What do you think?
Rate this book
The Acacia
Beginning in 1919 with a young boy and his mother searching for the grave of his soldier father, and continuing through the coming of World War II, this novel examines the brutality and destructive impact of war
289 pages, Hardcover
First published September 1, 1989
17 people are currently reading
388 people want to read
About the author
Claude Simon
65 books134 followersAwarded 1985 Nobel Prize in Literature, for being an author "who in his novel combines the poet's and the painter's creativeness with a deepened awareness of time in the depiction of the human condition."
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 23 of 23 reviews
June 28, 2019
Ich hab es gehasst. Sätze gehen über Seiten. Mehr Klammern als in der kompliziertesten mathematischen Formel. Grausam.
April 24, 2023
Absolument rien compris
Read
December 17, 2008It didn't really strike me as a nouveau roman, as much as Claude Simon is described as a nouveau roman writer. Rather, in its elegant, multipage sentences and dreamlike depictions of war, it recalls all those old high modernists who were at the peak of their careers 50, 60, 70 years before this book was written. Strongly reminiscent of Thomas Mann, Claude Simon takes us on a weirdly wistful journey through war-ravaged France... ideal reading for lonely afternoons at home.
May 1, 2021
Je crois que j'ai rarement été autant désemparée devant un livre... Je ne comprenais absolument rien de ce que je lisais, c'était assez frustrant et énervant. Je suis même incapable de vous décrire ce roman, et de vous parler du résumé...
Je tenterais de nouveau Claude Simon avec L'Herbe, mais j'ai bien peur que cet auteur ne soit pas pour moi.
Je tenterais de nouveau Claude Simon avec L'Herbe, mais j'ai bien peur que cet auteur ne soit pas pour moi.
November 21, 2025
Troisième roman de Simon. Trop misogyne, trop raciste on va s’arrêter là 🙂↕️
February 1, 2024
Apprécier ce livre n’est pas facile.
Le style de Claude Simon a une beauté indéniable qui prend à la gorge comme une odeur. Ses phrases, formées avec le soin de l’orfèvre, s’ensuivent avec un entêtement de mule.
Les propositions subordonnées proustiennes - image épinale de la période moderne - laissent place ici à l’éclatement : virgules et points virgules se plantent avec aplomb, rythmant le surgissement soudain d’une vulgarité obscène.
Le tout est rebutant. Si la description est belle et subtile tout au long du roman, c’est aussi parce qu’elle dénote de délicatesse dans un récit qui s’annonce de prime abord comme franchement rude. Le regard violent que pose la narration simonienne sur le monde a, par moments, quelque chose de nauséabond. Comme un peintre qui colorie son œuvre avec des striures de boue, Simon multiplie les injures. Violences raciales et misogynes forment autant de chemins annexes et repoussants dans ce récit indifférent. L’absence de sens est la seule certitude, à l’image de ces fleurs offertes par défi au détour d’une page et qui tombent en masses grises sous les bottes viriles et débiles des soldats.
La figure étrange et mythique de la veuve, cette femme «au profil bourbonien», ouvre une porte de sortie bienvenue à cette aporie - la beauté absurde et étrange de son chagrin prêtant au tout l’allure d’un long cri inutile face à l’absurde, résonnant d’une guerre mondiale à l’autre. Le cheminement sans but de cette femme à la recherche du cadavre de son mari, incipit du roman, annonce la figure émaciée de son fils, rescapé de la «drôle de guerre», cherchant avec l’instinct d’une bête blessée un réconfort sensuel dans le corps d’une prostituée provinciale. La puissance du début du roman rejoint alors la profondeur de sa fin, créant un motif musical dans la symphonie brutale du tout. La feuille verte de l’acacia s’annonce, à l’issue de ce cheminement grossier, comme une excuse et une ouverture timidement mélodieuse vers une possible sublimation de l’immondice vécue dans l’écriture.
Je n’aime pas la cruauté facile de ce roman. Sa soumission irréfléchie à une idéologie de violence et de nihilisme froid ne m’impressionne pas - mais le style est beau et une ébauche de sens, esquissée dans les dernières pages, parvient à m’intéresser.
Il faut aimer les romans ambitieux même quand ils sont décidés, comme par défi, à ne pas être aimables.
Le style de Claude Simon a une beauté indéniable qui prend à la gorge comme une odeur. Ses phrases, formées avec le soin de l’orfèvre, s’ensuivent avec un entêtement de mule.
Les propositions subordonnées proustiennes - image épinale de la période moderne - laissent place ici à l’éclatement : virgules et points virgules se plantent avec aplomb, rythmant le surgissement soudain d’une vulgarité obscène.
Le tout est rebutant. Si la description est belle et subtile tout au long du roman, c’est aussi parce qu’elle dénote de délicatesse dans un récit qui s’annonce de prime abord comme franchement rude. Le regard violent que pose la narration simonienne sur le monde a, par moments, quelque chose de nauséabond. Comme un peintre qui colorie son œuvre avec des striures de boue, Simon multiplie les injures. Violences raciales et misogynes forment autant de chemins annexes et repoussants dans ce récit indifférent. L’absence de sens est la seule certitude, à l’image de ces fleurs offertes par défi au détour d’une page et qui tombent en masses grises sous les bottes viriles et débiles des soldats.
La figure étrange et mythique de la veuve, cette femme «au profil bourbonien», ouvre une porte de sortie bienvenue à cette aporie - la beauté absurde et étrange de son chagrin prêtant au tout l’allure d’un long cri inutile face à l’absurde, résonnant d’une guerre mondiale à l’autre. Le cheminement sans but de cette femme à la recherche du cadavre de son mari, incipit du roman, annonce la figure émaciée de son fils, rescapé de la «drôle de guerre», cherchant avec l’instinct d’une bête blessée un réconfort sensuel dans le corps d’une prostituée provinciale. La puissance du début du roman rejoint alors la profondeur de sa fin, créant un motif musical dans la symphonie brutale du tout. La feuille verte de l’acacia s’annonce, à l’issue de ce cheminement grossier, comme une excuse et une ouverture timidement mélodieuse vers une possible sublimation de l’immondice vécue dans l’écriture.
Je n’aime pas la cruauté facile de ce roman. Sa soumission irréfléchie à une idéologie de violence et de nihilisme froid ne m’impressionne pas - mais le style est beau et une ébauche de sens, esquissée dans les dernières pages, parvient à m’intéresser.
Il faut aimer les romans ambitieux même quand ils sont décidés, comme par défi, à ne pas être aimables.
November 22, 2019
Powoli tracę chęć do poznawania kolejnych noblistów. Akacja Claude'a Simona była bowiem ogromnym wyzwaniem i przyznam, że od około setnej strony skanowałam już tylko wzrokiem tekst, ponieważ nie ujęło mnie w tej powieści zupełnie nic.
Simon podejmuje w Akacji temat historii rodzinnej naprzemiennie opisując wydarzenia z I i II wojny światowej. Jego ojciec zginął bowiem w 1914 roku, on sam natomiast brał udział w II wojnie, który zakończył w obozie jenieckim. Takiej tematyce nie mam nic do zarzucenia, Simon jednakże, opierając się na założeniach nouveau roman, odrzuca jakąkolwiek narrację i chronologię. Jego proza to drobiazgowy opis sytuacji, który potrafi ciągnąć się przez kilkadziesiąt stronic. Simon operuje kilkustronicowymi zdaniami, wewnątrz który umieszcza dopowiedzenia w nawiasach, następnie kolejne w jeszcze jednych nawiasach, tworząc piramidalne konstrukcje. Bardzo trudno jest podążać za jego myślami, zwłaszcza, że zdania te nie służą relacjonowaniu jakichś wydarzeń tylko opisują zastaną rzeczywistość - pociąg wiozący żołnierzy na front, wnętrze pomieszczenia, otoczenie itd. Taka konstrukcja powieści nie nadaje jej linii przewodniej, głównego wątku, tworząc z niej nagromadzenie scen. Co więcej brak także charakterystyki głównych postaci - dowiadujemy się o nich niewiele głównie z monologów wewnętrznych, myśli.
Ciąg dalszy: https://przeczytalamksiazke.blogspot....
Simon podejmuje w Akacji temat historii rodzinnej naprzemiennie opisując wydarzenia z I i II wojny światowej. Jego ojciec zginął bowiem w 1914 roku, on sam natomiast brał udział w II wojnie, który zakończył w obozie jenieckim. Takiej tematyce nie mam nic do zarzucenia, Simon jednakże, opierając się na założeniach nouveau roman, odrzuca jakąkolwiek narrację i chronologię. Jego proza to drobiazgowy opis sytuacji, który potrafi ciągnąć się przez kilkadziesiąt stronic. Simon operuje kilkustronicowymi zdaniami, wewnątrz który umieszcza dopowiedzenia w nawiasach, następnie kolejne w jeszcze jednych nawiasach, tworząc piramidalne konstrukcje. Bardzo trudno jest podążać za jego myślami, zwłaszcza, że zdania te nie służą relacjonowaniu jakichś wydarzeń tylko opisują zastaną rzeczywistość - pociąg wiozący żołnierzy na front, wnętrze pomieszczenia, otoczenie itd. Taka konstrukcja powieści nie nadaje jej linii przewodniej, głównego wątku, tworząc z niej nagromadzenie scen. Co więcej brak także charakterystyki głównych postaci - dowiadujemy się o nich niewiele głównie z monologów wewnętrznych, myśli.
Ciąg dalszy: https://przeczytalamksiazke.blogspot....
June 5, 2019
Update 5/6/19
I'm doooooooone, I reread them all!!
I liked this reread more than the first read: the book as a whole is more understandable, be it regarding the writing style or regarding the timeline and the characters! I don't know if I'll read anything else by Claude Simon though!
__________________________________
2.5
FR/EN
Intéressant, mais je n'ai pas apprécié le style d'écriture.
Interesting, but didn't like the writing style. There was a sentence 10-pages-long!!
I'm doooooooone, I reread them all!!
I liked this reread more than the first read: the book as a whole is more understandable, be it regarding the writing style or regarding the timeline and the characters! I don't know if I'll read anything else by Claude Simon though!
__________________________________
2.5
FR/EN
Intéressant, mais je n'ai pas apprécié le style d'écriture.
Interesting, but didn't like the writing style. There was a sentence 10-pages-long!!
January 28, 2020
Roman d'apprentissage d'une construction polyphonique vertigineuse, L'acacia interroge les rapports d'un écrivain au temps, à ses ancêtres, au monde, à l'Histoire, autant de choses complexes que le texte s'efforce de rendre exhaustivement. Malheureusement, c'est un livre qui se mérite, mais il est très très très très très bon !
https://mhaaswriter.wordpress.com/202...
https://mhaaswriter.wordpress.com/202...
October 31, 2018
vraiment conquise par l'écriture de Claude Simon, le chemin fut long, j'ai cru abandonner une première fois, mais ce n'était que pour mieux m'y mettre. Le texte est lourd et il est toujours difficile de choisir un endroit où poser son marque-page... mais c'est pour mieux être touché par la beauté du souvenir raconté.
Read
September 21, 2014Pretty amazing. But exhausting.
October 29, 2019
Magnifique !
February 10, 2019
Bien qu'il soit un calvaire à lire et rejette les normes du roman traditionnel, je ne mettra pas "L'Acacia" dans la catégorie du nouveau roman. Ma raison principale est que Simon demande au lecteur d'avoir pitié du protagoniste et d'autres membres de sa famille. Le nouveau roman à l'état pur prend un position très froid envers les personnages. Les professeurs au Canada qui veulent mettre un nouveau roman au programme choisissent normalement une œuvre tels que "Les gommes" de Robbe-Grillet ou "Moderato Cantabile" de Marguerite Duras qui respectent plus rigoureusement les règles du genre.
Il faut avouer que j'ai eu beaucoup de mal à interpréter "L'Acacia". Heureuse, Patrick Languet dans la "Postface" offre un interprétation très convaincant.
"Tant que les hommes se cantonnent à leurs souvenirs, ils manquent d'une histoire, ils sont un blanc dans une mémoire. Toutefois, pour que le souvenir devienne une mémoire, il doit se transformer. ... il doit trouver sa forme. ...Chaque séquence de 'L'Acacia' aboutit à cette mémoire, chaque souvenir découvre sa forme vraie dans de roman de la mémoire." (p. 354)
Simon est un écrivain profondément mécréant. À ses yeux, Dieu n'a pas de vocations pour les hommes. Chaque individu doit simplement inventer une histoire de sa vie à partir des accidents de parcours.
Il faut avouer que j'ai eu beaucoup de mal à interpréter "L'Acacia". Heureuse, Patrick Languet dans la "Postface" offre un interprétation très convaincant.
"Tant que les hommes se cantonnent à leurs souvenirs, ils manquent d'une histoire, ils sont un blanc dans une mémoire. Toutefois, pour que le souvenir devienne une mémoire, il doit se transformer. ... il doit trouver sa forme. ...Chaque séquence de 'L'Acacia' aboutit à cette mémoire, chaque souvenir découvre sa forme vraie dans de roman de la mémoire." (p. 354)
Simon est un écrivain profondément mécréant. À ses yeux, Dieu n'a pas de vocations pour les hommes. Chaque individu doit simplement inventer une histoire de sa vie à partir des accidents de parcours.
July 3, 2023
Good, but - oh my god - his sentence structures are painful (brackets within brackets (within brackets)) and sentences so long, long like a river travelling miles across countries (some more brackets please) before flowing into the sea, a sea that something something something (more stuff in brackets) and endless gerunds, moving and turning and climbing and falling, such that by now you're wondering if I'm talking about a river or sentences or have just forgotten and then a reference to a he or a they and you're having to flick back and work out who he's referring to (a soldier? A horse? Some peasants?) and despite being very lyrical and fine war writing it's a valuable reminder that sentences are actually very useful, as they make information easy to assimilate.
September 11, 2021
Kurz nach der Verleihung des Nobelpreises an den Autor in der alten BRD von Suhrkamp veröffentlicht. Ich finde man kann es besser lesen, als all die anderen Bücher Simons, anstrengend bleibt es dann leider doch, wenn auch faszinierend. Nein, ich mag ihn auch nicht wirklich, aber diese QuasiAutobiographie (der Weg des kleinen Junge auf der Suche nach dem Grab des Vaters auf irgendeinem Schlachtfeld des 1ten WK zum glücklich Überlebenden des 2ten, der irgenwann dann anfängt zu schreiben) hat mich zu Ende lesen lassen.
June 17, 2023
meh, forse letto nel modo e nel momento sbagliato
May 23, 2025
First book I read by Claude Simon: I now understand why he got a Nobel prize for literature. This is great, classic literature.
May 28, 2025
A work of master
August 14, 2025
Brutale
Read
August 21, 2012Lukemastani ehkä parhaiten sodan inhimillistä merkitystä ja tuntoja luotaava maailmansotakuvaus (sekä I että II), jota rujo, jotenkin nuivan barokkinen ihmis- ja elämäkuva enimmäkseen väkevöitti; huikaiseva romaani ennen kaikkea kirjoitukseltaan: raskaista, yltäkylläisen venyvistä, vaikuttavasti suunnatuista ja varjostetuista kuvista kerrostuva sukutarina-freskosarja, jossa muutamia eri ajankohtiin (1800-luvun lopulta II maailmansotaan, lyhyesti myös 1980-luvulla käyden) sijoittuvia tapahtumaytimiä, asiantiloja tai näkymiä pyöräytetään kirjailijan tarkan projektorin alla yhä uudelleen, ei niinkään eri näkökulmista, vaan ainoastaan uuden maalikerroksen saaden, laajennettuna tai kutistettuna, täydennettynä, tiivistettynä. Todella innoittava rakenne, joskin lopetus hieman lässähtävä. Eritasoisia sulkeita vyöryttävä kirjoitustekniikka jälleen uusi tapa kuvata havaintoa ja muistia, siinä onnistuen.
June 5, 2014
C'est un très beau roman, très poétique. Cependant il est assez dure à lire, les phrases sont très longues et vont d'une pensée à une autre ce qui fait qu'il ne faut pas perdre le fil. La guerre de 1940 est depeinte d'une facon originale.
Read
April 14, 2017On kiinnostavaa vertailla 1960-luvun Ranskan taide-elämän kaksosia, uutta aaltoa ja uutta
romaania. Aivan kuten ranskalainen uusi aalto pyrki irrottautumaan klassisen
draamaelokuvan konventioista, myös ranskalainen uusi romaani teki selkeän pesäeron
realistisen romaaniin perinteisiin. Molemmat tyylisuunnat pyrkivät tekemään muodosta
keskeisimmän osan taideteosta hyläten perinteiset juonirakenteet ja perinteiset subjektit.
Välillä taiteenlajit yhdistivät voimansa: tästä esimerkkinä vaikkapa Marguerite Duras’n
käsikirjoittama ja Alan Resnais’n ohjaama Hiroshima mon amour (1959). Aatteellisesti
näiden virtausten takana oli maailmansotien jälkeisen sukupolven tarve luoda vaihtoehtoisia
todellisuuden teorioita ja arvoja. Erityisen pakottavana tämä tarve purkautui Ranskassa,
faktisesti toisen maailmansodan hävinneessä ja siirtomaamahtinsa menettäneessä maassa,
jossa aineelliset ja poliittiset olosuhteet olivat otolliset korkeakulttuurilliselle vastaliikkeelle.
Claude Simon on ranskalaisen uuden romaanin nimekkäimpiä kirjailijoita, joka määritteli
tyylisuuntaa Ruohon (1958) tai Flanderin tien (1960) kaltaisilla klassikoilla. Akaasia (1989)
on kirjailijan myöhäiskauden synteesimäinen sotaromaani. Olin lukenut sen aiemmin
puoliväliin, nauttinut kielellisestä kerrostuneisuudesta, mutta jättänyt lopulta sisällöllisesti epäkiinnostavana kesken. Tätä näkemystä minun oli korjattava luku-urakan päättämisen
jälkeen.
Akaasia on aikakone. Se nivoo ensimmäisen ja toisen maailmansodan samaksi
traumaattiseksi kokemukseksi, 30 vuotta kestäneeksi eurooppalaiseksi sisällissodaksi. Toisen
sodan alkaessa edellisen arvet eivät ole umpeutuneet sen koommin ihmisissä kuin
ympäristössäkään; toisen sodan päätyttyä ihminen on läpeensä rikottu ja ympäristö on
muuttunut hänelle tuntemattomaksi. Simon leikittelee muototasolla aikarakenteella
suvereenisti, mutta romaanin sisäinen aika käy järkähtämättömästi ainoastaan yhteen
suuntaan, jossa vanha europpalainen maailma tuhoutuu vääjäämättä hirvittävissä kouristuksissa. Muutamassa hassussa vuosikymmenessä ihminen siirtyy hevosen selästä
lentämään taivaalle, “historia oli ahmimassa, nielemässä heitä elävältä, sikin sokin hevosia ja
ratsastajia valjaineen, satuloineen, aseineen ja kannuksineen, kaikki yhtenä mylläkkänä sen
tunnottomaan ja haavoittumattomaan strutsin mahaan jossa ruoansulatusnesteet ja ruoste
tekisivät selvän kaikesta, kannusten terävistä piikkipyöristäkin, sulattaen ne tahmeaksi ja
kellertäväksi, juuri univormujen väriseksi magmaksi, jonka tuo jättiläismäinen syöjätär
käyttäisi aineenvaihduntaansa ja lopulta purskauttaisi ulosteina ryppyisestä peräaukostaan.”
Simonin fokalisaatio heittelehtii sivulta toiselle; välillä kuvataan hyvinkin tarkasti hahmojen
tuntemuksia, välillä tyydytään lakonisiin toteamuksiin, jotka jättävät henkilöiden
mielenmaiseman hämärän peittoon. Havaitsevat, tietävät ja tuntevat henkilöt siis
vuorottelevat kammottavan mykkien hahmojen kanssa. Viestintä on usein mykkää, mykkä on
tehokasta, modernia. Postikortit ovat ajan viestinnän uusin aalto, jossa yksi kuva todella
kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (mutta ainoastaan sen takia, että mitään sanoja ei olekaan,
on vain viestin lähettäjän ja vastaanottajan välinen fantasia sanoista).
Useimmiten tapahtumia kuvaillaan tuskastuttavan tarkasti. Simonin kertoja on autistinen
muistelija, joka hienovaraisesti jossittelee erilaisilla mahdollisuuksilla ja kuvitelmilla.
Todellisuus on erilaisten mahdollisuuksien valtava lehvästö, joka kuitenkin vääjäämättä
kallistuu johonkin historialliseen suuntaan (ilman mitään hegeliläistä Jumalan ohjaavaa kättä,
pelkän persoonattoman historian puhurin armoilla).
Pienissä kuvissa aukeavat sukupolvien väliset kuilut. Napoleonin aikainen isoisosetä
piileskelee metsissä välttääkseen vallankumoussodat, mutta hänen jälkeläisensä hakeutuu
vapaaehtoisesti ammattisotilaan uralle. Edelliselle nationalismi oli vielä vieras aate, jälkimmäinen on valmis kostamaan vuosien 1870-1871 nöyryytyksen saksalaisille
ranskalaisten veljiensä puolesta. Historian lisäksi myös armeija on“ihmissyöjähirviö” (s.94).
Siihen liittyminen vertautuu kuoleman kanssa sopimuksen tekemiseen.
Romaanin naiset (prostituoituja lukuunottamatta) ovat sukupuolettomia. Vanhapiikasiskokset
ovat omistaneet elämänsä ja jopa ruumiinsa veljensä uran edistämiselle, tämän kanssa
naimisiin menevä “keisarikauden kenraalin naispuolinen jälkeläinen” on puolestaan passiivisuuden ruumillistuma “ei siveä vaan sukupuoleton” (s.86). Avioliiton jälkeen hän
kokee hetkellisesti seksuaalisen vallankumouksen. Lyhyesti kuvaillaan toinenkin herkullinen
passiivinen hahmo ja tämän seksuaaliset tavat: ilmavoimiin värväytyvä aatelismies, joka
romaanin “päähenkilön” (vallankumouksen velton tyttären ja miehekkään pörröpartaisen
maalaisupseerin poika, toisessa maailmansodassa saksalaisten metsästämäksi joutuva
korpraali) tavoin toteuttaa seksuaalisuuttaan bordelleissa.
En malta olla palaamatta Ihmisruumiin kohdalla analysoimani sotilaspuvun symbolisen (eristävän) merkityksen pariin myös Akaasiassa. Romaanissa kuvataan arkojen ja rauhallisten
maanviljelijöiden ja liikeapulaisten muutosta neljässä päivässä; nämä olivat “univormuunsa
pukeutuessaan ja kannuksensa kiinnittäessään samalla pukeneet ylleen eräänlaisen
anonyymin, miehekkään valepuvun jonka suojassa aggressiivinen viha, aggressiivinen kauna
nyt saivat vapaasti temmeltää, uhmaten samaa maailmaa joka vähemmän kuin viikko sitten
oli ollut heidän omansa mutta nyt sulki heidät ulkopuolelleen, tuomitsi heidät, rahtasi heitä
kerta kaikkiaan kuin eläimiä kohti eläinten vääjäämätöntä kohtaloa jolle he osoittivat
karkeuksien ja rivojen laulujen muodossa viimeisen, voimattoman vastalauseensa.” (s.177)
Kun korpraali myöhemmin yrittää muotoilla kerrottavaan muotoon raastavan pakonsa
tapahtumia hän huomaa “luovansa muodottoman, selkärangattoman tarinan sijasta sellaisen
tapahtumasarjan jonka normaali ihmismieli (...) oli rakentanut ilmeisesti jälkikäteen, kylmin
päin, sovinnaisen ääni-ja merkkikielen käytäntöä noudattaen, toisin sanoen hyvässä järjestyksessä jokseenkin selkeitä, selvästi erillisiä mielikuvia herättäen, kun todellisuudessa
mitään määriteltäviä muotoja ei ollut, ei nomineja, ei adjektiiveja, ei subjekteja, ei objekteja,
ei välimerkkejä (ei ainakaan pisteitä), ei täsmällistä ajoitusta, ei merkitystä, ei kiinteyttä(...)”
(s.218) Tässä kohdassa Simon mielestäni raottaa verhoa oman taiteellisen motiivinsa ytimen
edessä. Simonin romaani ei halua olla romaani, jolla on alku ja loppu. Se pyrkii olemaan
kielen virta, johon voi heittäytyä missä joenmutkassa vain, kastautua, nousta kohta takaisin
kuivalle maalle tai vaihtoehtoisesti kellua kielen kannattelemana pitkä ajallinen matka, ehkä
jopa upota tekstin syvyyksiin.
romaania. Aivan kuten ranskalainen uusi aalto pyrki irrottautumaan klassisen
draamaelokuvan konventioista, myös ranskalainen uusi romaani teki selkeän pesäeron
realistisen romaaniin perinteisiin. Molemmat tyylisuunnat pyrkivät tekemään muodosta
keskeisimmän osan taideteosta hyläten perinteiset juonirakenteet ja perinteiset subjektit.
Välillä taiteenlajit yhdistivät voimansa: tästä esimerkkinä vaikkapa Marguerite Duras’n
käsikirjoittama ja Alan Resnais’n ohjaama Hiroshima mon amour (1959). Aatteellisesti
näiden virtausten takana oli maailmansotien jälkeisen sukupolven tarve luoda vaihtoehtoisia
todellisuuden teorioita ja arvoja. Erityisen pakottavana tämä tarve purkautui Ranskassa,
faktisesti toisen maailmansodan hävinneessä ja siirtomaamahtinsa menettäneessä maassa,
jossa aineelliset ja poliittiset olosuhteet olivat otolliset korkeakulttuurilliselle vastaliikkeelle.
Claude Simon on ranskalaisen uuden romaanin nimekkäimpiä kirjailijoita, joka määritteli
tyylisuuntaa Ruohon (1958) tai Flanderin tien (1960) kaltaisilla klassikoilla. Akaasia (1989)
on kirjailijan myöhäiskauden synteesimäinen sotaromaani. Olin lukenut sen aiemmin
puoliväliin, nauttinut kielellisestä kerrostuneisuudesta, mutta jättänyt lopulta sisällöllisesti epäkiinnostavana kesken. Tätä näkemystä minun oli korjattava luku-urakan päättämisen
jälkeen.
Akaasia on aikakone. Se nivoo ensimmäisen ja toisen maailmansodan samaksi
traumaattiseksi kokemukseksi, 30 vuotta kestäneeksi eurooppalaiseksi sisällissodaksi. Toisen
sodan alkaessa edellisen arvet eivät ole umpeutuneet sen koommin ihmisissä kuin
ympäristössäkään; toisen sodan päätyttyä ihminen on läpeensä rikottu ja ympäristö on
muuttunut hänelle tuntemattomaksi. Simon leikittelee muototasolla aikarakenteella
suvereenisti, mutta romaanin sisäinen aika käy järkähtämättömästi ainoastaan yhteen
suuntaan, jossa vanha europpalainen maailma tuhoutuu vääjäämättä hirvittävissä kouristuksissa. Muutamassa hassussa vuosikymmenessä ihminen siirtyy hevosen selästä
lentämään taivaalle, “historia oli ahmimassa, nielemässä heitä elävältä, sikin sokin hevosia ja
ratsastajia valjaineen, satuloineen, aseineen ja kannuksineen, kaikki yhtenä mylläkkänä sen
tunnottomaan ja haavoittumattomaan strutsin mahaan jossa ruoansulatusnesteet ja ruoste
tekisivät selvän kaikesta, kannusten terävistä piikkipyöristäkin, sulattaen ne tahmeaksi ja
kellertäväksi, juuri univormujen väriseksi magmaksi, jonka tuo jättiläismäinen syöjätär
käyttäisi aineenvaihduntaansa ja lopulta purskauttaisi ulosteina ryppyisestä peräaukostaan.”
Simonin fokalisaatio heittelehtii sivulta toiselle; välillä kuvataan hyvinkin tarkasti hahmojen
tuntemuksia, välillä tyydytään lakonisiin toteamuksiin, jotka jättävät henkilöiden
mielenmaiseman hämärän peittoon. Havaitsevat, tietävät ja tuntevat henkilöt siis
vuorottelevat kammottavan mykkien hahmojen kanssa. Viestintä on usein mykkää, mykkä on
tehokasta, modernia. Postikortit ovat ajan viestinnän uusin aalto, jossa yksi kuva todella
kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (mutta ainoastaan sen takia, että mitään sanoja ei olekaan,
on vain viestin lähettäjän ja vastaanottajan välinen fantasia sanoista).
Useimmiten tapahtumia kuvaillaan tuskastuttavan tarkasti. Simonin kertoja on autistinen
muistelija, joka hienovaraisesti jossittelee erilaisilla mahdollisuuksilla ja kuvitelmilla.
Todellisuus on erilaisten mahdollisuuksien valtava lehvästö, joka kuitenkin vääjäämättä
kallistuu johonkin historialliseen suuntaan (ilman mitään hegeliläistä Jumalan ohjaavaa kättä,
pelkän persoonattoman historian puhurin armoilla).
Pienissä kuvissa aukeavat sukupolvien väliset kuilut. Napoleonin aikainen isoisosetä
piileskelee metsissä välttääkseen vallankumoussodat, mutta hänen jälkeläisensä hakeutuu
vapaaehtoisesti ammattisotilaan uralle. Edelliselle nationalismi oli vielä vieras aate, jälkimmäinen on valmis kostamaan vuosien 1870-1871 nöyryytyksen saksalaisille
ranskalaisten veljiensä puolesta. Historian lisäksi myös armeija on“ihmissyöjähirviö” (s.94).
Siihen liittyminen vertautuu kuoleman kanssa sopimuksen tekemiseen.
Romaanin naiset (prostituoituja lukuunottamatta) ovat sukupuolettomia. Vanhapiikasiskokset
ovat omistaneet elämänsä ja jopa ruumiinsa veljensä uran edistämiselle, tämän kanssa
naimisiin menevä “keisarikauden kenraalin naispuolinen jälkeläinen” on puolestaan passiivisuuden ruumillistuma “ei siveä vaan sukupuoleton” (s.86). Avioliiton jälkeen hän
kokee hetkellisesti seksuaalisen vallankumouksen. Lyhyesti kuvaillaan toinenkin herkullinen
passiivinen hahmo ja tämän seksuaaliset tavat: ilmavoimiin värväytyvä aatelismies, joka
romaanin “päähenkilön” (vallankumouksen velton tyttären ja miehekkään pörröpartaisen
maalaisupseerin poika, toisessa maailmansodassa saksalaisten metsästämäksi joutuva
korpraali) tavoin toteuttaa seksuaalisuuttaan bordelleissa.
En malta olla palaamatta Ihmisruumiin kohdalla analysoimani sotilaspuvun symbolisen (eristävän) merkityksen pariin myös Akaasiassa. Romaanissa kuvataan arkojen ja rauhallisten
maanviljelijöiden ja liikeapulaisten muutosta neljässä päivässä; nämä olivat “univormuunsa
pukeutuessaan ja kannuksensa kiinnittäessään samalla pukeneet ylleen eräänlaisen
anonyymin, miehekkään valepuvun jonka suojassa aggressiivinen viha, aggressiivinen kauna
nyt saivat vapaasti temmeltää, uhmaten samaa maailmaa joka vähemmän kuin viikko sitten
oli ollut heidän omansa mutta nyt sulki heidät ulkopuolelleen, tuomitsi heidät, rahtasi heitä
kerta kaikkiaan kuin eläimiä kohti eläinten vääjäämätöntä kohtaloa jolle he osoittivat
karkeuksien ja rivojen laulujen muodossa viimeisen, voimattoman vastalauseensa.” (s.177)
Kun korpraali myöhemmin yrittää muotoilla kerrottavaan muotoon raastavan pakonsa
tapahtumia hän huomaa “luovansa muodottoman, selkärangattoman tarinan sijasta sellaisen
tapahtumasarjan jonka normaali ihmismieli (...) oli rakentanut ilmeisesti jälkikäteen, kylmin
päin, sovinnaisen ääni-ja merkkikielen käytäntöä noudattaen, toisin sanoen hyvässä järjestyksessä jokseenkin selkeitä, selvästi erillisiä mielikuvia herättäen, kun todellisuudessa
mitään määriteltäviä muotoja ei ollut, ei nomineja, ei adjektiiveja, ei subjekteja, ei objekteja,
ei välimerkkejä (ei ainakaan pisteitä), ei täsmällistä ajoitusta, ei merkitystä, ei kiinteyttä(...)”
(s.218) Tässä kohdassa Simon mielestäni raottaa verhoa oman taiteellisen motiivinsa ytimen
edessä. Simonin romaani ei halua olla romaani, jolla on alku ja loppu. Se pyrkii olemaan
kielen virta, johon voi heittäytyä missä joenmutkassa vain, kastautua, nousta kohta takaisin
kuivalle maalle tai vaihtoehtoisesti kellua kielen kannattelemana pitkä ajallinen matka, ehkä
jopa upota tekstin syvyyksiin.
Displaying 1 - 23 of 23 reviews