Margareta on kadottanut elämästään ilon miehensä kuoltua. Hän asuu äitinsä ja tyttärensä kanssa isossa talossa, joka on täynnä muistoja. Margaretalle tyttären ilmeetkin ovat haudantakaisia viestejä, kivuliaan tuttuja. Isoäiti, tytär ja Margareta etsivät kukin pakoreittejä, mutta vain yksi heistä löytää tiensä ulos hapettomasta muistojen talosta.
Olipa erikoinen kirja - ja niin hieno! Tykkäsin. Haluaisin lukea enemmänkin tämänkaltaisia romaaneja, joissa on panostettu kieleen.
Teksti oli runollista, melankolista, haikeaa. Välillä teksti oli vaikeaa, piti keskittyä lukemaan kunnolla kaikki hienot lauseet.
Nainen asuu äitinsä ja tyttärensä kanssa. Tuokiokuvien avulla kerrotaan näiden kolmen eri ikäisen naisihmisen elämästä. Mies/isä on kuollut. Häntä kaivataan, elo ilman miestä on surullista.
”Puhelin pärähtää ja Margareta hätkähtää: kun kuolema tulee puhelimitse, luuri on yhtäkkiä painava ja kylmä, sieltä tulee puhetta jota ei tahdo, puhetta joka menee jalkoihin muttei tajuntaan.”
Hieno koskettava tarina, upea kieli, kaunis kerronta.
Kieltämättä erikoinen, lyyrinen ja synkkävivahteinen "ajaton" kertomus talosta ja sen kolmesta surullisesta naisesta. Taloon tulee tavaroista kiinnostunut Auervaara leskirouvaa kosimaan, mutta suhde on tuhoon tuomittu. Tämä teos on vaativaa taideproosaa, jota en kokonaan ymmärtänyt, mutta se ei tarkoita, etteikö toisenlainen lukija voisi ymmärtää. Hienoa, että tämän tyyppistä proosaa vielä kustannetaan helppolukuisten lukuromaanien rinnalla.
Ruumiillisuus jäi kiinnostavimmaksi teemaksi, ja feministiset tulkinnat teoksesta kutkuttavat.
In the beginning I was sure I would love this one. And for the language I did, but I was craving for a little more plot. Just a little. The tiniest amount more. And as much as I liked Alan's sections, I ended up questioning their function in the end. They felt a bit separate from the rest.
But the language, writing style, was absolutely perfect for this story, for this sunny afternoon when I read this novel on my balcony in a warm breeze.
Sanna Karlström on nii uskomattoman taitava sanailija. Tää on aik riipivä mut tosi poettiseen muotoon kirjotettu tarina ehk näkökulmasta jota harvemmin kuulee. Kaikki henkilöt huoku inhimillisyyttä ja pystyit sekä rakastaa et vihaa niitä.
Pidin kieleen kätkeytyneestä huumorista, mutta kokonaisuus ei syystä tai toisesta liikuttanut minua. Samalla kun pidin kielestä, teoksen tarkasti hallittu muoto ja täsmällisyys vähän ärsytti. Henkilöistä pidin höpsähtäneestä Linnea-mummosta eniten, toisena tuli tyttö Eloisa ja vasta kolmantena äiti Margareta. Kiintoisaa oli se, että lukijalle näytettiin Erikin epämiellyttävyys alusta asti, ja joutui seuraamaan, miten Margareta ei sitä halunnut havaita.
Henkilöissä ja maailmassa oli melankolista nostalgiaa ja vinksahtaneisuutta, joista pidän, mutta silti lukeminen tökki. Ehkä kyseessä yleinen romaanimuotoon ahdistuminen. Heti kun haistan suunnitelmallisuutta ja harkittua rakennetta, alan tuntea epäilyä ja pitkästymistä. Ja yhtä aikaa lukupinoon päätynyt sinne tänne säntäilevä ja ylirunsas romaanintekele panee tuhahtelemaan.