Varpuset ja aika on intiimi ja älykäs esikoisrunoteos. Vuoroin laulullinen, vuoroin analyyttinen kokoelma liikkuu aamiaisen kaltaisista arkisista tilanteista kaupunkiluonnon havainnointiin ja kidutusmuotojen historiaan.
Teoksessa etsitään reittejä kokemukseen, jossa voimakkaasti kokeva yksilö ja lohduttomalta tuntuva aikakausi voisivat risteytyä inhimillisyyden mahdollisuuksina. Runoissa on näin ollen rohkeaa poliittisuutta, joka näkyy puoluekannan uomaaman ajattelun sijaan tekoina, oikeiden valintojen pohdintana. Lempeä katse löytääkin ajastamme yhä uusia syitä elää, rakastaa ja olla tekemisissä historian ja kulttuurien moni-ilmeisyyden kanssa. Tätä säestää kokoelman muodollinen monipuolisuus: nykyrunouden rinnalle tuodaan keskiajan ja renessanssin säkeistörakenteita.
Pauli Tapio (s. 1986) on Helsingissä asuva, Oulussa syntynyt kääntäjä, tohtoriopiskelija, kriitikko ja runouslehti Tuli&Savun entinen toimittaja. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja venäjää.
Tapio on kirjoittanut esseitä ja arvosteluja kirjallisuus-, sanoma- ja aikakauslehtiin. Tapio kääntää erityisesti venäläistä kirjallisuutta – niin proosaa kuin runouttakin. (teksti Poesia-kustantamon sivustolta)
Pauli Tapio voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon (2017) esikoisrunoteoksellaan Varpuset ja aika.
Varpuset ja aika runoteos on oululaissyntyisen runoilijan, kääntäjän ja tohtoriopiskelijan Pauli Tapion esikoisteos. Varpuset ja aika voitti vuonna 2017 HS:n kirjallisuuspalkinnon, tunnustuksen vuoden parhaasta esikoisteoksesta. Kirjan sivuilla lentelevät linnut, joita runoilija on tarkkaillut vuosia lintubongarina. Kirjasta voi bongata varpusten lisäksi korpin, pääskyn, lokin, kurjen, haikaran ja viherpeipon. Luontoon liittyvien teemojen lisäksi runoilija tarkastelee runoissaan yhteiskuntaa ja tätä nykyistä aikaa, jota sävyttää pahuus, mutta lisäksi toivo paremmasta huomisesta sekä usko. Pauli Tapio on katsellut maailman menoa laajalla yhteiskunnallisella katseella ja luonut samalla koskettavia runoja ajasta, joka ei ole ottanut oppia menneisyyden virheistä.
Suljahtaa suomalaisen runouden kaanoniin hienosti, vaan ei sydämeeni samoin voimin. Esikoisena omaa luokkaansa kypsyydessä, ajankuvanakin toimiva, nyt ja tulevaisuudessa. Mutta se tarkoituksellinen etäisyys, josta tämä kokoelma katsoo, ei liikauta minua. Ja minulla on aina valtavat odotukset, että runous muuttaa tai kuohuttaa minua pienesti edes.
Ilahduttava, pysäyttävä, välillä vähän karmeakin, kuitenkin myös jollain tavalla toiveikas ja lohdullinen.
Pidin siitä, miten erilaisia muotoja ja tyylejä runoissa on hyödynnetty. Erityisesti nautin runoista, joissa oli rakenteellista leikittelyä. Tässä mielessä yksi suosikkirunoistani oli ovelasti rakennettu Sestina, jossa yhdessä runossa onkin monta eri runoa.
Kokoelman keskellä oleva Inferno-osio pääsi yllättämään kuin nyrkinisku maksaan. Yhtäkkiä aletaan kuvata kauheita ihmiskohtaloita: Välimerelle hukkuneita pakolaisia sekä erilaisia julmia teloituksia historiasta. Niitten väliin taas on kontrastiksi upotettu päiväkirjamerkintöjä ja runonpätkiä, jotka maalaavat kuvaa kaupunkilaisen kepeästä, huolettomasta elämästä.
Runoissa pohditaan aikaa, historiaa ja muistamista. Mitä kaikkea kannattaa muistaa ja mikä taas on parempi unohtaa? Entä kaikki ne kauheat asiat, joita ei saa unohtaa mutta joita ei kuitenkaan kannata jämähtää muistelemaan liian tarkasti? Miten niitten kanssa voi elää?
Osa kokoelman runoista tuntui ehkä vähän irrallisilta kokonaisuuden kannalta, tai ehkä en vain saanut niistä otetta. Joka tapauksessa tämä Pauli Tapion esikoiskokoelma teki minuun vaikutuksen. Pitääpä pistää runoilijan nimi muistiin.
Tästä kokoelmasta löytyy muutama hyvin vaikuttava, raikas ja tuore runo. Ilahduttavaa aina löytää sellaista, mitä ei tunne lukeneensa jo kymmeniin kertoihin. Kirjoittaja selvästikään ei ole runoudessa eilisen teeren poika, vaikka tämä esikoisteos onkin.
Sitten kokoelmassa on niitä osuuksia, jotka itse koen aika kikkailevina ja niitä, joissa nojataan vähän liian muodikkaaksi (runoudessa ja proosassa) käyneeseen lääketieteen ja fysiikan sanastolla mehusteluun, mikä kyllä tuntuu kerta toisensa jälkeen vaikuttavan kirjallisuusraadit, sillä ne luovat ihanan akateemisen ja tieteen jumaluuden atmosfäärin. Joskus vain kyseiset sanat eivät mielestäni ole sisällöltään erityisen ilmaisuvoimaisia. Aika, avaruus ja arkipäiväisyydet ovat suosittu yhdistelmä modernin runouden aiheena - onneksi tästä kokoelmasta löytyi tuorettakin otetta aiheisiin ja ajattomampien arkipäiväisyyksien rinnalle tuotiin oman aikamme kuvia. 3,5 tähteä.
Pauli Tapion Varpuset ja aika on ehkä täydellistä runoutta, jos sellaista voi olla. Se on dystooppista mutta myös toiveikasta, ei päästä lukijaa helpolla mutta ei myöskään jätä häntä yksin.
Hotkaisin tämän, luin sitten uudestaan ja uudestaan. Haluaisin jäädä tähän teokseen, haluaisin kuulla varpuset aina vaan, vaikka sitä ennen tämän maailman näyt saisivat itkemään ihmisen julmuutta.
Ilahduttavan selkeä runokirja kaiken sen nykyaikaisen kielellä kikkailun ja fragmentaarisuuden keskellä. Hesarissa muistelen, että kutsuivat aikalaisrunoudeksi, mikä sopiikin hyvin, koska tv-sarjojen kidutusmenetelmät ja pakolaiskriisi olivatkin vahvasti läsnä. Tapion kieli on kaunista ja nimenomaan selkeää, tulkinnoille vapaata.
Tuntui lopussa ehkä aavistuksen liian pitkältä, joitain runoja olisi voinut karsia, jotta lopputulos olisi ollut tiiviimpi ja vaikuttavampi. Mutta sai tämä kyyneleet silmiin kerran, se on aina miltä hyvänsä kirjalta saavutus.
Pauli Tapion esikoisteos osoittautui mulle aika tyypilliseksi lukukokemukseksi runokirjallisuuden rintamalla. Osa sisällöstä tuntui ulkokohtaiselta, etäiseltä ja vaikeasti hahmotettavalta, mutta kirjassa oli myös huomattavan paljon samastuttavaa ja (samantyyppistä tematiikkaa toistuvasti läpikäyvänä) lohdullista ilmaisua. Ajan käsite tai käsittämättömyys on varmaan teemana sellainen, mihin kolmekymppiset introvertit helposti päätyvät pohdinnoissaan. Mun aivoissa ja ajatuksissa on ehkä vähemmän varpusia, mutta eläinkunnan edustajat seikkailevat toki täälläkin.
Välimereen hukkuvien pakolaisten käyttäminen taiteessa - etenkin näin suoraan ilmaistuna - tuntuu jollain tapaa tarkoituksettomalta ja (hirveää sanoa näin!) kuluneelta. Vaikea siitä on runollisuutta repiä, mutta kirjoittajan maailmantuska tulee kyllä selväksi. Kokonaisuus jäi kuitenkin kytemään takaraivoon, tykkäsin siis. Lappeenrannan torin avaruusmetafora on huikea.