla hyvä kirjoittaja ja ytimekäs sanankäyttäjä.

Akateemisen Karjala-Seuran jäsenenä Heikkinen oli innokas Suur-Suomen kannattaja. Talvisodan vääryyksien jälkeen jatkosodassa saavutettu nopea alkumenestys välittyy tekstissä innostuksena ja valoisana asenteena. Kun jatkosota alkoi heinäkuussa 1941, niin jo lokakuussa 1941 suomalaiset valtasivat Petroskoin ja pääsivät Ääniselle. Tässä vaiheessa Heikkinen kirjoittaa onnellisena, että hänen elämänsä suurin unelma on toteutunut. Sodan pitkittyessä ja jähmettyessä asemasodaksi Heikkisen mieliala vähitellen muuttuu, hän pettyy ja katkeroituu. Reumatismi vaivaa ja ylennys kapteeniksi viipyy ja viipyy. Aikaa tapetaan makoilemalla, korttia pelaamalla ja juopottelemalla. Lomia odotetaan ja samoin omaisten kirjeitä ja paketteja. Tammikuussa 1943 toivottomuus ilmenee päiväkirjassa seuraavasti:

"Ikävä päivä taas. Lopultakin alkaa tulla hulluksi. Ei jaksa koko talvea, ja kuka tietää kuinka kauan tätä kidutusta jatkuukaan. Kirotun kirottua elämää."

Heikkisen asenne venäläisiin on jyrkän kielteinen kautta kirjan. Hän toteaa asian tiiviisti: "kuollut ryssä, paras ryssä". Yhdestäkään venäläisestä ei päiväkirjassa löydy positiivista sanottavaa. Tosin piva eli venäläinen kilju oli hyvää, ja osasivathan ne laulaa aika kauniisti, mutta silti "ryssät ovat sentään ryssiä". Myöskään saksalaisia sotilaita Heikkinen ei arvosta: he eivät pysty korpisotaan ja saisivat mieluummin mennä omalle maalleen.

Minulle oli yllättävää, kuinka johdonmukaisesti päiväkirjassa puhutaan venäläisten sijoittamisesta keskitysleireihin eli "siviiliryssien keskitysleireihin".

Päiväkirjasta käy ilmi, kuinka ankaria rangaistukset sotatilan aikana olivat. Ankarimmassa tapauksessa rangaistus oli kuolemantuomio teloittamalla, kuten vakoojille usein tapahtui. Suomalaisten sotilaiden keskinäisissä rikkomuksissa tuomitsi kenttäoikeus esimerkiksi lompakkovarkaudesta 10 kk kuritushuonetta. Seitsemän suomalaista sotilasta sai kukin 6-8 vuotta kuritushuonetta kapinasta annettuaan selkäsaunan esimiehelleen. Sotatoimien tai mielialojen kannalta kielteisten huhujen levittämisestä tai kommunistisesta kiihotuksesta oli kenttäoikeuden tuomiona 3 vuotta kuritushuonetta. Rintamakarkuruutta ei ymmärrettävästi hyväksytty: esimerkiksi Jalkaväkirykmentti 23:n 65 rintamakarkuria tuomittiin yhteensä noin 200 vuoden kuritushuonerangaistuksiin. Sotatilan pitkittyessä rikkomuksia tuli mielialojen kiristyessä tuomittavaksi niin paljon, että Heikkinen päätyy toteamaan: "Koskahan tämä päättyy ja päättyykö ollenkaan ennen kuin koko Suomen miespuolinen väestö on linnassa tai turpeen alla."

[Juissi]

Alkuun mielenkiintoinen kirja jatkosodan tapahtumista ja paljon taas ainakin minulle uutta tietoa sodan kulusta ja taistelupaikoista mutta koska kirja on päiväkirjamuotoinen niin hyvin paljon toistoa saa lukea. Hyviä Heikkisen omia kuvia sekä SA-kuvia liitetty mukaan.

Päiväkirjoista pitävä saisi varmasti enemmän irti.

[Metrilenkki]

Taavetti Heikkinen's Rintaman Poliisi (Frontline's Policeman) is a historic book that's based on his personal edited memoirs. It paints a picture of a hard, hard man that was tasked with military counter-intelligence and internal investigation operations. The book is very realistic and paints a grim picture of Finnish WW2 police operations, at its' worst it is the traumatized notes of a man that was by his role forced to torture confessions out of potentially innocent men and then sentence them to death. Due to the very personal nature of diaries this book is at times very intimate. I liked this book and recommend it to any (finnish-speaking) person who's interested in personal WW2 experiences and thinks war has any kind of glamour.