En ole ihan varma, että miksi juuri nämä kokoelmaan valitut puheet ovat historian merkittävimmät ja kokoelman päättyminen Seppo Heikinheimoon oli ehkä hienoinen antikliimaksi. Ja huomioin myös, että naiset ovat pitäneet ilmeisen vähän historian merkittävimpiä puheita ja kun yksi sellaisen pitää (Emmeline Pankhurst), niin heti perään on saatu vastaääni August Strindbergiltä, jolla oli melko vakavia ja lopulta aika surkuhupaisia asenneongelmia naisten kanssa. Ja aika länsimaalaisvetoista ja -keskeistä historian merkittävimmät puheet myös tuntuvat myös olevan. Johtuneeko tämä antiikin reettoriperinteistä ja siitä, että jos halusit olla uskottava poliitikko, niin sinun piti osata pitää julkisia puheita.
Näistä kompuroinneista huolimatta tämä oli kiinnostava lukukokemus. Eniten tässä kiinnosti tavat, joilla puhujat puolustelevat, perustelut. Kokoelma oli minulle myös paloja historiaan ja erityisesti aatehistoriaan. Ja oli myös kiinnostavaa päästä ihmisten "pään sisälle": mihin uskoo, mitä rakastaa, mitä vihaa, mitä pelkää? Ja miten perustelee: järki, faktat, tunteet, todellisia nekin. Outoa oli lukea massamurhaajien puolustuspuheita. Kuinka vinoon voi ihminen kasvaa?
Ja mistä puheita pidettiin? Poliitikasta (voittajat, häviäjät), totuus, kunnia, aseet ja sodat, tasa-arvo, sukupuoli, rotu, seksuaalisuus, jumalausko, sananvapaus, valinnanvapaus, demokratia, luonto, maanomistus (tai tarve olla sitä omistamatta) ja (yksilön)vapaus. Moni puhuja on kokenut, että häntä tai jotakin toista henkilöä on kohdeltu väärin, epäoikeudenmukaisesti, hänestä on valehdeltu, levitelty vääriä huhuja tai annettu väärä oikeudenistuimen tuomio. Jotkin olivat myös vihaisia Jumalalle. Kaikissa puheissa ei oltu kuitenkaan vihaisia jollekin taholle vaan joissakin oltiin vain pettyneitä.
Puolustuspuheita on pidetty, kun on haluttu tehdä maailmasta parempi paikka sorretuille ja koettu vääryyttä.