Kolmetuhatta vuotta menneisyyteen mahtuu vielä ajatuksiimme, mutta entäpä kolmetuhatta vuotta tulevaisuuteen? Onko ihmiskunnalla tulevaisuutta? Monen mielestä se on jo allekirjoittanut oman kuolemantuomionsa. Vai elämmekö sittenkin kaikkein parhaita aikoja? Ainakin luonnonvarojen loppumisen ja väestöräjähdyksen aiheuttamaa maailmanloppua on lykätty jo monta kertaa.
Tulevaisuus tarkoittaa useimmille lähitulevaisuutta. Lapsi pitää hakea päiväkodista neljältä, ensi viikolla on työpaikkapalaveri, hiihtolomalla lennetään Thaimaahan. Tulevaisuuskomiteoiden mietinnössä voi vielä vilahtaa vuosi 2100, mutta ei koskaan vuosi 21000. Tulevaisuudessahan se kaikki todella mielenkiintoinen vasta tulee tapahtumaan. Mitä maailmankaikkeudella on odotettavissa aikojen loppuun asti? Minne ihmiskunta on menossa? Mitkä ovatkaan mahdollisuutemme, ja mitkä rajamme – vai onko nykyiseen pieneen tajuntaamme mahtuvia rajoja lainkaan?
Esko Jorma Johannes Valtaoja (pronounced [ˈesko ˈʋɑltɑˌojɑ]) (1951, Kemi) is a Finnish astronomer and writer. Valtaoja works as a professor at the University of Turku where he studies quasars.
In 2002 his book Kotona maailmankaikkeudessa (At Home in the Cosmos, 2001) won the Finlandia Prize for the best non-fiction work. After this he became a popular guest speaker at TV shows, science fiction conventions, popular science seminars etc. Part of his popularity comes from his ability to present complex scientific theories and ideas in a manner that is both understandable and entertaining to the general audience.
Since then, Valtaoja has written another book, Avoin tie (The Open Road, 2004), in which he explains his visions of the future. The book is written in a style similar to that of Kotona maailmankaikkeudessa, with the general audience in mind.
Latest book by Valtaoja is Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen (Wonders: Saunters to the Universe), published October 2007. The book is the last part of his trilogy, which began with Kotona maailmankaikkeudessa, and is written in the same style as the two earlier books. As the first book is about the past and the second about the future, Valtaoja has said that it is natural to write the last about the present time.
In his free time he enjoys art and literature (especially science fiction). He is also an amateur biologist.
Valtaojan pohdiskelevaa, ikuisuuteen kurkottelevaa ja optimistista tekstiä on ilo lukea. Ihmisellä on mahdollisuus päästä tähtiin ja kauemmaskin, kunhan emme jää lillumaan keskinäisen skisman ja pessimismin liemiimme. Valtaoja käsittelee niin menneen, nykyhetken kuin tulevankin vuosikymmenten tuomalla varmuudella ja taidolla.
Ilahduttavaa, uteliaisuutta ja tulevaisuususkoa ruokkivaa lukemista.
Valtaoja tykittää lähitulevaisuuden ja todella pitkän, pitkän tähtäimen näkymiä sellaisella innolla ja rakkaudella, että lukiessa on iho kananlihalla. Realistiset kehityskaaret ulotetaan utopistisiin etäisyyksiin niin ajallisesti kuin paikallisestikin aurinkokunnasta galaksiin ja sen yli.
Valtaoja osoittaa taas lukeneisuutensa ja intohimonsa tietoon joka paikassa. Kirja on väärällään lainauksia ja viittauksia fysiikan, kosmologian ja spekuatiivisen fiktion suurien nimien teoksiin ja visioihin. Enrico Fermi, Konstantin Tsiolkovski, Freeman Dyson, Stephen Hawking, Elon Musk, Arthur C. Clarke, Robert A. Heinlein, Isaac Asimov ja monet muut suuret visionäärit vilahtelevat tekstissä sivulla jos toisellakin.
Kirja on positiivinen, mutta ei heilahda utopian puolelle kuin paikoin. Tätä lukiessa on koko ajan hyvä mieli.
Valtaojan aiemmat kirjat olivat kelvollisia, jopa joku oikeasti hyvä taisi olla joukossa. Tämä tekele taas on sellainen, että jos olisin erehtynyt aikoinaan ostamaan, olisi tässä vaiheessa sivut jo varmasti perseen pyyhkimiseen käytetty. Heti kärkeen on pakko sanoa, että näin vastuutonta ja köykäisiä väitteitä tarjoilevaa kirjaa en osannut tähti-tieteenpopulaarisoijaltamme odottaa. Kimppuun käyn, vaikka kirjassa kehuttiinkin suosikki(proge-)bändiäni King Crimsonia ("progebändien kuninkaat"), hehkutettiin monia suosikki tieteiskirjailijoitani (mm. Kim Stanley Robinson ja Iain M. Banks, joiden vastuullisina (viher-)vasemmistolaisina en millään usko jakavan (Banksin kohdalla "jakaneen", koska jo edesmennyt) Valtaojan yltiö-optimistisia tulevaisuudenvisioita ja olankohauttelua vakaville uhkaaville globaaleille kriiseille) On melkoista ilveilyä, että Esko-setä kutsuu itseään realistiksi ja nimeää sellaisen taloustieteen professorin kuin Julian Simon todelliseksi optimistiksi... kuitenkin herra Simon lienee laskeskellut puuttellisine yhtälöineen miten asiat ovat mennäkseen, kun taas Valtaoja useammassakin kohtaa luottaa yksinkertaisesti tuuriin! Kuuluisa ekologi/biologi/väestötieteilijä Paul Ehrlich on kuulemma pessimisti, kun hänen ennustuksensa mm. luonnonvarojen katastrofaalisesta loppumisesta ovat menneet pieleen. Mutta eivät ne vääriä ennusteita sinänsä olleet, ne olivat vain kymmeniä vuosia liian aikaiseksi ajoitettu, vielä nykypäivänä ei voi olla varma siitä, että josko jotain tärkeätä mineraalia vielä löydetäänkin mittava esiintymä. Maapallo on kuitenkin rajallinen paikka, jonka tähtitieteilijän nyt ainakin pitäisi ymmärtää ja ne rajat tulee tällä kulutuksella, väestönkasvulla ja piittaamattomuudella pajon ennen vastaan kuin ihmiskunta ehtii lähteä kuluttamaan ja turmelemaan lähiplaneetatkin, joka herra Valtaojan lähitulevaisuuden "unelmana" on. Tämä kirja jos jokin edustaa teknokraattista ajatusmaailmaa. Ääriesimerkkinä herra Valtaojan "realistisuudesta" voin mainita, että hän uskoo vakaasti, että jo tällä vuosisadalla ihminen selättää kuoleman "ongelman" ja muutaman sukupolven kuluttua syntyy kuolemattomat ihmiset! Mihinkähän sen jälkeen tämä jo nyt aivan liian isoksi kasvanut ihmiskunta mahtuu, jos kukaan ei edes tee tilaa uusille?! Sellainen "mitätön pikku ongelma" kuin öljyn ehtyminen ja sen takia oleellisesti kallistuminen ja sitä myöden koko nykyisenkaltaisen "kulutusjuhla-yhteiskunnan" mahdottomaksi tulo ei Valtaojalta saa edes (suoraa) mainintaa? Ilmeisesti hän kunnon teknokraattina uskoo niin vakaasti fuusio-ydinvoiman ja sen seurauksena vetytalouden tulevan ilman muuta "pelastamaan" meidät kaikki. Ydinfuusiota on kuitenkin yritetty jo 1960-luvulta lähtien ja sittemmin se on aina ollut 40 vuoden päässä -tosin nyt se on muka mahdollisesti vain 10 vuoden päässä. Minä en usko, eikä muuten usko Eskokaan. Jos edes vuonna 2045 saataisiin fuusiolla enemmän energiaa kuin siihen on laitettu, niin sekin olisi mielestäni jo kiitettävää edistystä, mutta vielä kaukana -joskaan ei ehkä sentään enää 40 vuoden päässä- siitä, että ydinfuusio ratkaisisi kaikki energia- ja polttoaineongelmat. Henk. koht. oikeastaan toivon, että fuusioenergiaa ei saataisi ikinä toimimaan - silloin ihmiskunnan olisi pakko löytää vastuuntuntonsa ja rajoittaa roimasti ahneuttaan. Kaksi asiaa, jotka mielestäni joka hemmetin ihmisen pitäisi oppia!!! Toisaalla kirjassa ilmastonmuutos nimetään maailman suurimmaksi ympäristöongelmaksi, jolle jopa jotkut muut voisivat tehdä jotain. Eskolla itsellään on niin mukavasti asiat, että ei jouda moisiin "pessimistien talkoisiin". No, onhan hän jopa moottoripyörästään (?) jostain syystä luopunut, mutta "yksityisautosta ei kukaan voi luopua" (kukaan = hän) ja lentämään pitäisi päästä nopeammin ja kauemmaksi, koska onhan "yhä useammilla halua, aikaa ja varaa" sellaiseen! Siis helvetti oikeasti??? "Epäilemättä lentoliikenne tulee tällä vuosisadalla kasvamaan huimasti" Eli nuo ihmiset, joilla ei ole edes sellaista joutavaa perustetta kuin "tarve" lentämiselleen, mutta joilta löytyy kovasti ahneutta ja vastuuttomuutta menevät kuitenkin sen tärkeimmänkin globaalin ympäristöongelman edelle? Sitten jää vielä tietty ihmeteltäväksi, että vaikka ignoorattaisiin lentoliikenteen jo nyt valtaisat hiilidioksidi-päästöt, niin millä ihmeellä Esko-setä aikoo tuon kasvun toteuttaa, kun lentokoneessa polttoaineen korvaaminen muulla kuin öljyjohdannaisella on vielä monin kerroin vaikeampaa kuin autossa? (Ja tulevien sähkölentokoneiden mottona voisi olla: "hitaammin, matalammalla ja lyhyen matkaa" - tai oikeastaan noiden adverbiaalien edessä voisi vielä olla sana "paljon". ) Kertakaikkiaan puistattava kirja. Oksettaa. Jos kannat vastuuta ihmiskunnan ja planeettamme tulevaisuudesta, tämä kirja ei ole sinulle.
Taattua ja hyvää Eskoa. Kirjan aihe on haastava ja laaja, mutta Valtaoja pystyi pitämään kirjan kompaktina ja mielenkiintoisena. Monet oleelliset teoriat, jotka määrittävät tulevaisuutta, on mahdutettu kirjaan ja ne on esitelty turhia jaarittelematta.
Valtaojan optimistinen tyyli on jo tuttu aiemmista kirjoituksista. Kohti Ikuisuutta esittelee hänen näkemyksensä ihmisyyden tulevaisuudesta, tosin käyden läpi suuren osan kirjaa sen menneisyyttä. Itse koin kirjan hieman kuivakkaaksi enkä lähellekään niin mielenkiintoiseksi kuin hänen aikaisemmat teoksensa, jokin tyylissä hieman häiritsi. Toki ehdin jo kuulla kirjan keskeisen viestin eräässä Valtaojan pitämässä esitelmässä, joten tämäkin saattoi vaikuttaa. Mutta hieman sellainen saarnamainen olo tästä jää, vaikka tarkoitus lienee ollut jotain muuta. Kirjassa on liikaa väkisin vakuuttelua ("kun nyt olet lukenut mitä juuri kirjoitin, niin ethän voi olla enää muuta mieltä?").
Se on selvää, että Valtaojan yleistietämys on valtava. Meillä on sama harrastus, tiedon kerääminen (tai hamstraaminen), mutta hänellä on pari vuosikymmentä etumatkaa. Toivon, että minulla on samanlainen tietopankki ja yhtä terävä pää kun itse jään eläkkeelle. Scifi-fania Valtaojan laaja lukeneisuus myös ilahduttaa, kirja muistutti monesta mainiosta tarinasta ja jopa muutamasta itselle entuudestaan oudosta.
Kirja vaikuttaa jonkunlaiselta pamfletilta, johon on koottu Valtaojan pitkään kypsyttelemä Suuri Näkemys. Kirja kannattaa kyllä ehdottomasti lukea, varsinkin jos kokee eksistentiaalista kriisiä ihmisikunnan tulevaisuuden vuoksi. Mutta vaikka pidän itseänikin optimistina niin en ohittaisi mahdollisia kriisejä ihan niin kevyesti. Kyllä sillä on minusta väliä, tapahtuuko joku 100 vuoden päästä vai 1000 vuoden päästä ja siinä välissä eletään 900 vuotta luolissa ja kuollaan ennen keski-ikää. Tekoälyn singulariteetti on myös asia, jonka jälkeistä aikaa ei viisainkaan ihminen voi ennustaa, toki itsekin pidän epätodennäköisenä, että se johtaisi ihmiskunnan loppuun. Mutta tekniikan kehitys voi johtaa ihmisten tyhmentymiseen, tästä on jo merkkejä ilmassa. Tämänkään seurauksia ei ole helppo ennakoida.
Kaiken kaikkiaan kirja ei ole parasta Valtaojaa, mutta lukemisen arvoinen, koska harva nykypäivänä jaksaa valaa uskoa ihmiskunnan tulevaisuudesta. Valtaoja ei tyydy pelkästään haihatteluun vaan esittää vahvat argumentit näkemyksensä puolesta. Siksi varsinkin pessimismiin taipuvaisten kannattaa tarttua kirjaan. Ehkä mielipide muuttuu edes hitusen?
"Emme tiedä kaikkea, emme ymmärrä kaikkea. Matkaa rittää vielä, kaikki on mahdollista. Olemme vasta alussa."
Jos/kun tulevaisuus ahdistaa, kannattaa lukea Esko Valtaojaa. Nyt tuntuu olo taas kevyemmältä ja optimistisemmalta. Ilahduttavaa oli myös huomata, että olen Eskon kanssa lukenut aivan samoja scifikirjoja.
Kohti Ikuisuutta kirjassa Valtaoja kehottaa meitä katsomaan arkielämäämme ja lähitulevaisuuttamme pidemmälle ja pohtimaan millaisia mahdollisuuksia ihmiskunnalla on vielä edessään. Ja mikäpä siinä, onhan tämä mukavaa vaihtelua median tuomiopäivän profeettojen maailmanlopunsaarnoihin, kuten Valtaoja itse asian ilmaisee.
Nykyajan ongelmien keskellä on helppo olla näkemättä kuinka pitkän matkan ihmisinä olemme tulleet ja kuinka pitkä tie tulevaisuuteen edessämme onkaan, jos vain sitä tahdomme kulkea. Valtaoja pyrkiikin kirjassaan rohkaisemaan lukijaa ajattelemaan tulevaisuutta käyttäen niin tiedettä kuin scifiä ajattelun ja inspiraation lähteenä. Hän muistuttaa, että vaikka ajoittain asiat näyttävät synkiltä, ja maailmanlopun olevan lähellä, on kaiken lopun ennustetta jouduttu lykkäämään ainakin tähän asti. Lopulta ihminen kaikista vioistaan huolimatta on ratkaissut ongelmansa ja siten kiivennyt kohti hieman parempaa maailmaa.
Kirja on Valtaojalle tyypilliseen tapaan helppolukuinen ja erilaisia ajatuksia esitellään suhteellisen sujuvalla ja nopealla tahdilla. Itseäni kuitenkin paikoitellen vaivasivat tutut esimerkit ja konseptit Valtaojan aikaisemmista teoksista, joiden uudelleen käyttö tuntui ehkä hieman kierrätykseltä. Toisaalta kyseiset aiheet kuuluivat selkeästi kirjan kokonaisuuteen, joten annettakoon se anteeksi.
Luin Esko Valtaojan Kohti ikuisuutta -kirjan vuoden 2018 "helleinfernon" kurimuksessa. Ilmastonmuutos ja ihmiskunnan kohtalo alkoi taas nousta uudella (joskin yhä vähän vaisulla) voimalla ihmisten tietoisuuteen, tulevaisuus jännitti, ja Valtaoja lohdutti. Ehkä ihmiskunta kuitenkin tästä selviää -- ehkä muuttuneena, mahdollisesti jopa koneiksi muuttuneena, mutta sitkeästi kohti tulevaisuutta pyrkien.
Valtaoja kirjoittaa letkeään, helposti lähestyttävään tyyliin ja tempaa siinä sivussa lukijan miettimään asioita uusista näkökulmista. En osaa sanoa, miten meidän käy (kukapa osaisi), mutta välillä on hyvä että vuosituhansien ja miljoonienkin näkökulma otetaan huomioon.
Vaikka Valtaoja esittelee paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja havaintoja, hän sivu toisensa jälkeen tuntuu kuitenkin aliarvioivan lukijansa. Hänen kirjaansa todennäköisesti tarttuu kaltaiseni ihminen, jota nämä asiat ovat kiinnostaneet elämänkaarella niin paljon, että hän ei kaipaa valmiiksi pureskeltuja ajatuksia niin paljon kuin niitä on tarjolla tässä teoksessa. Odotin kirjan haastavan ajatteluani, herättävän jotain ahaa-oivalluksia, mutta niitä ikävä kyllä tämä teos ei tarjonnut. Parasta kirjassa oli hakemisto.
Sinänsä ihan viihdyttävä kirja, pääosin sujuvasti ja hauskasti etenevää pohdiskelua. En kuitenkaan kokenut että tämä toi mitään uutta tietoa, ideoita tai johtopäätöksiä käsiteltäviin aihekokonaisuuksiin.