"1920-luku ei ollut mummolleni iloinen ja jazzaava eheytymisen vuosikymmen, eivätkä olleet tulevatkaan vuosikymmenet sellaisia, jollaisina niistä on opittu jälkikäteen puhumaan. Minun mummoni eli lapsuuttaan köyhässä ja kommunistisessa korpipitäjässä. Tavallinen maalaisnainen, historiaa kirjoittamaton ja lukematon, mutta sitä vahingossa tehnyt ja todistanut."
Antti Heikkisen romaani Mummo on kertomus naisesta, joka pelkäsi Jumalaa, vihasi kommunisteja, vältteli rakas-sanaa kaikissa sen muodoissa ja piti yhtenä elämänsä suurimmista kohokohdista vuodenvaihdetta, jona Ragni Malmstén esitti hänen edessään elämää ja riepumattoa toisiinsa vertaavan laulun.
Kirja on kunnianosoitus suomalaiselle naiselle, suomalaiselle mummolle, toisenlaiselle Suomen historialle ja saatanallisen pahalle suomalaiselle luonteelle, jota kliseisesti sisuksi kutsutaan.
Antti Juhani Heikkinen on suomalainen toimittaja ja kirjailija.
Heikkisen esikoisromaani Pihkatappi ilmestyi vuonna 2013 ja sai Savonia-palkinnon vuonna 2014. Teos sai myös Kalevi Jäntin palkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Savonia-palkinnon jakaneen raadin mukaan ”Esikoiskirjailija Heikkinen osoittaa suomalaisen maaseudun olevan vielä voimissaan. Hänen kuvaamansa hahmot ovat tuttuja jo ensi virkkeestä. Lähihistoria ja suuri yhteiskunnallinen murros Kekkosen ajasta EU-Suomeen kuvautuvat elävällä tavalla pienen kylän kautta. Jatkumon katkeaminen sukutilan pidossa on kipeä asia molemmille osallisille sukupolville. Heikkinen on tuonut savon murteen kaunokirjallisuuteen uskottavasti. Hän kirjoittaa murteen omalla tavallaan uusiksi yltäkylläisesti ja ymmärrettävästi.”
Syksyllä 2014 ilmestyi Heikkisen kirjoittama Juice Leskisen elämäkerta Risainen elämä. Sen pohjalta on tekeillä myös Antti Heikki Pesosen käsikirjoittama ja Teppo Airaksisen ohjaama elokuva. Syksyllä 2015 ilmestyi Heikkisen kirjoittama kirjailija Heikki Turusen elämäkerta Turjailija. Hän kirjoittaa elämäkertaa myös metsäkoneyhtiö Ponssen perustaja Einari Vidgrénistä. Syksyllä 2016 ilmestyi Heikkisen kirjoittama Jaakko Tepon elämäkerta. Myös Heikkisen toinen romaani, Matkamies maan, ilmestyi syksyllä 2016. Se valittiin Savonia-palkintoehdokkaaksi.
Heikkinen työskenteli toimittajana Pitäjäläinen-paikallislehdessä, kunnes irtisanoutui ja jättäytyi vapaaksi taiteilijaksi vuoden 2017 alussa. Kirjoittamisen lisäksi Heikkinen näyttelee, laulaa ja tekee stand up -komiikkaa. Hän näytteli Kuopion kaupunginteatterin Pihkatappi-näytelmässä syksyllä 2015. Heikkinen on näytellyt aiemmin Nilsiän harrastajateatterissa ja Joensuussa Utran Uudessa Teatterissa. Hän asuu ja työskentelee Nilsiässä.
Tämä oli lukukokemuksena sujuva. Nopasti etenevä ja valvottava kun en malttanut lopettaa kesken. Savonmurre vei mennessään myös. Tässä on kaksi tarinaa, jotka melkein alusta asti lähtevät kiertymään toisiinsa kiinni kunnes niitä ei voi lopussa irrottaa toisistaan tai tavallaan voi. Tarinat kerrotaan luvuissa otsikoilla mummo ja äiti. Mummo kertoo äitin (Maija) elämästä ja äiti kertoo lapsen (Marja-Liisa) tarinan. Ja on vielä kolmaskin sukupolvi, jotka edustaa Joonas, mutta hänestä kerrotaan vähän jää pääpaino on Maijan ja Marja-Liisan kertomuksilla, joiden kautta samalla kerrotaan suomalaisesta historiasta Savon hujakoilla maaseudulla, korvessa, metsää ja peltoa.
Kirjan takakansa lupailee kirjan olevan kunnianosoitus suomalaiselle naiselle. Minkälainen kuva suomalaisesta naisesta rakentuu tämän kirjan pohjalta? Suomalainen nainen on kovapäiväinen paitsi silloin kun rakastuu niin heikko, joka uskoo kaikki valheet, suomalainen nainen on itsepäinen jopa siinä määrin, että se vahingoittaa häntä ja läheisiään, suomalainen nainen on haluaa lapsen keinoja kaihtamatta tai joutuu sellaisen äidiksi olosuhteiden kehittyessä niin ettei ole muuta vaihtoehtoa. Suomalainen nainen joutuu hyväksikäytettäväksi monilla eri tavoin, pettää puolisoaan, riintaantuu ja on pitkävihainen ja oppii elämään kun on pakko. Isättömyys ajaa suomalaisen naisen lukuisiin suhteisiin ja ajautumaan suhteeseen alaikäisenä vanhan miehen kanssa, joka myös raiskaa. Äidittömyys tekee suomalaisesta naisesta kovapäisen selviytyjän, joka pitää kynsin ja hampain kiinni omasta maasta jopa silloin kun se ei ole omaa. Sellainen kunnianosoitus suomalaiselle naiselle. Taidan pudottaa yhden tähden pois, vaikka hyvin tämä on kyllä kirjoitettu.
Uusi tuttavuus minulle tämä Antti Heikkinen ja olen vaikuttunut. Miten osaakin nuori kirjailija saada aikaan tekstiä ja tarinaa, jossa yhdistyvät Päätalo, Tuuri ja Mielensäpahoittaja? Nautin tästä täysin siemauksin, eikä takuulla jää viimeiseksi lukemakseni Heikkisen kirjaksi.
Tämä olikin yllättävän hyvä kirja, kun jaksoi loppuun asti lukea. Aluksi tuntui, että tässä tulee Pihkatapin uusinta: viimeksi mainittu ei niin vakuuttanut. Kerrontarakenne oli hyvä ja juoni kulki oikein mukavasti. Loppua kohden kirja tulikin sitten ahmittua nopeasti loppuun. Hyvä kuvaus naisista ja miehistä: topakoita savolaisia emäntiä, kaheleita savolaisia ja helsinkiläisiä naisia, enemmän tai vähemmän vässyköitä ukonrahjoja.
Tykkään aina lukea kuvauksia suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksista kommunististen korpipitäjien näkövinkkelistä kuvattuna, joten kovasti tykkäsin tästäkin. Mielenkiintoinen, nopealukuinen, realistisen tuntuinen. Pidin tosi paljon murteen käyttämisestä ja helsinkiläishahmojen puheesta! Hahmojen elämät, käänteet ja muutokset itsessä olivat tosi kiinnostavia ja paikoin yllättäviä.
Kokonaisuus on hyvä, mutta miinusta takakansitekstistä, jonka mukaan tämä on kunnianosoitus suomalaiselle naiselle. Päähenkilöt ovat joo naisia, mutta minusta tätä vaikea lukea kunnianosoituksena. Alaikäinen tyttö pyrkii seksisuhteeseen vanhan miehen kanssa koska daddy issues, äiti hylkää tyttärensä, nainen alistuu hyväksikäytettäväksi. Naista kuvataan äitiyden kautta tai suhteessa miehiin. Nainen on pitkävihainen ja kitkerä. Ehkä tätä voi lukea ja tulkita monella lailla, ehkä pointtina on vastoinkäymisistä sisuuntumisen ja sinnikkyyden kunnioittaminen, mutta ite en tulkinnut sellaiseksi.
Takakannen mukaan teos on myös kunnianosoitus Suomen toisenlaiselle historialle. Toisenlainen verrattuna mihin – eikö suomalaista historiaa ole ihan jonkun verrankin kuvattu pikkupitäjien tavallisten ihmisten näkökulmasta ja aika merkittävissäkin teoksissa..? Pidin tästä kirjasta kyllä paljon, mutta ei lähestymistapaa ihan omaperäiseksi voi sanoa. Kokonaisuus on joka tapauksessa toimiva, vahva suositus!
upee kirja! oon täs alkuvuonna jotenki fiilannu tosi paljon suomalaisia historiallisia romaaneja. rakastan lukee fiktiivistä kertomusta siitä, millasta elämä oli "sillon joskus ennen vanhaan". se antaa tosi paljon perspektiiviä ja auttaa reflektoimaan eri aikakausien eroja sekä suomessakin tapahtunutta nopeaa yhteiskunnallista kehitystä. mukana tulee myös tunne siitä, että tälläsissä kirjoissa läpikäydyt elämät ja tapahtumat on omalla tavallaan myös mun historiaa ja juuria, mulle annettu kallis kulttuuriperintö. oli se sit kuinka raakaa tahansa. huge respect heikkiselle ja hänen kolleegoilleen, jotka pitää tätä perintöä elossa kirjallisuuden avulla.
pohjimmiltaan tää kirja on tarina vaikenemisesta ja sen pitkäkantoisista seurauksista. tarina siitä, miten salaisuudet nakertaa ihmisen sielua sisältäpäin kunnes ne kuolee meidän mukana tai miten ne paljastuessaan voi räjäyttää miinan lailla kaiken tielle osuvan. heikkisen todella uskottava kerronta imasi mut mukaansa ihan kokonaan, ja välillä oli vaikeeta laskea kirja käsistä.
musta oli tosi erikoista, että mukaan oli otettu myös "äidin" tarina. pelkkä mummon elämä oli niin mielenkiintoinen, ettei äidin perspektiiviä olis välttämättä edes tarvittu mukaan. oon varma et äidin tarinan olis saanu upotettua mummon kertomaksi tosi hienosti, ja sellanen pieni epäluulo tapahtumien kulusta olis voinu olla tosi mielenkiintoistakin.
en kuitenkaan haluu valittaa, sillä myös äidin tarina oli kuvailtu upeasti ja oli ihanaa nähdä, miten juoni avautui kirjan edetessä äidin haaliessa lisää tietoa vanhemmistaan. oon tosi fiiliksissä tästä lukukokemuksesta, ansaitut viisi tähteä!
Tavallaan sitä palaa juurilleen lukiessaan kirjaa, jossa 'vanhan ajan' murteet ovat edustettuina. Tätä kirjaa oli hauska lukea. Pidän muutenkin kirjoista, joissa kirjoittajan oma ääni tulee esiin, ja kielellä osataan kikkailla.
Hyvin peilasi ajankuvaa, niin kuin minäkin asioita mummulasta maalta muistan. Erityisesti se, että mitä muut nyt ajattelevat tästä. Tarve tulla hyväksytyksi.
Viittä tähteä en anna, koska tarina ei sitä mielestäni ansainnut. Mietin, että jos tämä kirja olisi kirjoitettu vähänkään kevyemmillä sanavalinnoilla, arvio olisi jäänyt korkeintaan kolmeen tähteen. Tarinassa yritettiin vähän liikaa. Rohkenen ajatella, että niin paljon yllättäviä salaisuuksia ja/tai tapahtumia ei nyt kuitenkaan monessa suvussa ole ollut. Kukapa tietää? Monesta asiasta omassa suvussani vielä kysyisin, jos eläisivät ne jotka osaavat kertoa.
Päällimmäinen tunne tämän lukemisen jälkeen oli hämmästys siitä, että etuliepeen kuvassa poseeraava, omasta vinkkelistäni hyvinkin nuori mies, on kirjoittanut näin elävää ajankuvaa ajoista vuosikymmeniä ennen syntymäänsä. Googlettamalla sain selville, että kirjan taustalla ovat kirjailijan oman isoäidin kertomat, talletetut tarinat. Kirjan seuraamista vaikeutti se, että Äidin ja Mummon eri aikakausille sijoittuvat tarinat vuorottelivat - kesti aika kauan ennen kuin pääsin perille henkilöhahmoista ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Vaikka Heikkinen kirjoittaa hyvin, tämä ajasta ja henkilöstä toiseen hypähtelevä kerronta teki lukemiskokemuksesta jotenkin stressaavan, jouduin pinnistelemään. Kirjan tarjoama naiskuva jäi mietityttämään vielä lukemisen jälkeen.
Alkuunpääsy lukemisessa tuntui hieman hankalalta, sillä en heti tajunnut, että kuka näissä Mummo- ja Äiti -osioissa on kertojana. Kun vihdoin pääsin siihen mukaan, tuntui, että pitäisi ehkä lukea alusta uudestaan. Kuten monissa kirjoissa, tässäkin kävi niin, että lukeminen pääsi kunnolla vauhtiin ja tarina muuttui mielenkiintoisemmaksi noin kirjan puolivälissä. Kokonaisuutena tämä oli ihan mielenkiintoinen sukupolvitarina kahden naisen näkökulmasta.
Tiedän Heikkisen lahjakkaaksi mieheksi. Sattumalta (tai kirjaston pikalainahyllyn yllyttämänä) luin hänen fiktiivisistä kirjoistaan ensimmäiseksi tämän. Olin ehkä kehittänyt vaivihkaa ennakko-odotuksia, jotka eivät täyttyneet ja siksi tähtiä vain kolme. Mutta kieli oli verevää, ja useimmat henkilöt kuin elävästä elämästä. Kirja viihdytti, jopa järkytti ja yllätti, ei siis mikään ennalta arvattava juoni.
Lämpenin kirjalle hitaasti. Aluksi kirja ei oikein vienyt mukanaan, mutta kun hahmoihin tutustui paremmin ja tarina kehittyi, tästä tulikin erittäin vangitseva kirja! Kirja on hienosti kirjoitettu ja Antti Heikkinen on osannut luoda syvällisiä hahmoja ja mielenkiintoisia käänteitä. Kirjassa huokuu hienolla tavalla sotien aikainen Suomi. En olisi alussa uskonut, että antaisin tälle kirjalle neljä tähteä, mutta se veikin täysin mukanaan!
Minulle suositeltiin kirjaa ja olikin kovat odotukset kirjalle. Tällä kertaa suositukset ja odotukset eivät täyttyneet ja kirja ei ollut minulle. Vaikka tarinassa oli koskettaviakin kohtia ja ihan mielenkiintoinen tarina ja tapa kertoa tarina niin silti ei antanut mitään kovin suurta itselle. Kirjoitustyyli oli sekava ja monesti mietin et hä… ja myös melko tylsän oloinen kerronta. Ei kyllä vakuuttanut itseä tämä.
Ensimmäisenä tuli kauhistus, sitten ihmetys, hämmästys ja epäusko. Oli haasteita päästä ajatuksesta kiinni, mutta kun pääsin, niin se oli menoa. Lopussa ei malttanut kirjaa käsistään laskea. Kun kirja loppui, tuli olo, että täytyisi lukea heti perään uudestaaan. Luulen, että saisin toisella kertaa kirjasta vielä enemmän irti. En ollut ennen Heikkistä lukenut, mutta nyt menee listalle hänen muutkin kirjat.
Eri ihmiset reagoivat asioihin eri tavalla. Myös eri aikakausina asiat ovat olleet mittasuhteiltaan erilaisia kuin nykyään. Tässä kirjassa tällaisia suvun kunniaa ja mainetta uhkaavia asioita käsiteltiin reippaalla tavalla kirjan naishahmojen kautta. Kirja oli nopealukuinen ja asiat kerrottiin niin kuin ne ovat turhia kiertelemättä ja kaartelematta.
Realistinen, paikoin jopa raadollinen sukukuvaus siitä, miten rakkaudesta tulee vangitsevaa ja ylpeydestä poissulkevaa. Monipuolistaa Heikkisen kirjailijakuvaa, vaikkei säväyttänytkään kahden edellisen romaanin tavoin.
Antti Heikkinen osaa kirjoittaa uskottavaa tarinaa naisten elämästä vuosikymmenten takaa. Romaanin rakenne on aluksi hankala hahmottaa ja juonenkäänteitä on paljon, mutta kertomus kantaa hyvin loppuun asti.
Mummo on yksi sukupolviromaani sodan kokeneista ihmisistä toisten joukossa, mutta jotenkin se vie kerronnallaan mukanaan. Katkeroituvan vanhan naisen kuvauksena se on myös ihmeen elävä.
Kirjan kieli on rikasta ja vaatii ainakin länsi-suomalaiselta vähän totuttelua, mutta kun mukaan pääsee, niin tarina on kiinnostava ja kirjan lukee nopeasti loppuun.
Se oli hyvä kirja. Taitavaa sanailua ilman kikkailua ja puhkilaskelmoituja sanavalintoja ja lauseita. Mielenkiintoisesti rakennettu tarina. Koskettavakin.