Synninkantajat

by Pauliina Rauhala

1970-luvun loppu Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki ja sen varrella Kylä, jossa eletään kirjaimellisesti ajan ja ikuisuuden rannalla: Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä.

Taisto puhelee päivisin puutarhassa linnuille ja kukkasille, mutta iltaisin hän rakentaa tiivistä hengellistä arkkia heille, jotka tunnustavat syntinsä ja katuvat. Aliisa muistaa uskosta toisenlaiset ajat ja kyseenalaistaa hoitokokoukset. Hänen tyttärensä Auroora kamppailee rajan ylittävän rakkauden kanssa. 10-vuotiaan Aaronin hartain rukos on, ettei kukaan sukulainen joudu helvettiin. Aaron kirjoittaa Tärkeiden Asioiden Vihkoon salaisuuksia ja rakentaa omaa arkkiaan.

Synninkantajat on vahvasti kaunokirjallinen ja psykologisesti uskottava romaani sisäänpäin kääntyvästä yhteisöstä ja rakkauden monista merkityksistä. Se kurkottaa yhden suvun tarinasta yleis-inhimilliseen ja hakee rinnastuksia myös historiasta ja nykypäivästä.

Pauliina Rauhala (s. 1977) kirjoittaa yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista taidokkaasti ja pelotta. Hänen palkittu esikoisromaaninsa Taivaslaulu (2013) oli arvostelu- ja yleisömenestys. Rauhala on koulutukseltaan äidinkielenopettaja ja asuu perheineen Oulussa. Hän kävelee joka päivä kultaisennoutajan kanssa metsässä tai suolla.

Genres: Fiction, Finnish Literature, Religion, Family Drama

366 pages, Hardcover

First published January 1, 2018

Reviews

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Tästä kirjasta jäi hyvin kaksijakoiset fiilikset. Asetelma ja tarina ovat kiehtovia: miten käy lestadiolaisessa suvussa, jossa toisaalta ollaan äärimmäisen uskonnollisen kurin, toisaalta humaanimman ja ekumeenisemman linjan kannalla. Rauhalan kieli on myös hyvin eteenpäin soljuvaa ja tempaa paikoitellen mukaansa menneisiin maisemiin ja tunnelmiin.

Kielessä on toisaalta myös ongelmia: Kaikki henkilöt (joita on paljon!) tuntuvat kertovan tarinaa samalla ylilyyrisellä kielellä, joka aika ajoin jopa kohoaa itsetarkoitukseksi kerrottavan ohi. Näkökulmien moninaisuus puolestaan saa aikaan niin kaleidoskooppimaisen sirpaleisuuden, että yksittäisten ihmisten kertomat jäävät omiksi irrallisiksi tarinasäikeikseen. Eräät anakronismit särähtivät korvaan myös - vai mietittiinkö 70-luvun pienessä pohjalaiskylässä oikeasti jo mangoja ja luonnon monimuotoisuutta?

[Karoliina Timonen · Rating 3 out of 5]

Loppuosalle antaisin viisi. ❤️

[Eemil Kontu · Rating 2 out of 5]

Aloin innokkaasti lukea tätä kirjaa, olihan Taivaslaulu yksi ilmestymisvuotensa parhaista. Ensin hyppelehdin sivuilla, kunnes huomasin että kerronta on liioitellun proosallista. Hyppely muuttui siirappivirrassa kahlaamiseksi. Viimeiset 200 sivua oli tuskallista luettavaa. Odotin vaan että saan kirjan loppuun. Tarinassa on monta eri kertojaa, mutta silti kuvailu oli aina samanlaista. Luontoon ja lintuihin liittyvät kirjotukset oli ihania, vaan niitäkin oli liikaa.

[Susanna Rautio · Rating 2 out of 5]

Olisin antanut 1 tähden, mutta nyt viimeisille sivuille se toinen tähti. Loppu kuitenkin hätkähdytti.

Taivaslaulu oli iloinen yllätys. Inhimillinen ja lähestyttävä.

Synninkantajat oli koukeroinen ja vaikeasti hahmottuva. Kieli oli kai tarkoituksellisesti mummolamaista. Ainakin se oli tarkoituksellisesti raamatullista. Ajattelin lukevani virsikirjaa - ei kiva juttu. Tai kansanrunoa - ei inspiroivaa sekään.

Liikaa tyyppejä, liikaa ääniä. Aivan liikaa lintuja. Outo matkakertomus siinä välissä.

Vedin tämän pikaluvulla ja muuta ei jäänyt käteen kuin yksi kaduttava vaihe lestadiolaisuuden historiasta. Että ei kannattanut 1970-luvulla olla kososlainen, kiittää kylmästi, ostaa E-liikeestä ja piti pitää henkensä kurissa, ettei siitä vaan tule liian hempeä!

Rohkean aiheen takia vähän harmittaa vähäiset tähteni.

[Heidi · Rating 4 out of 5]

Hengellisestä väkivallasta ja vallankäytöstä. Ihmisistä pelinappuloina. Kykenemättömyydestä laajentaa rakkauden määritelmää. Ihmisen luonnonsuhteista. Ihmissuhteista. Minulle lukukokemuksen helmi oli Rauhalan luontokuvauksissa.

Kirjoitin tästä blogiini ajatelmia: kosminenk.wordpress.com

[Katja · Rating 3 out of 5]

Synninkantajat ovat herkkä ja väkevä romaani, joka kysyy mikä on rakkautta - ja mikä valtaa.

[Heidi · Rating 3 out of 5]

3,5 tähteä

Sanottakoon vain, että lestadiolaisuus on jollain tapaa aina mietityttänyt ja kiehtonut minua: olen halukas ymmärtämään tuon liikkeen periaatteitä, joka on aina minusta tuntunut niin rajoittavalta, ahdistavalta ja ikään kuin jäänteeltä jostain menneisyydestä. Olen elänyt lapsuuteni pohjoispohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa lestadiolaisia oli ja on edelleen melko paljon. Tarinoita ja kokemuksia minulla riittäisi aiheesta vielä vaikka kuinka paljon, osa hyviä ja osa huonoja, mutta se ei nyt ole tämän postauksen tarkoitus.

Aloittaessani Synninkantajien lukemista ajatuksissani oli toki valehtelematta Taivaslaulu-romaanin jättämä muisto. Hyvin pian sain huomata, että se olisi kuitenkin karistettava pois harteiltani ja aloitettava tämän kirjan lukeminen puhtain mielin, ilman ennakko-odotuksia - muuten ei tulisi mitään. Tämä kirja ja sen tarina nimittäin alkaa hyvin eri tavalla ja se on lukijalleen heti haastavampi. Minulta kesti, ennen kuin pääsin kunnolla tarinan sisään. Saatoin myös hiukan karsastaa kahden kirjan keskeisen henkilön, Taisto-nimisen vanhan miehen ja hänen lapsenlapsensa Aaronin hyvin hartaan uskonnollista, vanhoillislestadiolaista ajatusmaailmaa. Kalastusta, lintuja ja puutarhanhoitoa rakastavan Taiston seurassa kulkeminen aiheutti minulle hyvin voimakkaita puistatuksia, sillä minulla ei tuntunut olevan yhtään mitään samaistumispintaa häneen. Ei pienintäkään. Ihminen, jonka ajatuksissa kulkee koko ajan Jumalan läsnäolo ja synnit, jonka arkea rytmittää Siionin virret ja joka siirtää näitä myös herkälle ja vastaanottavaiselle lapselle, Aaronille, saa niskakarvani pystyyn. Onhan Taistossa myös muutakin, kuten suuri rakkaus luontoon ja ylpeys Aaronista. Vaimoaan Eevaa hän rakastaa, mutta luontoa ja Jumalaa ehkä hiukan enemmän.

Kiveä vasten painautuneena käsitän ikävän, Auroorankin hulluuden, mutta samalla suren, kun suunta on väärä, Jumalasta poispäin. Turhuuteen, epätoivoon ja kuolemaan sellainen voi vain johtaa, siksi oma halu on erotettava Jumalan tahdosta ja rajattava oikein. (TAISTO, s. 113)

Taisto on tunnettu lestadiolaisten puhujamies, joka joutuu olemaan valppeillaan myös lähipiirinsä suhteen. Oma tytär, Aliisa, on jatkuvasti lestadiolaisten hoitokokousten puheenaiheena, sillä hän ei muun muassa suostu lopettamaan kirkkokuorossa laulamista. Lisäksi Aliisan tytär Auroora on ihastunut epäuskoiseen poikaan, Juhaniin. Hoitokokouksissa ruoditaan niin e-liikkeessä käymistä, kuin television katselua (myös koulutelevisio lasketaan), "vääräuskoisten" eli eriseurausten kanssa hengailua ja epäuskoisen papin saarnan kuuntelua, kososlaisuutta, metsästysseuraan kuulumista, kirkkokuoron, -konsertin tai kansalaisopiston piirissä toimimisesta, maatalousseuraan kuulumisesta ja SMP:n kannatuksesta. Myöskään fiktiivisen kirjallisuuden lukeminen ei ole suotavaa. Muutamia termejä jää minulle hyvin hämärän peittoon: mitä tarkoittavat hempeä henki, itsensä kuivaaminen (sitäkö?), vikova henki, ulkokullaisuuden henki, kuiva henki? Jonkinlainen selittävä sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva.

Tämä mittää Jumalan työtä oo, mies murahti ovelta matalalla äänellä, senku ihmisiä kiusaatte. (s. 70)

Hoitokokouksista tiedän etukäteen sen verran, mitä olen lukenut Hurtigin ja Leppäsen kirjoittamasta, tositapahtumiin pohjautuvasta teoksesta Maijan tarina. Synninkantajat kuvaa juuri samaa 1970-luvun ahdistavinta hoitokokousten aikaa. Hoitokokoukset ovat henkistä painostusta, suoranaista väkivaltaa. Jos parannuksen tarpeessa oleva henkilö ei saavu paikalle, häntä varten järjestetään uusi kokous. Puhujamies vainoaa synnintekijää omaan kotiin saakka, kuten tässä tapauksessa tekee Taisto Aliisalle, ja muistuttaa synneistä ja hoitokokouksissa käymisen tärkeydestä. Jos ei suostu tekemään parannusta ja pyytämään syntejään anteeksi kaikkien hoitokokouksessa olevien kuullen ja nähden, päätetään henkilö lopulta erottaa ryhmästä eli "jätetään sidottuun tilaan". Silloin muut eivät enää saa enää tervehtiä eikä sääliä tätä ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma tytär, äiti tai mummo. Tällainen aiheuttaa tuskaa jokaiselle osapuolelle. Kirjassa hoitokokoukset ovat aidon näköisiä pöytäkirjoja, jotka pohjautuvat oikeisiin pöytäkirjoihin, haastatteluihin ja muihin lähteisiin. Muuten hoitokokoukset käydään läpi kerran Aliisan ja Aaronin näkökulmasta.

Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (AARON, s. 288)

Kirjassa on yhteensä viisi näkökulmaa: Taiston, Aliisan, Aurooran ja Aaronin, ja kaiken taustalla on vielä yksi kertojaääni, jonka kertomat luvut on nimetty matkakertomuksiksi. Hän on perheenisä, opettaja, joka kirjoittaa Aliisan, Aurooran, Taiston ja Aaronin tarinaa. Matkakertomuksissa kuvataan kirjailijan tiedonkeruuta käsikirjoitustaan varten fantasiamaisina välähdyksinä, joissa hän siirtyy milloin Itkumuurille, milloin Amissiyhteisön joukkoon. Koen lopussa kovin suuren yllätyksen, mihin tämä kertojana toimiva mies liittyy, ja josta minulla ei kyllä ollut etukäteen vihiäkään.

Olisin ehkä kaivannut vielä Aaronin äidin ja Aliisan tyttären Raakelin näkökulmaa, mutta ehkä on hyvä niin, ettei näkökulmia tule yhteen kirjaan liikaa. Puolisot jäävät tässä tarinassa taustalle: Raakelin miehestä Matista ei saada irti kuin välähdyksiä, ja hänet on kuvailtu hyvin jähmeäksi ja vankkumattomaksi persoonaksi. Aliisan edesmennyt mies Jalmari oli epäuskovainen, ja siitäkin Aliisa on saanut kuulla kunniansa. Myös Aurooran suuri ihastus Juhani jää hyvin nopeaksi leimahdukseksi kirjan tarinassa, ja minulle jää hänestä hyvin ikävä kaiku. Taiston vaimosta Eevasta ei myöskään saa juuri mitään irti, hän vain on. Kaikki muut neljästä näkökulmahenkilöistä ovat minämuotoisia kertojia, paitsi Aliisa.

Pelkään, että nyt ollaan rakentamassa kultaista patsasta, jonka nimi on seurakuntajumala. Kristus on jäämässä sivuhenkilöksi. (ALIISA, s. 221)

Pidän tietenkin eniten oman tiensä kulkijasta, Aliisasta, joka yhteisön paineesta huolimatta jatkaa kirkkokuorossa käyntiään eikä puutu Aurooran rakkausasioihin Taiston painostuksesta huolimatta. Ikävä kyllä Juhani katoaa kuitenkin kuvioista, ja minulle jää hämärän peittoon, mikä hänen ja Aurooran välille oikein tuli. Olisi ollut mielenkiintoista lukea heidän tarinansa lohdullisemmassa valossa. Nyt Auroorasta jää minulle hiukan hämmentynyt mielikuva, onneton, epätoivoinen ja jotenkin ponneton. Lopussa hän kuitenkin yllättää vahvuudellaan ja vankkumattomuudellaan tukiessaan äitiään muiden hyljätessä hänet.

Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Sen nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi.
Siitä synnistä ovat joutuneet melkein kaikki mummot ja äidit tekemään parannusta öisin. Se on tavallisesti naistentauti. Jakaantumisen vuoksi mummokin joutui Saatanan omaksi. Hän ei pystynyt jättämään epäuskoisia ystäviä. Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä. (AARON, s. 277)

Kouluikäisen Aaronin ajatukset tuntuvat minusta välillä liian aikuismaisilta, minkä kertojaääni
itsekin myöntää. Aaron ihailee pappaansa sumeilematta ja haluaa isona samanlaiseksi kuin hän. Poika toisteleekin pappansa opettamia Raamatunpätkiä ja laulaa pappansa iloksi Siionin virsiä. Syntien pelko on kuitenkin usein liikaa noin pienelle ja herkälle mielelle. Ihmisen anatomian opetus koulussa saa pienen pojan suunniltaan ja karkaamaan koulusta kesken päivän. Itseäni kylmää ajatus siitä, että noin pienille ihmisille syötetään ajatuksia synnistä ja pahoista hengistä. Lapsen päähän kun on helppo syöttää valmiiksi pureskeltuja ajatuksia.

Synninkantajat on erittäin moniulotteinen teos. Mietin, että onko hiukan liikaakin. Kirjan lukeminen on hyvin vaativaa niin monen näkökulmahenkilön ja varsinaisen minäkertojan vaiheita seuratessa, ja kieli on toki edelleen Rauhalan tyyliin kaunista, mutta välillä minun makuuni liiankin proosallista, vieraannuttavaa. (Tämä voi kyllä johtua ihan vain siitä, että olen lukenut näin kaunokirjallista tekstiä hyvin vähän viime vuosina.) Lukuisat lintu- ja kukkametaforat ja -kuvailut myös alkavat välillä turruttaa. Olen myös sen verran pöhelö, etten millään tajua matkakertomuksissa esiintyvän kettuhahmon syvempää merkitystä. Ehkä se vaatisi minulta vielä toisen lukukerran ajatuksen kanssa. Raskaasti uskonnon sävyttämää tekstiä minun on hankala lukea, sillä minulle tulee automaattisesti torjunta päälle, enkä ole silloin kovin vastaanottavaisin mielin ja avoimin sydämin uppoutumassa tarinaan. Pidän kuitenkin kirjan tarinasta, henkilöiden kaarista ja siitä, mihin kaikki kulminoituu: ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta. Kannattaa vain kuunnella omaa sydäntään.

[Irene Piipponen · Rating 3 out of 5]

Taivaslaulun jälkeen tämä kirja tuntuu hajanaiselta.

[Ronja · Rating 4 out of 5]

Synninkantajat on romaani totuuden ja rakkauden rajoista. Se sijoittuu 1970-luvun loppupuolen pieneen pohjoispohjalaiseen kylään. Suurempana kehyksenä on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n sisäinen välienselvittely sekä erään perheen elämä sen vaiheissa.

Romaanin neljä keskeishenkilöä eli Aaron, Taisto, Aliisa ja Auroora yrittävät luovia läpi vaikeiden vuosien. Aaron on lapsi, joka elää läpi kaiken ja muistaa sen. Taisto on yhtäältä luontoa rakastava, herkkä mies, joka havainnoi lintuja ja kalastaa, toisaalta vaimoaan fasaaniksi kutsuva, seurakuntaa rankaiseva mies ja Aaronin isänisä. Aliisa on Aaronin äidinäiti, joka laulaa kuorossa vaikka sitä ei hyväksytä ja puhuu rakkaudesta. Auroora on Aliisan tytär, joka rakastaa väärin väärää miest��.

Hoitokokouksissa tunnustetaan syntejä ja annetaan niitä anteeksi. Anteeksi pyydetään mitä tahansa syntejä, sellaisiakin joita ei edes tiedä tehneensä. Katumattomat sidotaan, eristetään ja unohdetaan. Aaron rakastaa isovanhempiaan ja toivoo, ettei kukaan joudu helvettiin. Ainutlaatuinen uskonyhteisö on Aaronin koti, se johon hän on syntynyt. Taistolle seurakunta on äiti. Jotkut seurakunta hylkää.

Lainaus kirjasta:

Hyvä Aliisa Miettinen

Rauhanyhdistyksen johtokunta kokoontui 26.2.79 ylimääräiseen kokoukseen ja allekirjoittaneen velvollisuudeksi jäi raskain sydämin ilmoittaa sinulle ne johtopäätökset, joihin seurakunta tuli ja jotka pöytäkirjaan kirjattiin. -- Kokouksen yksimieliseksi päätökseksi tuli, että olet omalla menettelylläsi sanoutunut irti yhdistyksen jäsenyydestä, minkä päätöksen nyt kirjeitse ilmoitan.

-- Rauhanyhdistys ry:n p:sta
Taisto Kallio

Romaanin rakenteen rikkoo erillinen Matkakertomuksia-niminen osuus, jossa ensin tuntemattomaksi jäävä nykyhetken minäkertoja vaeltaa ympäri maailmaa havainnoimassa omasta mielestään ainutlaatuisia pieniä uskonyhteisöjä. Jotain keskenään samaa, ei niinkään ainutlaatuista niissä kuitenkin on:

"Pohdin reformaatiota pellonreunaan pysähtyvissä vaunuissa, leiväntuoksuisen maalaiskahvilan edessä, kuka puhdisti kenetkin ja mistä, ja kauan sitten katkenneista langoista yhdistyy kummallinen kudelma. Erot eivät ole suuria. He ovat amisseja, sisareni ja veljeni, mutta voisivat olla myös mennoniittoja tai hutteriitteja, tai kuulua konservatiivisiin evankelisiin ryhmiin, minun silmäni eivät kykene erottamaan niin läheisiä sukulaisia."

Lyhyiden matkakertomusten aseman romaanissa ymmärtää tarinan loppupuolella. Romaani ei julista totuutta, Rauhala ei syytä tai osoittele vaan kuvailee. Lukija saa itse tehdä omat päätelmänsä. Samalla voi ihailla Rauhalan taitavaa tapaa kuvailla luontoa ja liittää se osaksi tarinaa.

[Kirjasieppo · Rating 4 out of 5]

Minulla oli tämän kirjan suhteen suuret odotukset; pidin Taivaslaulusta todella paljon. Siinä suhteessa lukukokemus oli pienoinen pettymys: sisältö ei nyt aivan vastannut sitä, mitä olin kuvitellut/oli mainostettu. Rauhala kyllä kirjoittaa todella kauniisti ja syvällisesti, mutta ehkä juuri kirjan "liiallinen syvällisyys" jäi ärsyttämään. Ymmärrän kyllä symbolismia ja viittauksia ja pysyin jotenkuten perässä tarinassa, mutta se oli yllättävän työlästä. Toinen lukukerta lienee tarpeen, jos haluaa oikeasti saada kiinni kaikista viittauksista, välillä kun oltiin Köpiksessä ja välillä piiritetyssä Leningradissa: jäi vähän avoimia kysymyksiä kaiken merkityksestä kokonaisuudelle. Eniten ehkä tökki se, että en pysynyt kärryillä siinä, milloin henkilöt kuvittelivat, milloin näkivät unta ja milloin asia oikeasti tapahtui. Ja mikä ihme se kettu oli siinä matkakertomuksessa? Kaiken kaikkiaan tämä ei siis ole yhtä suoraviivainen kertomus lestadiolaisten elämästä kuin Taivaslaulun perusteella voisi olettaa. Hoitokokoukset ja niiden seuraukset ovat toki kirjan keskiössä, mutta tunnetta on puristettu kirjan sivuille useammankin romaanin verran. Kirjan viimeisiltä sivuilta bongasin lauseen, joka tiivistää omankin ajatusmaailmani asian tiimoilta: "Minun uskoni kompastuu silloin, kun inhimillinen myötätunto ihmistä kohtaan täytyy kuolettaa Jumalan nimissä."

[Linda · Rating 4 out of 5]

Vaikea kirja lukea, sekä rakenteensa että aihepiirinsä vuoksi. Monen eri kertojan seuraaminen ja koukeroinen kieli eivät aluksi meinanneet pitää otteessaan, ja lukeminen tuntui pakkopullalta. Onneksi viimeistään puolenvälin tienoilla kokonaiskuva alkoi hahmottua.

Kauniin kielen ja luonnon taakse kätkeytyvä uskonnollinen ahdistus iskee kirjassa syvälle ja tekee vihaiseksi. Vaikka omassa menneisyydessä ei ole lestadiolaisuuden vaan toisen uskonnon jättämiä haamuja, yhtäläisyyksiä löytyy silti paljon. Metatason matkakertomus tuntuu välillä liian alleviivaavalta, vaikka tuokin runollisemman kerronnan väliin tutkijan näkökulmaa erilaisista fundamentalismin muodoista. Melankolian kauneus ja pikkuvanhan pojan ajatukset nostivat kuitenkin kokonaisuuden kirkkaasti keskivertoa korkeammalle.

PS. Matkakertomuksen ketusta tulee niin vahvasti mieleen vain William Corlettin Taikurin talossa -kirjan kettu, että tämän kirjan kettu tuntuu lastenkirjasta loikanneelta.

[Peony · Rating 2 out of 5]

Kamala antaa tälle näin vähän tähtiä (2,5), mutta tämä kirja ei nyt vain ollenkaan vastannut odotuksiani. Se yhteisön ja hoitokokouksien kuvaus, jota mielenkiinnolla lähdin seuraamaan hävisi sinne jonnekin. Välillä pilkahteli oikein hienoa kuvausta joistakin henkilöistä (erityisesti Aliisa), mutta hautautui jälleen "matkakertomuksiin", mielikuvitustrippailuihin ja erittäin ERITTÄIN tarkasti kerrottuihin lintulaji- ja pöntönrakennuskuvauksiin. Tosin nautin muuten 75%:sta luontokuvauksista. En myöskään hirveästi tykkää juhlallisin, lyyrisin sanankääntein lukijaa/yleisöä varten käydyistä keskusteluista, jotka vaikuttavat näyttämöpuheelta. Epilogi oli erittäin mielenkiintoinen.

[Helena · Rating 3 out of 5]

Taivaslaulun jälkeen tämä oli suoranainen pettymys. Edellisessä kirjassa muistan ihailleeni Rauhalan kaunista kieltä, mutta tässä kirjassa kielellinen kaunopuheisuus meni kyllä yli minun makuni. Toinen toisensa perään jatkuvat luontokuvaukset alkoivat ärsyttää ja etäännyttivät kirjan varsinaisesta teemasta. Loppua kohden pidin lukemastani enemmän, Aliisan vahvasta naishahmosta tuli hyvä mieli ja toisaalta Aaronin joutuminen valintojen eteen ahdisti, tuntui niin väärältä. Kirjaa on markkinoitu kuvauksina lestadiolaisten hoitokokouksista, joten hämmästyin, ettei niitä juurikaan käsitelty.

[Suvi-Marja · Rating 4 out of 5]

Jos pidit Taivaslaulusta, pidät varmaankin tästäkin. Selkeästi eri kirja, mutta sama teema. Kaunista, runollista luontokuvausta ja kipeää uskonto- ja ihmissuhdekuvausta. En tiedä, resonoiko sellaisessa, jolla ei ole mitään kosketuspintaa arkea hallitsevaan uskoon tai uskontoon. Neljä eri päähenkilöä vuorottelivat sujuvasti ja veivät samaa tarinaa eteenpäin eri näkökulmista, mutta kehyskertomuksen viides näkökulma tuntui jo hieman sekavalta.

[Bokbabbel · Rating 3 out of 5]

"Siunaavan käden liike on rauhallinen, niin kuin maalaisi pystylautaista taloa isolla pensselillä, tai pesisi ikkunoita fairyveteen kastellulla luudulla."

Böljande poetiskt språk, men faktiskt ganska svårläst. Inte alls lika direkt in i hjärtat som "Taivaslaulu" tyvärr, blev inte lika gripen även om den var rätt intressant.

[Irma]

Täytyy heti tunnustaa, etten jaksanut lukea kirjaa kokonaan. Pidin tosi paljon Rauhalan Taivaslaulusta ja odotin pitäväni myös tästä romaanista, mutta en missään vaiheessa päässyt lukemisen makuun, en ymmärtänyt koko tarinan rakennetta. Lukukokemus oli työläs ja jätin kirjan lopulta kesken. Tämä on kohdallani erittäin harvinaista.

[Kiki · Rating 3 out of 5]

3,5 tähteä
Tartuin tähän innokkaasti Taivaslaulun jälkeen, mutta valitettavasti jouduin pettymään. Kieli on yhä kaunista ja aihe kiinnostava, mutta jotenkin henkilöitä tuntui olevan liikaa ja kerronta oli paikoitellen sekavaa.
Pidin eniten Aurooran ja Taiston osioista.
Pidin lopusta, joka yhdistyi Taivaslauluun.

[Salla Korpela · Rating 4 out of 5]

Hieno kertomus tärkeästä aiheesta ja kiinnostavasta näkökulmasta. Paikoin hiukan hitaasti ja etäältä kerrottuna, liikaa luontokuvausta tai ihmisen kuvausta luonnon kautta.

[Kirsi · Rating 1 out of 5]

Vaikkakin pidin Rauhalan Taivaslaulusta, niin tämä ei kyllä lähtenyt ollenkaan. Kesken jäi. Puuduttavaa luettavaa.

[Terhi · Rating 2 out of 5]

Tän lukemisessa kesti, ei ollu kauhean kiinnostava. Kerronta ei kovin helppoa luettavaa. Muutama hyvä ja koskettava kohta, mutta odotin paljon enemmän.

[Henna Marie · Rating 2 out of 5]

Puuduttava kuvaus ei oikein mistään. Hoitokokouksia ei käsitelty juuri ollenkaan, lähinnä keskityttiin luontorunoiluun. Loppu oli kuitenkin onnistunut.

[Niina · Rating 4 out of 5]

En ole koskaan aiemmin itkenyt oikein kunnon räkäitkua kirjaa lukiessani. Nyt itkin. Rauhala kirjoittaa niin kauniisti, että sieluun ja sydämeen sattuu. Tekstiin on ihanan intertekstuaalinen ja kirjailija tuo kaikki hahmot lähelle lukijaa.
"Matkakertomuksen" kirjoittajan ja Aurooran osuuksissa oli välillä vähän vaikea pysyä kärryillä siitä, mikä on totta ja mikä ei ja mitä ylipäänsä tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ja koska en ole vanhoillislestadiolaisesta suvusta niin koen, että jokin kokemussiru jäi puuttumaan. Lisäksi yhteyden Taivaslauluun olisi voinut paljastaa aiemmin, se olisi antanut jo alusta merkityksen "matkakertomukselle", joka ilman tätä tietoa jäi todella irralliseksi ja vähän omituiseksi muuhun tarinaan nähden.
Aaronin tarina särki sydämen.

[Elina Mustikkakummun Anna]

En oikein osaa antaa tälle kirjalle tähtiä, mutta jonnekin kolmen ja neljän tähden välille asettuu. Odotin Taivaslaulun jälkeen vahvaa kirjaa. Sitä tämä onkin, muttei yllä samalle tasolle. Oliko liikaa tavaraa, vai mikä lie syynä, mutta kirja ei oikein ilmaissut mukaansa. Kieli on tässäkin kaunista ja kirjan teema tärkeä. Ja kyllähän kirjan aihepiiri ja henkilöiden kohtalot ovat pyörineet mielessä monta päivää lukemisen jälkeenkin.

[otajalue · Rating 3 out of 5]

Synninkantajia on mainostettu romaanina lestadiolaisten hoitokokouksista. Sitä se ei, anteeksi vaan, ole. Kirjassa on kaksi lyhyttä kokouskohtausta, mutta ne on kuvattu lapsen silmin ja niin verhottuna, että varsinaisen tapahtuman luonteesta ei saa mitään irti eivätkä kuivakat pöytäkirjat varsinaisesti lavenna aihetta. Läpi kirjan on toki aistittavissa, miten julkisen parannuksen teon uhka leijuu yhteis��n jäsenten mielissä, mutta minun mielestäni tarinasta puuttui jännite ja konflikti.

Sen sijaan kirja on loputtomien luontokuvausten kautta etenevä kuvaus neljän ihmisen kasvusta. Sanat minuus ja yhteys toistuvat kirjassa lukuisia kertoja ja ne ovat minulle kirjan päällimmäiset aiheet (ei niinkään rakkaus tai yhteisönmuodostus). Viidennen henkilön Matkakertomus-luvut toivat mielestäni kirjaan ryhtiä, vaikka en pidäkään rakenteesta, jossa kirjailija kirjoittaa juuri lukemaani kirjaa sen sisällä.

Lopuksi on todettava epäreilu arvio: Synninkantajat ei ole lähellekään yhtä hyvä kirja kuin Taivaslaulu.

[Iira · Rating 3 out of 5]

Ei ole helppoa Rauhalan lestadiolaisella, ei monessakaan roolissa. Rauhalan kieli on kaunista, mutta tämä jäi vähän ehkä heikommaksi kuin edellinen. Ei yhtä vaikuttava, mikä ei tietenkään ole sinällään yllättävää kun tälle teokselle on edeltäjänsä benchmarkina. Pienen, sisäänpäinlämpiävän yhteisön vaikutus yksilöön on karu, miten pienestä ihmisiä tuollaisissa yhteisöissä rangaistaan. Koskettavinta minulle oli vaikutus perheen sisällä: miten yleisen kotirauhan säilyttäminen menee tyttären ja äidin välisen suhteen edelle. Ei ole helppoa miellyttää kaikkia. En tiedä oliko tarkoitus että hahmot olisivat eri tavoilla samaistuttavia, mutta Taisto ei ainakaan sitä ollut. Perinteinen suomalainen jääräpäinen vanha mies vittumaisella herätysliikken twistillä.
Eniten pidin Aaronin katkelmista, ja siitä kun kertojahenkilö menee Kemiin leikkimään isänmaallista katupartioijaa. Katkelma jää juonen puolesta minulle vähän irralliseksi, mutta on sisällöltään ja kerronnaltaan aika hauska.
Kyllä tätäkin voin suositella luettavaksi, mutta puoli tähteä vähemmän annoin kuitenkin kuin ensimmäiselle.

[Milja · Rating 3 out of 5]

Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:

Ja sitten kun lähden, tutkin matkalla kaikki maailman joet, suuret ja pienet, alkujärvet ja loppumeret, kuuntelen jokaisen virran laulun, onnellisen ja surullisen, tarkistan joenvierten talot, kasvavat ja katoavat, ja ihmiset, näen että he kaikki katsovat jokea ja muuttolintuja, pysyviä ja matkalla olevia, ja katsoessaan aina luulevat, että vain he itse rakastavat ja ikävöivät.

Me emme kosketa, me puhumme kuiskaten toistemme suuhun niin kauan että pellot täyttyvät valoa päin versovista sanoista. Niityt täyttyvät puna-ailakeista, metsät valokukkaisista pihlajista, pihlajat laulurastaista ja tiukuttavista tiaisenpojista.
Surusta me puhumme niin hiljaa että sanat on luettava huulilta.

Pyykkinarulla roikkuvien lakanoiden alla on tiloja ja taoja, kokonainen värikäs kortteli. Kuljen kaduilla ja haistelen lepattavia tuulia.

[Koivula]

Vähän hämmentynyt olo. Mm. matkakertomus ja sen henkilö kummallista.
Mielenkiintoinen rinnastus toiseen uskontoon: ympärileikkaus ja kuuliaisuuskoe; "usko saa jonkin käsittämättömän konkreettisen ilmiasun. Se ilmiasu ratkaisee siellä ja täällä, ennen ja nyt, onko ihminen hyvä, oikea ja kunnollinen, haluaako varjeltua pahalta. Kun siitä kasvaa ratkaiseva erottava merkki, ei ole enää väliä, perustuuko tapa edes mihinkään." (s. 146)
Juuri kun luin tätä kirjaa, paikallislehden pääkirjoituksessa kyseltiin hoitokokouksista. Päätoimittaja oli halunnut haastatella liikkeeseen kuuluvia nykytilanteesta, mutta ei ollut löytynyt nimellään haastattelua antavaa.

Helmet: 2 (kirjoittanut opettaja)
Popsugar: 20 (about do-overs or fresh starts; hoitokokoukset)
Pohjoinen: 20 (kertojana lapsi; Aaronin osuudet)
Kouluhaaste: 8 (uskonto)

[Heidi · Rating 2 out of 5]

En haluaisi koskaan sanoa näin mistään kirjasta, mutta tämä romaani oli tylsä. Kerronta oli tahmeaa ja piti taistella että sain luettua kirjan loppuun. Tarina oli pirstaleinen ja eri minäkertojien tarinointi oli niin erillistä, että aivojen piti tehdä ylimääräistä työtä jotta kertomuksesta muodostui edes jokseenkin yhtenäinen kokonaisuus. Teos oli ladattu täyteen uuvuttavan monimutkaista allegorista luontokuvailua.

1970-luvun vanhoillislestadiolaiset hoitokokoukset olivat olevinaan keskeisessä roolissa romaanissa, mutta niiden kuvaus oli niin niukkaa ja vieraannuttavaa ja jopa salaperäistä että se ei oikeastaan koskettanut. Teos onnistui jokseenkin kiinnostavasti kuvailemaan eksklusiivisen uskonyhteisön elämää, jossa uskollisuus seurakunnalle menee tärkeysjärjestyksessä lähimmäisenrakkauden edelle, mutta siinäkin taivuttiin monin paikoin latteuksiin.

[Merja · Rating 4 out of 5]

Synninkantajat on kaunis kertomus jostain, joka on itselleni vastenmielistä. Se on fiktiivinen kertomus sisäänpäin kääntyvästä uskonnollisesta yhteisöstä, ja niin monesta ihmisestä, jotka usko tuhoaa. Pienen pojan se muuttaa uhmakkaaksi aivopestyksi idiootiksi, nuoren naisen pelokkaaksi ja vanhan naisen hylkiöksi ja kaikki tämä tapahtuu vanhan miehen avustuksella joka on itse aivopessyt itsensä niin pahasti, että lopulta hänelle ei jää yhtään mitään.
Lukiessani kirjaa, tahdoin vain hypätä kirjaan sisään ja vetää turpaan sitä vanhaa miestä, joka saarnasi Jumalan rakkaudesta, kykenemättä sitä itse antamaan.

I won't review this book in English because it hasn't been translated into English.

[Anne · Rating 2 out of 5]

Kirja ei yltänyt ihan samalle tasolle Rauhalan ensimmäisen teoksen Taivaslaulun kanssa, joka on yksi suosikeistani suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Ehkä alempi pisteytykseni johtui höllemmästä tarinan kaaresta, luonto ja kuvaukset olivat isommassa roolissa tässä kuin ihmisten väliset suhteet, jotka ovat minulle kirjoissa tärkeitä. Paikoin kuitenkin pystyin poimimaan tarinasta niitä ajatushelmiä, joita Taivaslaulustakin sain. Ja ne olivatkin upeita.

Kiinnistavinta osaa olivat hoitokokousten kuvaukset. Tex Willerin sarjakuvatarinan ja lestadiolaisseuran puheiden sekoittuminen lapsen päässä oli omintakeisinta huumoria, jota olen vähään aikaan lukenut.