Helena er bare ni år gammel da hun blir sendt fra den vesle hjembyen til en blindeskole i femtitallets Helsingfors. Der venner hun seg gradvis til storbyens lukter og lyder, og lærer seg å beregne avstand ut fra antall skritt. Men savnet etter familien er stort.
Førti år senere flytter også Helenas nevø Tuomas sørover for å studere. Han ønsker å leve opp til familiens krav og forventninger, men drømmer om å stifte en egen familie, og bærer på en hemmelighet. I Helsingfors treffer han tanten og blir kjent med nye sider ved henne. Hvordan er det å leve hele livet som en som må stå utenfor? Går det an å bli akseptert som den man er?
Lyset bak øynene er en ny, sterk roman fra forfatteren av den kritikerroste Der fire veier møtes. Tommi Kinnunen skriver med innsikt og innlevelse om ensomhet og om nødvendigheten av å finne sin egen vei, om ønsket om å bli far og om kunsten å være forelder.
Tommi Kinnunen (b. 1973) was born in Kuusamo, north-east Finland and currently lives in Turku, where he works as a Finnish literature school teacher. His debut novel, Where Four Roads Meet has dominated the charts in Finland ever since its publication and has sold over 82,000 units to date. The novel was awarded the Best Novel of 2014 Prize by the Jury of the Finnish Grand Journalism Prize as well as the Thank You for the Book Prize by the Finnish Booksellers’ Association. It was also shortlisted for both the Finlandia Prize for Fiction and the Best Debut of the Year Prize.
Saatana. Vielä sivulla 336 suunnittelin ylistävää arviota, hehkutusta siitä miten koskettava, avoin, ymmärtävä ja lohduttava tarina tämä on, miten pidin tästä vielä paljon enemmän kuin Neljäntienristeyksestä, miten upposin jokaiseen sivuun ja rakastan henkilöhahmoja, ihmisiä, jokaista kuin omaa perheenjäsentä. Miten Helenan kokemukset kuvataan niin sydäntäsärkevästi ja silti vahvasti, itsenäisesti, miten Tuomas tulee niin lähelle ja polttaa koko kaupungin ja ennen kaikkea miten kerrankin tarjotaan rauhallinen, tasapainoinen parisuhde kahden miehen välillä ilman aidsia ja tai hylkiviä perheenjäseniä tai kaikkoavia ystäviä. Alusta sivun 336 ylälaitaan viisi tähteä.
Ja sitten tuli sivu 337 ja niin raju itku että tätä kirjoittaessa yskittää ja räkä valuu. Voi saatana. Miksi, miksi. Vittu miksi. Miksei vieläkään onnellista loppua. Miksi pitää aina etsiä se onnettomuus, viedä kaikki, hahmotella tulevaisuus jossa ei ole mitään paitsi tyhjyyden täyttämistä rahalla ja silkkipaidoilla, yksinäisyyttä vieressäkin. Henkilökohtaisesti petetty olo. Tämä tulee liian iholle enkä osaa edes selittää miksi mutta tekisi mieli paiskata lattialle kirja ja seuraksi jotakin sirpaloituvaa.
Se kohtaus jossa koko Turku paloi eromyrskyssä oli sävähdyttävä ja kaunis, painui mieleen ja täytti riemulla siitä, että näin onnistunut vertauskuva on keksitty. Se jossa sairaalahuone on tyhjä oli ihan liikaa ja liian raakaa ja väärin.
Niin rajusti väärin etten osaa muotoilla lauseita joissa kiittelisin Oskun hahmosta tai siitä hetkestä jossa Helena tajuaa että ”kotiväki” olikin äiti eikä isä. Tai Kaarinasta, kokonaisuutena. Siitä kun se kiipeää Helenan perässä kivikkorinnettä. Tai edes Helenan ja Johanneksen suhteesta, siitä isosiskona olemisen täydellisestä kuvauksesta ja vielä vanhanakin viereen käpertymisestä.
Harvoin kirjoissa tapahtuu tämän tason juonenkäänteitä, juonenmurskauksia, näin lopussa ja tavalla joka näin radikaalisti muuttaisi kuvan koko kirjasta.
En tiedä yhtään mitä ajatella. Varmasti luen sen Kinnusen kolmannenkin joka syksyllä tulee, mutta en sillä innolla jolla aloitin tämän. Pelolla. Toivonkipinällä. ”Älä ikinä anna periksi.”
Tommi Kinnusen Lopotti teoksen alussa on sota ja Annan, Helenan ja Johanneksen isä on sotimassa. Perhe asuu Kuusamossa, Lopotti-nimisellä alueella. Lapsista pitivät huolen äiti Lahja ja mummu Maria, jotka olivat edellisen kirjan Neljäntienristeyksen pääosissa Onnin ja heidän miniänsä Kaarinan ohella. Kävin torstaina katsomassa Turun kaupunginteatterissa huikean näytelmän Neljäntienristeyksestä, joka palautti hyvin mieleeni edellisen kirjan tapahtumat. Suosittelen lukijoille lukemaan ensin esikoiskirjan, sillä tässä toisessa kirjassa palataan samoihin asioihin, mutta hieman eri näkökulmista katsottuna, sillä nyt pääsevät kirjassa ääneen Lahjan ja Onnin sokea tytär Helena ja Johanneksen ja Kaarinan poika Tuomas. Lisää aiheesta voit lukea Kirjasähkökäyrä-blogistani. http://kirjasahkokayra.blogspot.fi/20...
Olisi pitänyt odottaa vähän enemmän tämän kanssa. Nyt Neljäntienristeys oli turhankin tuoreena mielessä, ja Lopotti hiukan kärsi siitä. Loistava teos kuitenkin kyseessä ja Kinnusen seuraavat teokset (Tuleehan niitä?) ovat ehdottomasti lukulistalla.
Lopotti on viiltävän huikea tarina halusta olla minä, kun muut toivovat, että minä olisi joku toinen. Toinen toistaan kauniimmat ja kipeämmät, välähdyksenomaiset hetket kutoutuvat yhteen täydentämään ja jatkamaan Neljäntienristeyksen tarinaa. Haluaisin sekä kirjoittaa kirjan puhki että olla sanomatta mitään ja yritin löytää tasapainon näiden väliltä blogissani.
Hea sõbranna rääkis mulle kunagi Soome filmides esinevast nähtusest - see oli vaikus. Et vaikus ütleb nii palju. Ma natuke sain pihta, mida see tähendab ja päris palju ei saanud ka. Aga tundus ilus ja poeetiline mõte. Peraküla lugedes mõistsin vaikust ja kus on tema juured. See on lihtsalt ilus ja vahel kurb. Loed lause, saad aru, et vahepeal on nii palju juhtunud. Aga seda kõike pole vaja tähthaaval kirja panna. Vaikus ise räägib.
"Millist nõu anda, nüüd kui oled otsustanud hakata julgeks ja kõndida püstipäi? Tahaksin öelda, et elu pole pidev päevast päeva kestev võitlus ning homne pole eilse koopia. On häid ja halbu päevi. Need mõlemad tuleb ära tunda ning hoida need lahus nagu argipäev ja nädalavahetus. Ning ära hakka kunagi kellekski vaid seetõttu, et keegi teine seda tahab. Sa pead sobima ainult endale, mitte teistele. Ja pea meeles, et kuigi kõik lood pole armastuslood, ei ole need veel ebaõnnestunud."
Ja siiski armusin Peräkülasse ja ta kohtles mind hästi. Aitäh!
Sain vasta ekojen lukujen jälkeen tietää, että kirja on jatko-osa Neljäntienristeykselle. Oli kiinnostavaa lukea tuttujen hahmojen tarinoista uusista näkökulmista ja toisaalta kuulla, miten nuoremmat sukupolvet suhtautuvat suvun vanhimpiin hahmoihin. Tarina oli riipaiseva, tavallaan kaunis ja vaati pureskelua.
Šie skaitymo metai ir pasirinkti kūriniai tarsi kalba patys už save. Aš esu didelė skandinavų detektyvų gerbėja, tačiau šie metai-ne detektyvų skaitymo metai. Nors ir perskaitau jų vieną kitą, bet ne taip, kaip anksčiau, kad ryte juos rydavau. Šiemet norisi kiek kitokios literatūros: išjaustos, nugludintos, lyriškos, melancholiškos, lėtos ar netgi liūdnos. Vis bandau susidraugauti su kitų leidyklų knygomis ir prisijaukinti jų kūrinius, tačiau nepamiršdama ir savo mylimiausių. Nežinau, kur aš buvau anksčiau, kad kūriniai, kuriuos atrandu dabar, nesušmėžuodavo mano akiratyje. Bet kaip sakoma, kad geriau vėliau negu niekada. Tad šį kartą visiškai naujas vardas mano perskaitytų knygų sąraše- Tommi Kinnunen. Šis suomių rašytojas galbūt daug kam jau pažįstamas su savo kūriniu "Namas kryžkelėje". Pastarojo dar neskaičiau. Skaitytojos pagunda apsistojo ties antruoju autoriaus kūriniu "Šviesa tavo akyse". Skambus pavadinimas, kuris dar iš mokyklos laikų skamba lyg būtų sakomas: "Akys-sielos veidrodis". Šią knygą atradau vienoje knygų pardavimų svetainėje ieškodama tų knygų, kurias skolinsiuos iš bibliotekos. Anotacija ne tai, kad mane pakerėjo, o tiesiog sužadino norą imti ir perskaityti. Tuo labiau, kad ir temos, kurios aktualios man, yra nagrinėjamos šioje knygoje. Tai tolerancija, tarpusavio rūpestis, meilė, asmenybės vienatvė ir neišvengiamas žmonijos bendrumas. Pačioje knygoje susipina dviejų veikėjų istorijos: aklos devynmetės Helenos, tėvų išsiųstos į aklųjų mokyklą Helsinkyje, ir jos sūnėno Tuomo, po keturiasdešimties metų iš gimtinės išvykusio studijuoti į užsienį. Visuomenės normų varžomas vaikinas stengiasi pritapti, tačiau giliai širdyje trokšta visai kitų dalykų. Šioje knygoje yra labai svarbus šeimos vaidmuo. Knygos veikėjai tarpusavyje glaudžiai susiję, vyksta tikra, neiškreipta ir nedirbtina komunikacija tarp jų. Visi jie myli, kenčia, liūdi, skaudina, keikia, atleidžia vieni kitiems. Tačiau kad ir kokie svarbūs jie yra, didžiausias dėmesys yra skiriamas aklai Helenai ir jos sūnėnui Tuomui. Šis kūrinys skaitant reikalauja susikaupimo, nes veiksmas linkęs "šokinėti" per dabartį ir praeitį, iš kurių galima sužinoti apie pačius veikėjus, jų gyvenimą, juos supančius žmones, jų mąstyseną, jų poelgius. Tai daugiasluoksnis kūrinys, kuriame nėra jokio veiksmo, tik vyksmas, kuris daug pasako, bet kartu lyg ir daug ką nutyli. Tokius kūrinius tik ir norisi skaityti iš lėto ir neskubant. Iš kūrinio dvelkia tas skandinaviškas šaltumas. Čia ir žmonių meilė kitokia: atšiauri, šalta, niūri. Čia viskas kitaip. Net ir pats gyvenimas. Knygoje gvildenami klausimai tokie kaip: ką reiškia pradėti naują gyvenimo etapą siekiant savo svajonių ir trokštant tapti geresniam? Kiek jėgų prireikia, kad eitum savo keliu nepaisydamas sunkumų, nevilties ir aplinkinių reakcijos? Tai kitokia knyga, kitoks siužetas ir kitokie veikėjai nei įprastai. Knygą rekomenduočiau tiems skaitytojams, kurie nesibaido skandinavų literatūros, kam svarbus ne veiksmas, bet vyksmas, kam svarbus žodžio skambumas, prasmingi pasakymai, kas mėgsta tikrą ir vertą dėmesio literatūrą. Ši knyga man lyg gyvenimo kryžkelės, kurios pastoja kelią kiekvienam ir kokius sunkumus patiriame jas įveikdami. Tai knyga apie drasą nebūti tokiam, koks nesi, vien dėl to, kad to nori kiti. Na o pabaigai taip ir norisi pasakyti: "Tarpusavio santykiai-kaip darbo vieta, kur svarbu būti naudingam ir gebėti save parodyti. Meilės nereikia išsipirkti. Gana būti atviram ir paprastam, tikėti tuo, kad antra pusė žaidžia toje pačioje komandoje. Jei kitas silpnas, tik būdamas stiprus gali tikėtis palaikymo tada, kai tave patį apleis jėgos".
Tartuin tähän lähinnä sen vuoksi, että Kinnusen edellinen kirja Neljäntienristeys oli mielestäni hyvin kiinnostava teos ja halusin nähdä, yltääkö Lopotti sen tasolle. No, yhtä vaikuttavaa luettavaa tämä oli kuin edellinenkin kirja, ehkä jopa pikkuisen parempaa. Pidin siitä, että kertojaääniä oli tässä kirjassa vain kaksi, sillä tarinaa oli sen vuoksi helpompi seurata. Tuomas ja Helena kertojina olivat keskenään tarpeeksi erilaiset, joten tarinalla oli enemmän tilaa kehittyä omanlaisekseen. Suuria tunteita pienessä paketissa niin sanotusti, eli kirjan pituus oli sopiva eikä tarinaa yritetty pitkittää liikaa. Kannatti lukea, toistaiseksi tämän vuoden paras lukukokemus. Kinnunen osaa kirjoittaa, se on tämän myötä selvä. 5 tähteä, koska tarina kosketti, oli kiinnostava ja erittäin hyvin kirjoitettu.
Olihan se kaunis. Surumielinen, lumoavasti kirjoitettu, vahvaa jatkoa sille mihin Neljäntienristeys jäi. Tosin kun sen luki heti edellisen osansa perään, ei se ehkä antanut niin paljoa kuin olisi pienen tauon kanssa saattanut, vaikka Kinnunen tuntuikin tämän toisensa kanssa löytäneen paremmin tyylinsä, jäi tarina silti hieman ensimmäisen varjoon. Mutta ei kovin paljoa, tämä todella kannattaa lukea.
Vaikea, mutta pakollinen kolmonen. Lähellä neljää tähteä. Tarina, joka olisi ansainnut paremmat raamit.
Lopotti kertoo kahden hahmon yhteen nivottua kasvutarinaa erilaisuudesta ja ajan vaikutuksesta sen kokemiseen. Sokean maailma tarkoittaa Helenalle pärjäämistä, tahtoa näyttää olevansa kuten kuka tahansa. Tuomakselle erilaisuus on suhteen etsimistä toiseen ihmiseen ja itseensä, silläkin uhalla että sateenkaariväen rivit ovat harvat.
Vaikka molemmat päähenkilöt elävät aikuisuutensa eteläisessä Suomessa, Kuusamon Lopotti rajaa heidät omaan piiriinsä, syntykotiin ja valokuvaamon tallentaminen (muisti)kuviin.
Kahden päähenkilön tarina alkaa eri aikakausien lapsuudesta, ja samalla sen ohi kulkee tarinaan näennäisesti liittymätön tarina. Hieman häkellyttävällä tavalla nämä haparoiden kulkevat langat löydään lopussa suppuun. Vasta kun tarina tuntuu jo loppuneen, esitellään lukijalle kiinnostava mutta vaikeasti nieltämä palikka.
Ajan kuvana Lopotti ei yllä aivan Kinnusen esikoisen, Neljäntienristeyksen, tasolle. Lopotin vahvuus piileekin Kinnusen pikkusievässä tyylissä ja kyvystä havainnollistaa erilaisuutta sukupolvien halki kulkevassa kerronnassa. Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille se tarjoaa kuitenkin makupaloja ajasta hieman erilaisin silmin.
Namas kryžkelėje tęsinys ir savarankiška dviejų šeimos nepritapėlių istorija. Iš pradžių buvo nuobodoka - gal dėl šokčiojančio pasakojimo, kai užuot skaičiusi bandžiau prisiminti, kur šių įvykių vieta buvo pirmoje knygoje. Ir pasitvirtino sena taisyklė, kad kai leidi knygai kalbėti, o ne rausiesi su pretenzijomis, ji ir kalba - tas atsitiko ties įvykiais, įvykusiais jau po pirmosios knygos, kur jau nieko nebeieškojau, o sekiau istoriją, pilną šviesaus užsispyrimo, kai supranti, kad nors visi įsitikinę, kad tu negali, vis tiek turėsi tai, kas priklauso kiekvienam be išimties - savo laimę.
The story continues. And what is more important, it is made fuller, not just continued. This is exactly the kind of sequel one enjoys reading as it doesn't progress only the plot but also the previous story, the characters themselves.
The best part was the new information, view, on Lahja - the character who I both hated and felt sorry for the most in the previous novel. I cried with Helena for her mother who cared quite a bit more than was thought before. Five stars!
Ihanan nopeatempoista kerrontaa, jossa tapahtumat yltävät vuosikymmenten yli. Vaihtuva kertoja ja laadukas kieli kirjassa oli parasta. Hyvää oli myös ihmisten ajatusten hahmottaminen eri ikäisinä ja eri tunnetiloissa, ja jopa muitten ihmisten ajatuksiin liittyen. Valitettavasti juoni oli liian masentava minun makuun. Aina kun hetken on ollut seesteistä tai jopa onnellisuuteen taipuvaa, niin eikös matto vetäistä taas jalkojen alta. Oli myös tylsää lukea yksityiskohtaisia selostuksia mm. pianon virityksestä. Aivan liian tylsää. Vaikka pätkät erilaisten ihmisten elämästä oli koottu hyvin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, osa tapahtumista jäi liian särönäiseksi, jotta se oli ollut kiinnostavaa.
O jinakosti na venkově a ve velkoměstě. Stylově zajímavější než prvotina Čtyřcestí, ale obsahově rozmělněnější a melodramatičtější. Svět, ve kterém dominují rodinné a partnerské vztahy - přátele postavy prakticky nemají, a když, tak jen aby je mohli zákeřně podrazit. Kariéra jako zdroj rekvizit k nimrání se v rodinných predispozicích. Některé cintáty jak z Coelha, ale zároveň to místy dokázalo tnout do živého a jít na dřeň. Víc než povinné nečekané zvraty se mi líbily některé skromnější pasáže, které jen tak zachycují životaběh. Holt na to melodrama moc nejsem.
Olles lugenud erinevate sotsialistlike riikide sõjajärgse elu kirjeldusi, oli väga huvitav kaeda heaolu ühiskonna minevikku. Raamat hüppab edasi-tagasi sõjajärgsese, tänapäeva ja vahepealsesse ellu, mis kohati veidi häiris, sest alati ei saanud kohe aru, mis ajas me nüüd viibime. Samas nii mõndagi tuttavat tuli ette oma lapsepõlvest, mis jäi 80-ndatesse - ühiskonna hoiakud, eelarvamused, suhtumine kõigesse, mis erineb. Autoril on õnnestunud äärmiselt usutavalt edasi anda pimeda tüdruku kasvamise rõõmud ja valud (raske on uskuda, et autor ise pime pole). Lood lapsepõlvekodust Põhja-Soomest (kust ma 2 nädalat tagasi ise tulin) tõi pilte minu vanaema maakodust - sarnane kultuuriruum, loodus, keelemurded. Vahet pole, mis riigikord parasjagu on. Raamat kulgeb omas tempos ja pakub aegajalt täiesti ootamatuid lahendusi, igav ei hakka.
Deze roman is in feite het vervolg op 'Waar vier wegen samenkomen'. Tommi Kinnunen is een geweldige schrijver met een, ook in vertaling, prachtige stijl, ragfijne observaties en geweldige natuurbeschrijvingen. Deze roman kan wel zelfstandig gelezen worden maar ik zou het niet adviseren. De andere personen (familieleden) die naast de twee hoofdfiguren een rol spelen, komen ook in het vorige boek voor, waardoor 'Het licht achter de ogen' makkelijker leest, vertrouwder is als het ware, wanneer de vorige roman ook gelezen is. De lotgevallen van de hoofdpersonen, de blinde Helena en haar homoseksuele neef Tuomas vormen afwisselend het onderwerp. Twee mensen die moeten opboksen tegen vooroordelen en discriminatie. Ze zijn eigenlijk allebei op zoek naar wat geluk, naar iemand die liefde geeft en die ze kunnen vertrouwen. Een mooie roman maar persoonlijk geef ik de voorkeur aan 'Waar vier wegen samenkomen'. Misschien wel omdat Kinnunen in deze roman op een grandioze manier de achtereenvolgende generaties met een enorme diepgang beschrijft, terwijl in 'Het licht achter de ogen'het 'alleen' draait om twee mensen. Deze twee, de sterke zelfstandige Helena en de onzekere, zoekende Tuomas worden wel weer in al hun kwetsbaarheid op een geweldige manier beschreven.
Olisin hirveästi halunnut tykätä enemmän! Mutta en pysynyt kärryillä, pidin kerroksellista kertomisen tapaa vähän päälleliimattuna enkä löytänyt tarkoitusta. Neljäntienristeyksen jälkeen olin otettu kielestä ja kertomisen tavasta - nyt tuntuu että olisi pitänyt muistaa siitä enemmän (en todellakaan muistanut kuin tunnelmaa ja homoteeman). Loppua kohden kirja parani, ja sain kiinni erityisesti Helenan tarinasta, mutta kaikki muu jäi etäiseksi ja perustelemattomaksi. Kieli on kuitenkin kaunista, tarkkaa ja omanlaistaan, siitä pisteitä.
zeer mooi boek over het leven van de blinde vrouw Helena en haar neefje Tuomas die homo is. Soms wat moeilijk lezen door de vele personages in deze familie, en de korte stukjes. Dus best eerst deel 1 lezen, 'Waar 4 wegen samenkomen' maar eens je de draad gevonden hebt is dit echt prachtig met vooral mooie zinnen, een diepgaand en realistisch verhaal, soms zwaarmoedig maar zonder melig tezijn. Schitterend!
Kinnusen esikoinen Neljäntienristeys oli hyvä, mutta mielestäni Lopotti on vielä parempi. Kirjan päähenkilöt, sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas tulivat läheisiksi ja molempien kohtalo kosketti ja liikutti minua vahvasti. Vaikuttava ja mieleen jäävä romaani, jossa kuvataan hienosti toiseutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Samalla vakuuttava sukuromaani.
2,5 Nějak mě to nezasáhlo, zhruba tak první půlku jsem se vlastně docela nudila. Hodně klišé a patosu; skákání z jedné postavy na druhou a v čase zbytečně ztěžoval orientaci v ději. Na druhou stranu bylo fajn, že hlavní vypravěči nebyli nakonec tak černobílí. Pokud si pamatuju dobře, z čtyřcestí jsem taky nebyla moc odvázaná, ale určitě bych si spíš přečetla znova to, než Vystrkov
This entire review has been hidden because of spoilers.
Ei pettänyt odotuksia, jotka olivat Kinnusen esikoisen jälkeen todella korkealla. Ehkä ihan samaa syvyyttä ei tavoitettu, mutta ajattelin että se johtui kohdallani osittain siitä että tässä kuvattiin uudempaa aikaa. Lohdullista tietää, että lisää seuraa.
Lyg vartyčiau šeimos albumą, kuriame galima užčiuopti žmogaus pokyčio esmę. Labai rekomenduoju siekiantiems atrasti žodžių platesnėms patirtims, kurios gali pasirodyti itin artimos.