Luimme ja arvioimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.
Ruotsalaisen jännityskirjailija Kristina Ohlssonin varhaisnuorille suunnatun jännityssarjan toisessa osassa Hopeapoika on nyt pääosassa ruotsinturkkilainen Aladdin-poika, jonka perhe on joutunut talousvaikeuksiensa vuoksi myymään asuntoveneensä ja muuttamaan vanhaan vesitorniin, jossa heidän perheyrityksensä, ravintola nimeltä Tornin turkkilainen sijaitsee. Elämä vesitornissa kuulostaa kutkuttavalta ja jännältä, ja sitäkin se on kymmenvuotiaalle Aladdinille, mutta toisaalta häntä surettaa se, että hänen vanhempansa ovat suurimman osan ajasta ravintolan puolella työn touhussa. Jos he eivät ole töissä, he murehtivat rahahuolia, joita ei helpota yhtään se, että ravintolasta on alkanut kadota öisin ruokaa.
"Jos hän alkaa puhua Hopeapojasta, teidän täytyy luvata, ettette kuuntele häntä, sillä se juttu on silkkaa hölynpölyä." (s.99)
Aladdin ystävystyi edellisessä osassa Lasilapset kummitustalossa asuvaan Billieen, sekä hänen Kristianstadissa asuvaan ystävään Simoneen. Aladdin saa tukea yksinäisyyteensä ystäviltään, joiden kanssa hän alkaa pähkäillä kadonneiden ruokien arvoitusta. Aladdin näkee sattumalta ulkona mystisen pojan, jolla on talvisäässä vain sortsit jalassaan. Sama poika tuntuu ilmestyvän vain hänelle aika ajoin. Onko hän läheiseltä pakolaisveneeltä, joka puhututtaa Åhusilaisia, vai onko hän mystinen aave menneisyydestä. Aladdin näet kuulee, että vesitornin paikalla on ollut kauan sitten hopeapaja, jonka kirkolle tilaustyönä tehdyt hopeat joku ketale varasti. Hopeita ei ole löydetty tänäkään päivänä, ja niinpä Aladdin päättää ystävineen löytää hopeat ja pelastaa niiden avulla Tornin turkkilaisen kohtalon. Muuten Aladdinin perhe saattaa muuttaa takaisin Turkkiin, ja sitä Aladdin ei missään nimessä halua. Hän on henkeen ja vereen ruotsalainen. Lapset saavat apua paikalliselta papilta, joka ohjee heidät erään iäkkään naisen, Elsan luo, joka tietää paljon kylän mysteereistä.
Hopeapoika ei ole niin kauhupainotteinen kirja kuin Lasilapset, mutta siinä on hyvin vetävä mysteeri taustalla. Minua aikuisena alkoi hiukan kyllästyttää Aladdinin vanhempien rahahuolien vatvominen, ja mietinkin, miten lapset sitä jaksaa lukea (tai kuunnella.) Tärkeä asia sinänsä, sillä rahavaikeuksia on varmasti suurimmalla osalla joskus ollut tai tulee olemaan, mutta ehkä vähempikin vatvominen olisi riittänyt. Aladdinin suru ja pelko asioista, joita hän ei oikein kykene ymmärtämään, on kuitenkin käsinkosketeltavan aitoa ja samaistuttavaa. Kirjan yleisilmapiiri on huolestuneisuuden sävyttämä, joten kauhean iloista luettavaa hakevalle tämä ei ehkä sovi. Kirjassa sivutaan myös pakolaisuutta, kun suuri veneellinen pakolaisia odottaa turvapaikkapäätöstä Åhusin satamassa.
Poikani mielestä Hopeapoika on jännittävä, kiinnostava ja yllättäen hauska kirja, mutta välillä surullinenkin, sillä pakolaislapset surettivat häntä. Henkilöistä Hopeapoika on kiinnostavin ja mieleenpainuvin, sillä hän on kummitus (vai onko?) Kirjassa ei ole ollenkaan kuvitusta. Pojan mieleen jäi erityisesti kohtaus, jossa Aladdin ystävineen jäivät ravintolaan yöksi väijymään mahdollista ruokarosvoa. Hän ei oikein pitänyt Tornin turkkilaisessa työskentelevästä apulaisesta Matsista. Kirja on poikani makuun ehkä hiukan liian pitkä (224 sivua), ja hän suosittelee kirjaa 8-10-vuotiaille tytöille ja pojille. Kirjan kansi on erityisen hieno, mutta kirjan nimi on kuulemma hiukan outo.
Sarjan kolmas osa Kivienkelit ilmestyy suomeksi alkukeväällä 2019.