Syvästi vaikuttava romaani vuoden 1918 naiskaarteista.
Viisitoistavuotias Sigrid on saanut kansakoulun päätökseen ja päässyt ripille. Isänsä kehotuksesta hän hakee paperitehtaalle töihin ja pääsee sinne aputytöksi. Tehtaalla Sigrid ystävystyy railakkaan Martan kanssa, jolla on jo sulhanenkin.
Helmikuun 1918 alussa paperitehdas suljetaan ja punakaarti ottaa komennon Valkeakoskella. Sigrid lähtee Martan mukana työväentalolle vallankumouskomitean iltamiin. Agitaattori rohkaisee naisia ottamaan paikkansa luokkataistelussa, ja taisteluhengen huumassa päätetään perustaa naiskaarti. Sigrid ja Martta liittyvät kaartiin muiden mukana. Ensimmäistä kertaa elämässään nuoret naiset tuntevat itsensä vahvoiksi ja tärkeiksi. He ovat valmiita muuttamaan maailmaa.
Veriruusut kuvaa vuoden 1918 järkyttäviä tapahtumia uudesta näkökulmasta. Yhteiskunnallisen muutoksen vaatimus rohkaisee myös nuoria naisia vaatimaan itselleen täysiä oikeuksia ja tasa-arvoista asemaa. Historiallisten tapahtumien pyörre tempaisee heidät mukanaan keskelle ennen kokematonta tragediaa.
Anneli Kannon "Veriruusut" (Gummerus, 2008) kertoo riipaisevasti vuoden 1918 tapahtumista Tampereella ja Valkeakoskella punakaartiin kuuluneiden naisten näkökulmasta. Vaikka kyseessä on kaunokirjallinen teos, ovat historialliset faktat kohdillaan. Lukija kuuntelee nostattavia puheita työväentalolla, tanssii venäläisten matruusien kanssa, vaeltaa halki palavan Tammelan, taistelee saksalaisia vastaan Alvettulan sillan luona, näkee Kalevankankaan vankileirin kauhut ja viettää yön ladossa Siikasenkorven pahamaineisella suolla.
"Veriruusujen" päähenkilö on valkeakoskelainen Sigrid Suovanen, joka menee viisitoistavuotiaana töihin paperitehtaaseen. Sigrid joutuu työnjohtaja Forrströmin ahdistelun kohteeksi, mutta saa myös ystäviä, jotka ovat aktiivisia ammattiyhdistysliikkeessä. Vallankumouksen alettua perustetaan myös Valkeakoskelle naiskaarti, johon liitytään niin aatteen palosta kuin viidentoista markan päiväpalkan houkuttelemana.
Sota tempaisee kurimukseensa myös Finnlaysonin tehtailla Tampereella työskentelevän Lempin, Lauhan ja Martan, joiden vaiheita seurataan kirjan toisessa osassa. Näkökulman vaihtuminen on perusteltua, olkoonkin että se hieman särkee kirjan rakennetta, mutta lopussa tarinalinjat osin yhtyvät toisiinsa.
Teoksessa esiintyy myös muutamia todellisia henkilöitä, kuten näyttelijä Jalmari Rinne sekä punakaartin päälliköt Tuomas Hyrskymurto ja Verner Lehtimäki, joista ei kovin mairittelevaa kuvaa anneta. "Veriruusuissa" ei muutenkaan anneta ymmärtää, että punaiset olisivat olleet jotenkin kategorisesti jalompia tai parempia ihmisiä, vaan heidänkin joukkoonsa mahtui monenlaista miestä ja naista.
Kaiken kaikkiaan Anneli Kanto on kirjoittanut erinomaisen romaanin, jonka parissa ei kauan nokka tuhissut, sen verran vaikea sitä oli laskea käsistään kun lukemisen makuun kerran oli päässyt. "Veriruusuja" voi suositella kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle lukijalle, ja ajattelin vinkata kirjaa myös kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille.
4,5 tähteä. Vaikuttava romaani naisten asemasta ja sisällissodasta. Sodan raadollisuus kuvailtiin rehellisesti, kuin myös naisten asema 1910-luvun Suomessa sekä punakaarteissa. Teoksen rakenne säröili hieman hahmojen vaihtuessa, mutta muuten teos oli nautittava ja mieleenpainuva.
Syvältä kouraiseva kirja rankoista ajoista. Kukaan, kummallakaan puolella tuskin selvisi ilman traumoja. Useita surullisia kohtaloita, mutta myös pieniä pilkahduksia siitä, että kaikkien elämä ei kuitenkaan päättynyt.
Vuoden parhaita, ellei paras kirja. Samaistuttavia ja riemastuttavia naishahmoja ja rikasta historian, ympäristön ja kulttuurin kuvailua. Samalla sydäntä riipivää raakuutta ja epämukavia tuntemuksia. Fiktiivisyydestään huolimatta historiallisia lähteitä oli käytetty taidokkaasti hyväksi. Alkuun nauratti, loput 10% itkeskelin putkeen.
Aika sanattomaksi jätti tämä tarina tamperelaisista ja valkeakoskelaisista naiskaartilaisista. Vähän samat fiilikset kuin luettuani Pohjantähden ensimmäistä kertaa. Suru ja ihmetys siitä, miten halvaksi voi ihmishenki äkkiä muuttua ja tutut paikat taistelutantereiksi. Ja ajatus siitä, että kaikki suuret historialliset tapahtumat koostuvat yksittäisten ihmisten tarinoista ja kohtaloista. Se lisää harmaan sävyjä mustavalkoiseen maailmaan. Joku on ollut syystä tai toisesta aktiivisesti tapahtumien ytimessä, toinen taas väärässä paikassa väärään aikaan tai oikeassa oikeaan. Kaikki ovat olleet ihmisiä, joiden tarina ansaitsisi tulla kuulluksi.
Todella hyvä romaani sisällissodasta punaisten naissotilaitten näkökulmasta. Inhimmillisiä tarinoita sekoittuna yllättävän monipuoliseen kuvaan sisällisosodan taustoista, ideologioista ja teoista. Ei yllä samoille tasoille kuin Täällä pohjantähden alla oleva sisällissota osio, mutta aika lähellä menee.
Hienoa, että 2000-luku toi meidän historiasta kerrottuihin tarinoihin, myös niitä ääniä, joista aiemmin mieluiten vaiettiin. Vaikka Veriruusut on fiktiivinen tarina, on sen juuret syvällä 1918 tapahtumissa ja sisällissodassa oikeasti vaikuttaneita henkilöitäkin tarinassa vilisee. Historialliset faktat on hallussa.
Sisällissota on on osa Suomen historiaa. Useimmiten historian saatossa siitä on kirjoitettu voittajien näkökulmasta, vastapuolta mustamaalaten. Linna nosti aikoinaan esille myös punaisten puolen ja inhimillisti sitä Täällä Pohjantähden alla-trilogiassaan. 2000-luvulla historian tapahtumien kuvaus siirtyi uudelle mikrotasolle ja siihen perinteeseen Veriruusutkin, kertoen punaisen puolen naiskaartilaisista. Kirjassa ei glorifioi punaisia, sillä heidänkin joukkoon mahtui monenlaista tallaajaa. Hätkähdyttäviä ja surullisia oli punaisen naiskaartinjäsenten kohtalot ja tarinat. Sota ei ole koskaan hyvä ratkaisu selvittää yhteiskunnallisia ristiriitoja, se vaatii liian monen hengen aivan turhaan.
Kerronta oli vetävää ja historialliset tapahtumat heräsivät elävinä mieleen. Kuunnellessa koin rakenteen hieman säröileväksi näkökulman pomppiessa naisesta toiseen. Välillä olin vähän sekaisin ketä seurataan. Historiallisten kirjojen ystäville mainio teos, jonka olemassa oloon törmäsin eräällä kirjallisuuden kurssilla ja kiinnostuin nimenomaan tarinasta, joka kertoo naisista sodassa. Suosittelen kyllä tätä, ehkä unohdettuakin helmeä.
Tähän kirjaan on pitänyt tarttua jo monta vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Laura Lähteenmäen Yhden kevään (2018) tosin olen lukenut, muistikuvieni mukaan se taisi olla jollain lailla lukijalle lempeämpi vaikka samasta sodasta samoine raakuuksineen kertookin.
Koitin saada luettua ennen kuin kävin katsomassa Jyväskylässä Kulissi-teatterin Tytöt1918-musikaalin, jonka pohjana Veriruusut on ollut, mutta ihan loppuun asti en ehtinyt päästä. (Musikaalin kantaesitys 2018 Tampereen Työväen teatteri, käsikirjoitus Sirkku Peltola)
Toisaalta tuntui lohdulliselta saada palata hahmojen pariin vielä hetkiseksi, vaikka oli jo lavalla nähnyt heidän kuolevan. Etenkin, kun joidenkin hahmojen viimeiset hetket erosivat kirjassa ja musikaalissa toisistaan. (Lempi!!❤️)
Musikaaliversio sijoittuu vain Tampereelle, jonne myös Sigrid on siirretty, ja Kom-teatterin Lauri Maijalan dramatisointi (2018) taas perustuu kirjan oisioihin Valkeakoski ja Lahti. Kieltämättä joko Tampereen naiskaartin tai Valkeakosken naiskaartin tarinassa olisi voinut olla jo riittävästi yhteen kirjaan, mutta toisaalta arvostan sitä, miten monta erilaista tarinaa ja kohtaloa on haluttu kertoa.
Ei mikään hyvän mielen kirja, mutta valtavan hieno ja tärkeä.
This entire review has been hidden because of spoilers.
En usein lue tämäntyyppisiä historiallisia romaaneja, mutta kun upea Anneli Kanto on tehnyt Pirkanmaan ja Päijät-Hämeen "housupojista" eli punakaartien naisista kirjan, niin luettava se oli, ja kyllä muuten upposi kuin pistin lahtarin hanuriin.
Keskushenkilö Sigrid eli Siikri on 15-vuotias valkeakoskelainen tyttö, joka lähtee punakaartiin suuttuneena kähmivään pomoonsa. Vaikka romaanissa on useampikin päähenkilö, tarinaa kuljetetaan eniten Sigridin kautta ja hänen fyysistä, henkistä ja poliittista kasvuaan seurataan lähimmin.
Murteiden kirjo, teinitytön mielenmaiseman ja työväen ahdingon saumaton yhteiskuvaus, tutut paikat etenkin Tampereelle sijoittuvissa kohtauksissa -- olin vähän väliä naurun ja itkun ja raivon partaalla! Kirjallisesti tämä oli aika suoraviivainen ja konstailematon teos, ensisijaisesti tarina, mutta toimi todella hyvin manselaissympaattiseen kommariin. En suosittele superherkille lukijoille, koska paikoin väkivallan kuvaus oli hyvinkin graafista, mutta osasipa sitä toisaalta odottaakin, kun tietää miten sisällissodassa kävi.
Ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta olivat tosi vetäviä. Tykkäsin ihan mahottomasti kirjan ronskista huumorista ja paikoin reikäpäisistä sotakuvauksista. Harvoin Suomen sodista näin kieli poskella kirjoitettua proosaa pääsee lukemaan.
Mutta hymy hyytyi kyllä kirjan viimeisellä kolmanneksella, kun päähenkilöt olivat hävinneet sodan ja alkoi epätoivoinen pakomatka, joka ei voinut päättyä hyvin. Valitettavasti myös kirjan vetävyys onnahti tässä vaiheessa jonkin verran.
Oman osansa vetävyyden onnahdukseen toi myös kirjan rakenne. Ensin seurattiin valkeakoskilaisia noin kolmasosan verran, sitten tamperelaisia toisen kolmasosan verran, ja sitten palattiin taas koskilaisiin ja välissä vain vähän vilautettiin Tampereen likkaa. Kun ensin lukija oli kiintynyt Sigridiin, Marttaan ja Saimiin, heidät ehti jo Lempin ja Lauhan myötä unohtaa sen verran, ettei loppukolmanneksen kohdalla enää syntynyt uudelleen kunnon tunnesidettä.
Joka tapauksessa erinomainen lukuvalinta vielä näin sisällis100-vuoden lopuksi.
Vaikuttava, etenkin ku pohjautuu niin vahvasti oikeisiin tapahtumiin… Toisaalta se ajatus tekee myös surulliseksi, ottaen huomioon kohtalon, joka punaisia ja etenkin punaisia naisia odotti. Ja edelleen aika ajankohtaine aihe; jakautuminen aatteiden vuoksi, joka on kuitenkin lähtöisin tasa-arvoon pyrkimisestä…
Hyvin raaka, mutta todellinen. Kertoo mahtavasti sisällissodan tapahtumista ja naisten asemasta. Samalla myös sai kuulla/lukea sisällissodasta erilaisesta näkökulmasta kuin yleisten tapahtumien kautta.
On kunnia saada näytellä tämän kirjan tapahtumia ja tuoda ihmisten tietoon näiden tyttöjen tarina.
Hyvä, että naiskaartilaisten kohtalosta kirjoitetaan. Historia pitää tuntea, vaikka se ei ole helppoa ja repii sydämen.
Itse kirjan rakenteen koin rikkonaiseksi, vaikka Tampereen ja Valkeakosken tarinat lopussa kohtasikin. Ehkä luku per tarina olisi toiminut minulle paremmin kuin kaksi erillistä pätkää.
Anneli Kanto on kirjoittanut kaksi Suomen sisällissodasta kertovaa kirjaa, valkoisten näkökulmasta asioita kertovan Lahtarit ja punaisten vaiheita kuvaavan sisarromaanin Veriruusut.
Romaanin päähenkilö on 15-vuotias tehtaaseen palkattu, Valkeakoskella asuva Sigrid Suovanen. Sigridin lisäksi päähenkilöinä on myös muita nuoria naisia Valkeakoskelta ja Tampereelta. Sivurooleissa on historiallisia henkilöitä punaisten puolelta, eikä heitä aina esitellä kovin mairittelevassa valossa.
Tarina kuljettaa kuuntelemaan agitaattoreita, uhkailemaan paikallisia herroja, ampumaan valkoisia ja lopulta vankileirien kauheuteen. Nykypäivän lukija tietenkin tietää, miten ylevästi työväenaatteeseen suhtautuneille kapinaliikkeen aktiiveille ja hamekaarteille kävi sisällissodassa, ja sama kohtalo odottaa myös kirjan sivuilla. Sydäntä kylmäsi, kun seurasin mahdottomiin tilanteisiin ja raakuuksiin johtaneita juonikuvioita. Tämä romaani on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, sillä se kertoo meidän isovanhempiemme tai isoisovanhempiemme elämästä ajanjaksosta, ja moni tunnistaa sisällissodan kaiut vielä omasta lapsuudestaan.
Hyvin mielenkiintoinen romaani sisällissotaan osallistuvista naiskaartin jäsenistä ja heidän yhteisöstä. Anneli Kanto tekee aina erittäin tarkkaa taustatyötä teoksiaan varten ja sen näkee tässä. Valkeakoski tuntui aidolta tehdaskylältä, jossa koko toiminta pyörii paperitehtaan ympärillä. Fiktio ihmiset ovat aidon tuntuisia ja heidän tarinansa raakoja ja koskettavia.
Kirjan tapa hyppiä henkilöstä toiseen lukujen välillä kävi uuvuttavaksi itselleni. Naisten nimet olivat itselleni hyvin samanlaisia ja oli hirveän hankala pysyä mukana kenen mies tai veli oli menehtynyt ja missä. Hieman tarkkaavaisempaa lukijaa nämä eivät välttämättä haittaa ollenkaan.
Tarinassa kuvataan täydellisesti kuinka vallankumous koettiin aluksi vapautena ja kaikki oli mahdollista. Sota silti veti maltillisemmatkin aatteen tukijat mukanaan ja pakotti kaikki epätoivoisiin asioihin. Valkoiset (Lahtarit) pysyivät mielenkiintoisen etäisinä koko tarinan ajan ja tuntui kuin ei puhuttaisi edes suomalaisista, vaan jostain aivan vieraasta olennoista.
Suosittelen kaikille, jotka haluavat hypätä sisällissodan aikaan ja kokea historian hetket hyvin henkilökohtaisesti.
Olen ollut vähän nuiva kaiken tämän vuoden sisällissodan muistelun kanssa, joten onneksi Veriruusut kompensoi kaikkia niitä Hesarin lukematta jääneitä pläjäyksiä. Tämä oli hyvä kirja, ei sellainen historiallisuudessaan puuduttava tai karmeudella säälien mässäilevä. Silti kirja onnistui tarjoilemaan aimoannoksen sivistystä ja käsittääkseni autenttista ajankuvaa. Ja olihan tämä myös todella surullinen kuvaus olennaisesta vaiheesta Suomen historiassa. Kirjasta tuli vahvat vibat Jääkanteen, jonka taannoin luin, koska molemmissa oli aika surkeita perheoloja ja lapsi-vanhempi-asetelmia. Jotenkin nykyvinkkelistä jännä ajatella sitä, miten suhtautuminen lapsiin on tässä sadassa vuodessa muuttunut. Ylistys ehkäisylle!
Pitkästä aikaa kirja vetää hiljaiseksi. Tämän jälkeen tuntuu hankalalta tarttua mihinkään muuhun luettavaan. Samalla soimaan itseäni siitä, etten ole tullut lukeneeksi tätä aiemmin. Tämä nousee ehdottomasti yhdeksi merkittävimmistä suomalaisista kirjoista, joita olen eläissäni lukenut. Tarina kantaa ja kerronta on niin elävää, että sattuu. Yksi kerrallaan henkilöistä pitää päästää irti vaikka ei tahtoisi.
Rankka aihe ja hyvä kirja tästä vakavasta aiheesta. Pohjustuksena vielä kävin uudelleen Vapriikin päivitetyssä Sisällissota -näyttelyssä. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 -musikaali perustuu tähän Anneli Kannon romaaniin. Kovia aikoja ja kovia kohtaloita; ei voi olla vaikuttumatta. Kieli on elävää ja rehevää.
Kuten voi aiheesta olettaakin, synkkää luettavaa, mutta todella hyvä. Tää oli just täydellinen luku hissan yo-kokeisiin valmistautuessa, kun Suomen historia 1900-luvun alussa ei aikasemmin ollu erityisesti kiinnostanu ja halusin vähän enemmän "tunnesidettä" aiheeseen. Noh, tässä mulle uus niche historia hyperfiksaatio = sisällissodan naiskaartilaiset.
Monta kertaa tuli kylmät väreet kirjan käännekohdista ja kans niis tilanteissa missä itse ties mitä tulee tapahtumaan, mutta hahmot ei...
Täs kirjas on vaa jotenki semmone omanlainen suorasukainen tapa kertoa, mikä teki siitä niin raakaa ja todellista.
Huh huh. Ei ollut mikään helppo ja kevyt kirja, vaikka suhteellisen nopealukuinen olikin. Meni ihon alle, vaikka tiesin, mitä odottaa. Vähän liian paljon henkilöitä, ja esimerkiksi kaksi Marttaa keskeisissä rooleissa pistivät päätä sekaisin.
Hittolai, kylläpä tuli pitkästä aikaa vetävä ja raastava lukunautinto!
Veriruusuissa on mielestäni Väinö Linna:an verrattavissa olevaa ihmisten elämänkaaren kuvaamista sympaattisella tavalla. Elämä kuljettaa ihmisiä eteenpäin heidän valintojensa mukaan ja osin niistä huolimatta. Lähes kaikki nimetyt hahmot saavat jonkin hetken kirjassa, joka tekee heistä inhimillisiä heikkouksineen ja hyvine puolineen. Kuitenkin esim. Pohjan tähden alla -trilogiaan verrattuna henkilökaarti on hyvin erilainen, keskiosassa ovat naiset. Mutta Veriruusuihin tuntuu silti mahtuvan monipuolisemmin miehiä kuin Täällä pohjantähden alla on naisia.
Veriruusut on toki ensisijaisesti punakaartin naissotilaiden tarina. Tarinassa seurataan muutaman keskushenkilön ympärillä olevaa porukkaa, joiden tiet lopulta osittain yhtyvät sodan melskeessä. Alkukirjan pätkät keskittyvät pitkään samoihin henkilöihin, kunnes loppua kohden jaokset lyhenevät ja päähenkilöt vaihtuvat useammin. Se sopi hyvin - ensin saadaan tarkka käsitys millaisista oloista henkilöt tulevat ja tutustutaan heihin. Lopulta asioita tapahtuu niin nopeassa järjestyksessä, että pitemmissä luvuissa jäisi kaivelemaan, mitä niille muille nyt kuuluu.
Kirjasta saa kuvan, että isoa osaa naisia ajaa punakaartiin halu päästä ottamaan oman elämän ohjat omiin käsiin. Ja miksei - ainakin kirjan todellisuudessa nuoren tytön mahdollisuudet rakentaa omaa elämää olivat pienet. Tehtaan palkalla saattoi saada sananvaltaa omassa perheessä, mutta ympäröivä yhteiskunta piti heitä silti vähäarvoisena. Vaikka nainen olisi perheestään ainut kykenevä työhön, hänen työpanostaan ei silti arvioitu miehen vastaavaksi ja perheen oli tultava toimeen vähemmällä. Vallankumous merkitsi heille sitä, että maailmaa voi todella muuttaa.
Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä ajankohtainen asia, ja Kanto avaa eleettömästi millaisia vaikeuksia epätasa-arvo on aiheittanut ajan naisille - niin, että nykypäivän näkökulmasta huomaa, mikä kaikki on toisin. Siitä erityisesti kiitoksia. Suosittelisin kirjaa historianlukijoiden lisäksi mielelläni myös feminismistä kiinnostuneille. Ehkei ihan heti kun koulussa on tuntemattomat luettu, vaikka ei tämä siitä paljon kauheammaksi mene :') Vaikka tiedetään, että hyvin ei käy, loppu ei ole niin kauhean lohduton kuin annetuissa olosuhteissa voisi odottaa.
Diggasin jo aikanaan Kannon yhdessä Terhi Rannela:n kanssa tehtyä nuorten tahi nuorten aikuisten kirjatrilogiaa Kuparisaari. (Linkki sarjan ensimmäisen osaan: Tähystäjäneito) Trilogia kertoi naisista ja vallankumouksessa, että siinä mielessä Kuparisaari taitaa olla kuin Veriruusut - mutta nuorille, ja fantasiana. Näin ollen jos olet Kuparisaaret lukenut, mutta tuntui vähän liian lapsellista ja siirtyisit mielellään aikuisten osastolle - ehkä voisit kokeilla Veriruusuja.
Lahtarit on lukulistalla. Mielenkiintoista nähdä, miten Kanto käsittelee valkoisen puolen tarinaa - itse on tullut luettua ainoastaan punakaartista. Odotan, että päästäisiin vankileirien vartijoiden pään sisään.
Likellä on, etten laskisi ikisuosikkeihini, sillä tarina pyörii vieläkin mielessä. Lisätään, jos palautuu vielä mieleen kuukauden parin päästä.
Helmet-lukuhaaste, olisko ollut kohta 21, Sankaritarina.
Sankareita, antisankareita, eläviä ihmisiä, hetkellistä rohkeutta, järkyttävää julmuutta, tyhmyyttä, hyväuskoisuutta, toivoa... tässä kirjassa on ihan kaikkea.
Ehkä olen vähän punainen Tampere, mutta näihin 1900-luvun alkuvuosikymmeniin pohjautuu minun Suomeni sellaisena minä sitä arvostan. Työläisten oikeudet, naisliike sen sisällä ja siitä erillisenä, raittiusliikekin, monet poliittiset ylilyönnit, itsenäisyys ja sen määrittäminen ulkovaltojen kautta ja lopulta sisäisesti. Hyvinvointivaltion siemenet, demokratian synnytyskivut, sosialismin (lähes) ikuinen ongelma.
Kun kaikki tämä kirjoitetaan sydäntäriipivän arkisiin tapahtumiin, tavallisten ihmisten ja perheiden elämään, on minusta kyseessä sankaritarina. Semmoinen meollaansankareitakaikki-tarina.
Tämä kirja olisi vaikuttanut minuun enemmän, jos olisin lukenut sen ennen kuin näin TTT:n musikaalin Tytöt 1918 (joka perustuu tähän kirjaan) ja lukenut saman tekijän Lahtarit. Mutta nyt kävi näin. Tätä taustaa vasten kirjan rakenne on mielestäni vähemmän toimiva. TTT:n produktiossa kaksi tarinalinjaa on sulautettu yhteen, kun taas kirjassa seurataan lahdessa pitkässä jaksossa täysin erillisten Tampereen ja Valkeakosken naiskaartien syntymistä ja toimintaa keväällä 1918. Loppuluvussa 'Lahti' ei siinäkään mitenkään perustella, miksi on haluttu kertoa näistä kahdesta ryhmästä, jotka hyvin ohuesti kirjan lopussa kohtaavat.
Teosta vaivasi mielestäni myös tekstin epätasaisuus - koskettavia murrejaksoja ja tarinaa eteenpäin vyöryttäviä tapahtumakuvauksia (yllättävän iso musikaalista oli sana sanalta otettu Kantolan vahvasta tekstistä) katkoivat siellä täällä suorastaan kliiniset, latteat selostusmaiset jaksot. Nuorten naisten kohtalot toki koskettivat luettunakin - jos olisin lukenut tämän ennen musikaalia ja kirjallisesti eheämpää Lahtareita, olisin ehkä antanut neljä tähteä, nyt jää kolmeen.
Kaikkien tamperelaisten kannattaisi ehdottomasti lukea tämä kirja. Minulle ainakin tutut kulmat näyttäytyivät ihan erilaisina tämän jälkeen, kun kirjan mukana minut heitettiin keskelle taistelua kirkoille, Palanderin talon viereen, rautatieasemalle ja Ylöjärven metsiin. Lisäksi nykyhetkeä pystyy ymmärtämään ihan erilaisella tavalla, kun on joutunut kirjan kanssa näkemään sen kun rakennukset palavat ja ihmisyydestä on jäljellä enää pieniä palaneita leivänkänttyjä ja silkkisukkia. Siitä nimittäin on nykyhetki jollakin tavalla saatu rakentumaan. Tätä kautta pystyy ymmärtämään edes jollakin tavalla paremmin sitä, miksi on niin paljon pahaa hiljaisuutta. Kuten Anneli Kanto hienosti kuvaa ja kirjoittaa: "Kaikki ymmärsivät, että semmoisina kuin asiat olivat menneet, niistä ei puhuttaisi koskaan, ei edes keskenään, vaan niiden kanssa jokainen tekisi tilinsä yksin."
Tämä vaikutti minuun todella syvästi. En ole lukenut koskaan aiemmin kaltaisistani nuorista naishahmoista sodan keskellä, kun koulussakin piti lukea vain miehistä. Se todella vaikuttaa eri tavalla, ja sillä on todella väliä.
Viisitoistavuotias Sigrid on saanut kansakoulun päätökseen ja vastikään päässyt ripille. Isänsä kehotuksesta hän hakee paperitehtaalle töihin ja päätyy sinne aputytöksi. Tehtaalla Sigrid ystävystyy railakkaan Martan kanssa, jolla on jo sulhanenkin.
Helmikuun alussa 1918 tehdas suljetaan ja punakaarti ottaa komennon Valkeakoskella. Uudessa musliinipuserossaan ja hameessaan Sigrid lähtee Martan mukana työväentalolle vallankumouskomitean järjestämiin iltamiin. Agitaattori rohkaisee naisia ottamaan paikkansa luokkataistelussa, ja tehtaantytöistä Saima asettuu palavasti samalle kannalle. Välittömästi Koskille perustetaan naiskaarti, johon myös Martta ja Sigrid liittyvät yhteisessä innostuksessa.
Veriruusut-romaani kuvaa vuoden 1918 järkyttäviä tapahtumia uudesta näkökulmasta. Yhteiskunnallisen muutoksen vaatimus rohkaisee myös nuoria naisia vaatimaan itselleen täysiä oikeuksia ja tasa-arvoista asemaa. Historiallisten tapahtumien pyörre tempaisee heidät mukaansa keskelle ennenkokematonta tragediaa.
Anneli Kannon taidokas, dokumentaarinen ja inhimillisesti tosi kerronta vie sisällissodan melskeisiin Valkeakoskella, Tampereella ja lopulta pakenevan punaisten kolonnan mukana kohti Lahtea.
Kun sama kirja saa itkemään ja nauramaan, ollaan aika hienon jutun äärellä. Tässä tarinassa tietysti kaikki karmeus lopulta valtasi enimmän tilan, mutta tilaa oli kuitenkin sen verran myös ilolle ja rakkaudelle, että toivottomuus ei jäänyt päälimmäiseksi tunteeksi, vaikka aihetta olis tuossa ajassa riittänyt.
Kannon rakentama ajankuva on mieletön ja ihmiset hurmaavia. Tuntui, että päästiin todella lähelle ymmärrystä siitä, miten ja miksi mökintyttö ajatteli maailmasta.
Monet kerrat ehdin ajatella, että tämä on viiden tähden kirja. Jengiä kirjassa riitti kuitenkin siinä määrin, että itselläni ei pysynyt koko ajan tallessa kuka kukin on ja kenen kanssa seukkaa. Se häiritsi lukukokemusta, vaikka keskittyneempi lukija ei varmasti tätä edes kokisi. Erityisen outo hetki oli se, kun tarina loikkasi Sigridistä Marttaan ja pitkiin aikoihin koko ”Siikriä” ei kirjassa nähty lainkaan.
Kuuntelin taas osan kirjasta. Erja Manto on niin hyvä lukija, että hänen kanssaan menisi puhelinluettelokin, jos niitä yhä julkaistaisiin.
Tätä oli niin riipivää lukea, sillä nää ihmiset on oikeesti ollu sodassa taistelemassa. Näiden ihmisten tarinat on totta. Harvemmin luen tälläsiä dokumentaarisia romaaneja, ehkä siksi että ne on niin karuja.
Kirjassa käytiin tunneskaalan jokaisessa nurkassa. Tunsin vihaa, surua, onnea, ihailua, ylpeyttä ja usein näitä kaikkia samaan aikaan. Miten nää naiset on uskaltanut olla näin rohkeita? Ja miten epäreilua niiden elämä oli! Tässä kirjassa on niin paljon ajateltavaa ja tunnettavaa. Menee hetki varmaan sulatella tätä.
Ihan kaikkea en ymmärtänyt, koska tässä ei menty juoni edellä vaan oletettiin että kaikki tietää suurin piirtein mitä sisällissodassa tapahtui. Mä en oo Suomen historiaan juurikaan perehtynyt, mutta tän kirjan lukemisen jälkeen aion perehtyä. Haluun tietää enemmän mihin yhteiskuntaan mä oon kasvanut, mitä kaikkea on tapahtunut ennen.
Suosittelen lukemaan kyseisen kirjan, jos rankka aihe ei pelota. Tästä kirjasta saa paljon ajatuksia ja tunteita.