Huikea, hienosti kuvitettu saturomaani lojaaliudesta ja oman äänensä löytämisestä. Kuusi kadonnutta poikaa ja vihreätukkainen tyttö, joka ryhtyy etsimään heitä.
Haidakun maassa liikkuminen kylästä kylään on kielletty. Uku lähtee luvatta matkaan löytääkseen kauan sitten jäljettömiin kadonneet veljensä. Matkaseuraksi liittyy Kaski, postipoika jolla ei ole ääntä mutta siivet kantapäissään.
Kaksikko kohtaa vanhan äänimestarin, joka on ammatikseen pyydystänyt joutsenten ääniä häkkiin. Onko mestarin tarina kuudesta Pirunpeltomeressä elävästä veljeksestä totta?
Onnistuuko Uku tapaamaan Haidakun kuningattaren ja suoriutumaan kolmesta tehtävästä, jotta veljet voisivat palata kotiin?
Uku on vihreähiuksinen tyttö, joka elää isänsä kanssa kaksin mökissä Hailin kylässä. Eräänä päivänä hän saa kuulla, että hänellä on ollut myös kuusi veljeä, jotka ovat kaikki kadonneet sinä päivänä, kun Uku on syntynyt. Uku päättää selvittää, mitä veljille on tapahtunut. Hän lähtee etsimään vastauksia Ruurin mystisestä kaupungista, vaikka valtakunnassa on ehdottoman kiellettyä liikkua kylien välillä.
Arja ja Emma Puikkosen kirjoittama Äänihäkki (Otava, 2017) on niin kaunis, että tekee kipeää. Paitsi kieli myös tarina on pakahduttavan ihana. Kirja ammentaa H. C. Andersenin Villijoutsenet-sadusta, joka on ehdottomasti yksi suosikkisaduistani ikinä, ja kirja uusintaa satua ihastuttavalla tavalla. Kauneuden lisäksi tarinassa on myös rujoutta, Grimmin alkuperäisten satujen synkkyyttä. Välillä piti kääntää katse kirjasta pois ja hengitellä syvään.
Satu ei kuitenkaan ole pelkkä Villijoutsenten uudelleen kerrottu versio. Kirjan maailma on täysi ja eheä ja loputtoman kiehtova. Pääni sisällä näen kirjan Studio Ghiblin animaationa, niin omalaatuisista yksityiskohdista maailma muodostuu. On heijastajatar, joka luo Ruurin kaupungin taivaalle kuvia, on postipoikia, joiden jalkaterissä on siivet, on äänihäkkejä, joihin vangitaan joutsenten äänet fanfaareiksi kuninkaallisille. Vaikka kirjassa liikutaan satumaailmassa, tarina ei ole kaukana meistä: aivan kirjan henkilöiden tavoin mekin otamme eläimiltä mitä tarvitsemme omiin turhamaisiin tarkoitusperiimme tai pyrimme pitämään kiinni niistä vallan rippeistä, jotka meille on suotu.
Vaikka kirja on rakenteeltaan varsin perinteinen sankarin matkasta kertova tarina, sen onnistuneet näkökulmanvaihdokset ja hovin juonittelut pitävät huolen siitä, että tylsää ei tule. Kirja nousee helposti yhdeksi upeimmista nuortenkirjoista, jonka olen koskaan lukenut. 5/5
Lumoava, sadunomainen ja omaperäinen nuorten fantasiaromaani. Olisin tykännyt vielä enemmän, jos kerronta olisi pysynyt tiukemmin Ukun näkökulmassa. Myös Kaskista olisin mielelläni lukenut lisää.
Aloimme lukea tätä yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa. Muutaman luvun jälkeen hänen mielenkiintonsa kirjaan lopahti, ja hän pyysi aina luettavaksi jotain muuta. Minua kihersi lukea tarinaa eteenpäin, sillä se tempaisi minut heti imuunsa, mutta tyttäreni ei halunnut enää lukea koko kirjaa, sillä hän ei ole kovin innostunut fantasiasta tällä hetkellä. Niinpä sain luvan ahmia kirjan omin päin loppuun. Ja minähän ahmin!
Lentäminen oli aluksi vierasta, uudet siivet toimivat kankeasti. Hitaasti ja kuin jotain hakien joutsenten parvi jatkoi matkaansa kylän yli. Nyt he huusivat kaikki yhdessä ja tällä kertaa niin surullisesti, että jokainen sen huudon kuultuaan nosti päänsä ja kääntyi hetkeksi sisäänpäin kurkistamaan siihen kylmään mustaan veteen, joka ihmisen sisällä läikkyy. Jokainen kyläläinen muisti oman yksityisen surunsa. (s. 89)
Kirjan kerrontatyyli ja kieli on todella kaunis, välillä melkein runolliseen vivahtavaa. Tyyli sopii loistavasti kirjan satufantasiamaiseen tarinaan, muttei kuitenkaan vieraannuta lapsilukijoita liikaa. Tosin kovin pienille alakoululaisille tämä kirja voi olla vaikeasti ymmärrettävä, joten aloittelevalle lukijalle en tätä suosittelisi.
Minä rakastuin kirjan aiheeseen ja sen sadunomaisuuteen. Siihen, kuinka joutsenet, nuo ylväät ja komeasti töräyttelevät linnut, ovat saaneet kirjassa ison roolin ja siihen, miten viisitoistavuotias Uku lähtee uhmaamaan valtakunnan sääntöjä ja etsimään kuutta kadonnutta veljeään mystiseen Ruurin kaupunkiin, vaikka eri maiden välillä liikkuminen on tavallisilla kansalaisilla ehdottoman kiellettyä.
- Sinä olet seitsemäs lapsi. Sinulla on kuusi veljeä: Rummu, Vapper, Kopu, Kauto, Luik ja pieni Kiiu.(s. 25)
Olen myös erityisen ihastunut kirjassa käytettyihin erisnimiin, jotka ovat sopivasti sadunomaisia, mutta suomalaiseen suuhun sopivia. Ruurin lapsikuningatar Pihlaka, postipoika Kaski ja hänen siskonsa Aro Heijastajatar, Haidakun kaupunki, Ruu Omamieli, opettaja Hyväneuvo... näitä nimiä voisi makustella suussaan ikuisuuden. Kirjassa käytetyt nimet tuntuvat pieneltä seikalta kokonaisuuden kannalta, mutta sitä ne eivät ole, vaan nimet parhaimmillaan lisäävät tarinaan sadunomaisuutta, vieraannuttavat todellisuudesta ja jäävät mieleen erikoisuudellaan. Myös erikoiset henkilöt ja heidän tehtävänsä tuovat lisää fantasiamaisuutta tarinaan. Henkilöhahmoihin olisi tosin voinut saada vielä hiukan lisää, esimerkiksi Ruu Omamieli jää melko etäiseksi, vaikka hänellä on tärkeä rooli tarinassa.
Kun Aro oli täyttänyt viisitoista, hänet oli nukutettu yrteillä. Kun hän heräsi, ei silmiä voinut enää sulkea. Hänen silmäluomensa oli ommeltu auki, jotta hän näkisi taivaskuvat aina ja voisi valvoa niiden heijastusta. Kun Kaski oli täyttänyt kaksitoista, oli häneltä viety ääni ja kantapäihin istutettu siivet. (s. 146-147)
Postipoika Kaskin ja Ukun välille syntyy syvä luottamus, ystävyys ja lopulta syvempiäkin tunteita. Postipojat on valittu jo pienenä hoitamaan tehtäväänsä kaupunkien välisinä lähettiläinä, ja hintana siitä heidän jalkoihin istutetaan pienet siivet matkaa jouduttamaan ja heidän äänensä otetaan pois. Kaski ja Uku kommunikoivat elekielellä, mutta saavat asiansa hyvin perille niinkin. Kun Uku saa kuningatar Pihlakalta määräyksen olla puhumatta, ovat Kaski ja Uku hetken samanarvoisessa tilanteessa.
Mikä on sitten tuo mystinen äänihäkki? Sen voin paljastaa, että se liittyy joutseniin, mutta lopun saat selvittää itse, sillä vaadin jokaista tarttumaan tähän tarinaan. Minulle tämä upposi paremmin kuin ikäryhmänsä edustajalle, joten suosittelen tätä vaativimpiin kertomuksiin tottuneille, fantasiaa ja satuja rakastavalle alakoululaiselle noin kymmenestä vuodesta eteenpäin sekä myös nuorille ja aikuisille, jotka eivät ota tätä maailmaa liian vakavasti.
Kirja on yksi nuortenkirjojen Topelius-kirjallisuuspalkintoehdokkaista 2018.
Hiukan menin mukavuusalueeni ulkopuolelle mutta ehdottomasti halusin tämän lukea. Pidin kovasti mutta huomasin että hivenen mulle hankala. Nyt pohdin kuumeisesti voisinko tätä käyttää jossain vinkkauspaketissa ja miten.
Mieleeni tuli Kannon & Rannelan Tähystäjäneito-sarja.
Suosittelen. Ja ymmärrän kirjan hienouden vaikken ehkä ihan kaikkea ymmärtänytkään 😀
Äänihäkki on satufantasia, joka kertoo Haidakun maassa asuvista ihmisistä ja heidän elämästään. Tarinan päähenkilö on teini-ikäinen Uku, joka menettää ensin äitinsä ja alkaa sitten selvittää muun perheen kohtaloa. Perheen kohtalo on kietoutunut isoihin asioihin, eikä kaikilla Ukun kohtaamilla ihmisillä ole hyvät aikeet mielessä.
Teos on suunnattu lapsille ja nuorille, mutta se sopii hyvin myös aikuisten luettavaksi. Kieli on usein runollista. Nautin luonnon ja luontosymboliikan kuvauksesta niin, että tarinan loppuminen tuntui hieman haikealta. Äänihäkki on paras lukemani fantasiakirja.
Kirjan maailmaan pääsi nopeasti sisälle heti alusta alkaen, vaikka alustuksia ei juuri ollut. Haidakun maa on metsäinen menninkäismaailma, jossa asutaan korpikylissä ja pienissä keskiaikaisissa linnakekaupungeissa. Matkustaminen on kielletty tavallisilta ihmisiltä, ja muutenkin on tiukat lait ja säännöt, ja kuolemantuomioita satelee herkästi. Vain siivekkäillä jaloillaan lentävät postipojat ja äänimestarit, jotka valmistivat omituisia äänihäkkejä, saivat liikkua missä huvittaa. Mystiset palokäärmeet, joista ei sen enempää selitetty, olivat eri alueiden välisinä raja-aitoina, ja yhden sellaisen rajan onnistuu Uku ylittämään omin nokkinensa kirjan alussa, matkallaan Hailista Ruuriin. Hän joutuu heti vihaisen väkijoukon eteen. Hän saa ystäväkseen postipojan nimeltä Kaski. Haidakun maan tunnelma on unenomainen, ammentaen aineksia mm. Kreikan tarustoista (Hermes), Rooman ruokaperinteistä (Garum-kastike) ja esim. Grimmin saduista. Henkilöhahmojen ratkaisut ja ajatuksenkulku olivat jatkuvasti yllättäviä ja erilaista; Haidakun maassa ei selvästi ajatella mitenkään rationaalisesti tai omaa etua tavoitellen niin kuin nykymaailmassa, vaan varsin hassusti, vähän kuten muumilaaksossa.
Pääosassa on pieni tyttö Uku, joka lähtee Hailin syrjäisestä kylästä etsimään 15 vuotta aiemmin kadonneita kuutta veljeään. Käy ilmi, että veljet on kuningattaren toimesta taiottu joutseniksi, ja joutsenina he ovat lentäneet kaukaiselle pirunpellolle, joka on ainut paikka, jossa he voivat vielä ottaa ihmisen muodon. Uku ajautuu koettelemuksesta seuraavaan, ja on jatkuvasti veitsen terällä pelastusoperaationsa kanssa. Hän törmää mm. äänimestariin, jolta saa kuulla kuuden veljeksen tulleen noidutuksi joutseniksi. Hän joutuu näyttelemään mykkää, olemaan vankina ja orjana kalatehtaalla ja kaikenlaista. Ja sitten tarjoutuu pieni mahdollisuus saada taika raukeamaan; pitäisi toteuttaa kolme kuningattaren toivetta ja sen lisäksi hankkia sukulaisen verta. Nämä eriskummalliset logiikat, joita loitsut ja rituaalit kirjassa noudattivat (ja kuningattaren vaatimukset) olivat ehkä kirjan heikompaa osuutta. Tuntui siltä, että myös kohtausten välillä saatettiin hypähdellä niin, että kaikki oli yhtäkkiä mahdollista mutkia oikomalla. Nämä heikkoudet tapahtumien logiikassa antoi kuitenkin anteeksi, kun unenomainen maailma oli muuten niin mukaansa tempaava, kaunis ja romanttinen.
Loppuratkaisu on onnellinen ja sellainen, mitä kirja alusta alkaen antaa olettaa. On siinä jotain yllättäviä puolia kuitenkin. Hienointa on, että Haidanin maassa jatketaan eloa yhä pääosin samaan malliin kuin ennenkin. Monet tiukimmat lait ja esim. äänihäkkien valmistus olentojen irti revittävistä äänihuulista saa kuitenkin jäädä.
Kirjan oli kirjoittanut äiti ja tytär parivaljakko, ja kuvittanut Paula Mela. Kirjan kuvitus oli sopivan hämäräperäistä, että se ei liikaa alkanut vaikuttaa lukukokemukseen.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Arja ja Emma Puikkosen Topelius-palkintoehdokkaaksi kivunnut Äänihäkki on lumoavan kauniisti kirjoitettua satufantasiaa, jonka tunnelmallinen tyyli tuo mieleen lapsuudensuosikkini, Somersalon Mestaritontun seikkailut. Puikkosten romaanin kivijalkana on vanha satu tytöstä, jonka veljet muutettiin joutseniksi, mutta alkuperäinen satu saa taustakseen uutta syvyyttä ja kokonaisen maailmanselityksen.
Äänihäkin päähenkilö on vanhempiensa salaisen surun keskellä kasvanut Uku. Haidakun maailmassa ainoastaan siipijalkaiset postipojat saavat liikkua kylästä toiseen, muuten kylät elävät omina saarekkeinaan ja kyräilevät ennakkoluuloisesti toisiaan. Hallitsijoiksi valitaan aina seitsemän lasta: ennustetut seitsemän sisarusta, yksi tyttö ja kuusi poikaa. Kun Uku saa tietää, että hänellä on kuusi kadonnutta veljeä, hän uhmaa lakia ja lähtee etsintäretkelle.
Satumaisuutensa takia Äänihäkki ei ole tarinaltaan mitenkään mullistava ja henkilöhahmot jäävät ohuiksi. Juoni- ja henkilöhahmovetoisena lukijana lasken tämän takia henkilökohtaisen lukukokemukseni tähditystä. Puikkosten vahvuus on viehättävässä, elävässä kielessä ja tunnelmassa, joka on kuin surumielistä musiikkia, joutsenen haikea huuto havisevassa metsässä. Vaikka Äänihäkki on määritelty nuortenromaaniksi, se sopii teinejä paljon paremmin aikuisen käteen tai äänenluettavaksi lapsille.
Valkkasin kannen takia, tyylikäs. Kirjassa on myös jonkun verran kuvitusta, jotka kaikki mun silmään kivoja.
Kuten sanottua, sadunomainen, kaunis tarina. Varsinkin alku tuntui vähän vaikealta, lauseet piti lukea huolellisesti monimerkityksellisyyden takia. Kuitenkin hyvä tarina tästä kehkeytyi, hahmot kivoja (Ruu Omatahto ♥), päähenkilö oli poikkeuksellisen miellyttävä, loppuratkaisu piti otteessaan etten halunnut keskeyttää... Jonkunlainen vallankumous tässäkin tapahtuu, mutta ei sillain verisesti mikä on tässä vaiheessa jo yllättävä näkökulma.
Tämä on taas kuitenkin niitä lasten/nuortenkirjoja, jotka sopii lähinnä hyvälle lukijalle, mahdollisesti aikuiselle. Vaikka itse pidin, en osaisi varmaankaan kovin hyvin suositella tätä kellekään. Fantasiamaailman vallankumous saattaa vaikuttaa semmoiselta nuoret aikuiset- kamalta, mutta lähestymistapa on melko erilainen, samaan aikaan lapsellinen mutta rauhallisen viisas...?
Kaunis ja omaleimainen tarina. Eniten ihastuttivat etenkin kieli ja sadunomaisuus, jossa oli kuitenkin myös aika paljon teräviä kulmia Grimmin tarinoiden hengessä. Tuntui vain, että mukaan oli koitettu mahduttaa ihan hirmuisen paljon erilaisia elementtejä ja hahmojakin, joissa viivyttiin kuitenkin vain pikaisesti. Tarinan loppupuoli oli siltä osin jotenkin harmillisen kiireisesti etenevä, ja hahmot jäivät vähän juonen alle.
Kunpa tämäntyylistä fantasiaa julkaistaisiin Suomessa myös nuorille aikuisille ja aikuisille.
Tarina oman äänen löytämisestä yhdistettynä Andersenin satuun Villijoutsenista. Hienoa, että vanhoja satuja tuodaan esille uudella tavalla. Tarina oli haastava; mietin miten tätä vinkkaisin yläkoululaisille kiinnostavasti, houkuttelevasti mutta tarpeeksi yksinkertaisesti. Monisäikeiset tarinat ovat hankalia kerrottavia. Hyvä tarina joka tapauksessa. Mukulat pitäisi saada lukemaa satuja. Niissä piilee edelleen se ihmiseksi tekevä opetus.
Olisin varmasti nauttinut tästä kirjasta enemmän lapsena/esiteininä! En siis vaan ollut nyt oikeaa kohderyhmää. Nyt se vaan ei jaksanut innostaa, juoni ei kiinnostanut riittävästi. Sadunomainen maailmanrakennus oli ihan toimivaa lastenkirjaan (jos ei liikaa lähde miettimään, miksi asiat toimii niin kuin toimii). Lopetus oli sinänsä oiva, mutta olisin kaivannut enemmän imua juoneen ennen sitä.
Kuvitukset oli aivan upeita. Todellakin Ilon Wiklundin tyylistä, ja kovin hyvällä tavalla sellaista.
Suhtaudun yleensä varauksella kirjoihin, joissa on useampia kirjoittajia (jos nyt ei kyseessä ole esim. kokoelma tai muuta vastaavaa). Onneksi kuitenkin päätin lukea kirjan, kun Tiktokissa näin vinkkauksen. Haidakun maasta eteen tuotiin kiehtova, hyvin etenevä kertomus. Loppuratkaisu oli mainio ja toimi hyvin. Kuvitus toi erinomaisen lisän tarinaan. Toivottavasti Haidakusta kantautuu enemmänkin tarinoita.
Mielenkiintoinen idea, jonka toteutus ei ollut ihan onnistunut. Vähän sekava, ja hahmot hyvin samantyylisiä ja pinnallisia. Syvyyttä olisi kaivannut hahmojen lisäksi koko tarina ja maailman rakennus ja selittäminen. Lukeminen oli kuin olisi kuunnellut jonkun spontaanisti kertomaa satua. Takakansiteksti antoi vähän vääränlaisen kuvan kirjasta.
Kuuntelin äänikirjana, lukijana Hannamaija Nikander. Merkillinen, kiehtova ja kaunis satu. Monella tavalla omaperäinen ja erikoinen, vaikka sijoittuukin melko perinteiseen fantasiamaailmaan. Vanhaa satua on käytetty todella hienolla tavalla uuden tarinan runkona.
Hirveän kaunis ja koskettava joskin julma ja tiivistahtinen satufantasia, jossa ollaan mustikkametsässä, uidaan järvessä ja eksytään pirunpellon kivimerelle maailman laidalle, sen, jossa on sekä tulisia rajakäärmeitä ja lentäviä postipoikia että kotoisia vihervarpusia, kyitä ja karhuja. Suomenkielisen nuortenkirjallisuuden ja satufantasian aivan upeana helmenä kuvasto ja nimistö oli kirjassa suorastaan karkkia, ja soljui myös suussa kauniisti: Kaski, Pihlaka, Haili, Rummu, Opettaja Hyväneuvo ja Ruu Omamieli vain esimerkkeinä. Kuvitus oli myös kerrankin aivan uskomattoman ihanaa, olin odottanut jotakin paljon vähemmän klassista piirtojälkeä, ja suorastaan ahmin kuvia tarinan tavoin.
Teoksen kerronta oli kuitenkin hyvin haastavaa lyyrisyydessään, ja koska juoni poukkoili ja sisälsi valtavan paljon tietoa, yksityiskohtia, haaroja ja käänteitä, en usko, että tämä uppoaa kovin helposti sellaisiin lapsiin ja nuoriin jotka eivät lue jo muutenkin paljon. Toisaalta uskon, että välillä jopa yli menevän raakuuden ja rankkojen aiheiden kuten kuoleman, kidutuksen ja epäoikeudenmukaisuuden käsittely hiukan poislukien olisin itse nuorena suorastaan rakastanut tätä tarinaa. Aivan kuten nyt aikuisena tein. 4,5 tähteä.