Kahden Runotyttö-fanin unelmasta syntyi helmi kaikille Runotyttöjen lukijoille. Uuden Kuun Emiliasta on tullut Aution Talon rouva Emilia Kent ja kirjailijan ura on aluillaan.
Useat sukupolvet ovat ihastuneet ja kiintyneet kanadalaisen L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoihin. Kukapa ei muistaisi huojennuksen tunnetta, kun Emilian ensimmäinen kirja julkaistaan tai kun Emilia ja Teddy viimein saavat toisensa. Tulevaisuus on jäänyt kutkuttamaan lukijoiden uteliaisuutta: Kantavatko Emilian leimahdukset kirjailijan uralle ja millaista on elämä taidemaalari Teddy Kentin vaimona? Syntyykö Aution Talon taiteilijakotiin lapsia?
Näillä kysymyksillä leikittelivät myös kirjailijat ja lapsesta asti Runotyttöjä rakastaneet Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies. He huomasivat, että fanifiktiosta syntyy kokonainen romaani. Emilia Kent - kunnianosoitus ja jatko-osa Runotyttö-romaaneille - on vahvasti uusiakin lukijapolvia koskettava teos nuoresta naisesta, joka etsii itseään taiteilijana ja puolisona.
Yllättyn siitä, kuinka paljon tästä pidinkään. Teoksessa on tavoitettu Montgomeryn tyyli ihastuttavalla tavalla, ja Emilia Kent tuntuu vallan mahdolliselta jatkolta Emilian tarinalle. Aivan samaa taikaa kuin alkuperäisessä sarjassa tässä ei ole, mutta miten voisikaan. Montgomery on kuitenkin aina Montgomery, ja Uuden Kuun Emilian nuoruuden seikkailuissa on enemmän jännitystä, viehättävyyttä, tunnelatausta ja sitä jotakin.
~ Ajatuksia toisen lukukerran jälkeen vuonna 2021 ~
Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu (Wsoy, 2018) avaa yhden mahdollisen ikkunan Emilian ja Teddyn yhteinen elämään Runotyttö-trilogian tapahtumien jälkeen. Tyylillisesti romaani jatkaa Montgomeryn viitoittamalla tiellä, ja monin paikoin lukija saattaa hetkeksi erehtyä luulemaan, että todella lukee Montgomeryn tekstiä. Erityisesti Ilsen hahmon riemastuttavassa omalaatuisuudessa on onnistuttu upeasti!
Kirja kuvaa todentuntuisesti taiteilijaparin perhedynamiikkaa 1900-luvun alun Kanadassa. Emilian kirjoittaminen jää kotitöiden jalkoihin Teddyn sulkeutuessa ateljeehensa maalaamaan. Ehkä eniten tämän kirjan äärellä turhaudunkin siitä, miten uskottavalta asetelma kuulostaa – ja miten tutulta edelleen 2020-luvun kontekstista käsin. Vieläkin naiset tekevät kotitalouksissa miehiä enemmän kotitöitä, ja vuodesta toiseen lehdet kyselevät julkkisnaisilta, miten nämä ovat yhdistäneet perhe-elämän ja uran (kysykää pliis välillä miehiltäkin samaa!) Ehkä kirjan arkisuus onkin isoin asia, mikä minua hiertää. Emilian elämässä on ollut aina niin paljon asioita, joita olen ihaillut ja hänen koitoksensakin ovat tuntuneet jollain tavalla hurmaavilta. Tässä tarinassa kuitenkin se, miten Emilia ei osaa ottaa aikaa omalle kirjoittamiselleen, tulee vähän liiankin lähelle itseäni.
Dean Priest on teoksen yksi onnistuneimmista hahmoista. Hän saapuu Emilian ja Teddyn kotiin vaatien Emilian huomiota: hän nimittäin haluaa Emilian lukevan matkapäiväkirjansa. Niiden kautta Emilia törmää Deanin kaihoon ja kaipaukseen ja Emiliaan kauan sitten kohdistettuihin unelmiin. Se, miten Dean tällä tavalla varastaa Emilian kirjoittamiselta aikaa, tuntuu kaikessa röyhkeydessään äärimmäisen deanmaiselta ja suututtavalta. Samaan aikaan kun olen kauhuissani ajatuksesta, että joutuisin itse lukemaan jonkun itseeni kauan sitten ihastuneen päiväkirjoja, tarinalinja heijastelee erinomaisella tavalla Emilian ja Deanin välisen suhteen dynamiikkaa. 3,5/5
~ Ajatuksia ensimmäisen lukukerran jälkeen vuonna 2018 ~
Huotarinen ja Koskimies onnistuvat tavoittamaan paljon alkuperäisteosten tunnelmasta muun muassa kiehtovilla sanavalinnoilla ja osuvilla sutkautuksilla. Jotakin jää kuitenkin vielä puuttumaan. Haluanko minä, että tarina jatkuu näin? Eikö teosten loppumisessa eniten juuri kutkuta kaikki ne mahdollisuudet, joilla tarina voisi edetä?
Eniten tässä kirjassa minua taisi turhauttaa kovin kaksiuloitteisesti kuvattu Teddy, joka ei tämän kirjan perusteella oikein oikeuta itseään Emilian elämän suurena rakkautena. Tuntuu, että tämä Teddy ei ansaitse ihanaa ja inspiroivaa Emiliaa.
Kirja selkeästi paranee loppua kohden. Alussa tiputellaan liian tiuhaan viittauksia alkuperäiseen trilogiaan ja sen tapahtumiin, ja tarina rakentuu fanien nostalgiannälän tyydyttämisen varaan. Ottaa aikansa ennen kuin teos alkaa seistä omilla jaloillaan. Lopussa kuitenkin alkaa jopa tuntua siltä, että tekisi mieli lukea, miten tarina vielä tästä jatkuu. 3/5
Tämä tavoitti Montgomeryn tyylin ja tunnelman aivan uskomattoman hienosti! Viihdyin tämän kirjan parissa, ihanan soljuvaa ja koukuttavaa. Juonenkäänteetkin tuntuivat uskottavilta, vaikka Emilian lapsenhankinta-ajatukset ja niihin vihjattu ratkaisu hieman latistivat intoani. Ei tämä tietenkään täysin oikeiden Runotyttöjen tapaan lumoa, mutta on kuitenkin todella hyvä kirja!
Pidin tästä! Luin Runotytöt vasta tänä vuonna ekaa kertaa, joten niissä ei mulle ole lapsuuden nostalgiaa samalla tavalla kuin muissa Montgomeryn kirjoissa. Tästä kuuli että se ei ole Montgomeryn kirjoittama, mutta tyyli oli tavoitettu mielestäni hyvin. Tapahtumia oli uskallettu lisätä mutta ne eivät olleet liian dramaattisia. Oikein mainio kirja, kaunista tekstiä ja ilo palata Blair Wateriin!
Tämähän toimi yllättävän hyvin! Runotytöt ovat lapsuuteni rakkaimpia kirjoja, mutta suhtauduin tähän jatkoon kuitenkin enemmän innoissani kuin peloissani. Montgomeryn alkuperäisten Runotyttöjen tyyli oli todella hyvin tavoitettu! Välillä kirjan intertekstuaalisuus ja viittaukset nykylukijalle tuttuihin klassikoihin - Humiseva harju, Pikku naisia jne. - häiritsivät, koska ne eivät oikein sopineet kirjan tyyliin ja jotenkin muistuttivat minua siitä, että tämä tosiaan on nykypäivänä kirjoitettu.
Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies tavoittavat oivallisesti fanifiktiossaan Lucy Maude Montgomeryn tyylin. Henkilöt ja heidän seuraavat vaiheensa istuvat hyvin alkuperäisen tarinan jatkoksi. Pääteemaksi nouseva kamppailu naisen uran ja vaimon ja äidin roolien välillä oli erityisen haastavaa vielä sata vuotta sitten, mutta ajankohtaista edelleen tänäänkin. Itselleni kuitenkin elämäniloisempi Vihervaaran Anna on ollut aina rakkaampi kuin synkkäsävyisempi runotyttö Emilia.
Tällaiset jatko-osat ovat äärettömän vaikea laji. On myös syynsä, miksi kasvukertomukset päättyvät usein vakiintumiseen. Aikuisen arjen kuvaus vaatii toisenlaista kirjallista otetta, ja Montgomeryn Anna-sarjassakin lukijoiden mielipiteitä jakanevat eniten ne osat, jotka kuvaavat Annan elämää avioliiton jälkeen. Koskimies ja Huotarinen selviytyvät haasteeseen nähden melko hyvin, mutta jännitin koko ajan lukijana, kantaako tarinan uusi sisältö vai jäädäänkö vain tunnelmoimaan alkuperäistä sarjaa.
Pääasiallinen jännite muodostuu Emilian kotoisten velvollisuuksien ja kirjailijanuran välille. Toisaalta valinta on uskottava ja kiinnostava, mutta koska teoksen suurin konflikti on päähenkilön sisäinen, jää tarina myös hieman staattiseksi. Yksi ongelma on myös se, että Montgomery on todella taitava sentimentaalisissa kuvauksissa: kaikessa haaveellisuudessa on mukana aina jokin aavistuksen ironinen kulma. Tätä sävyä Emilia Kent ei täysin tavoita, vaan on huomattavasti edeltäjiään pikkusievempi.
Alkuperäisiin runoryttöihin jo lapsena totaalisen ihastuneena tämä oli kiinnostavaa luettavaa. Fanifiktioromaani tavoittaa hienosti alkuperäisten kirjojen tunnelman ja henkilöt, ja romaanissa viitataan aiempiin tapahtumiin tiuhaan, mikä ruokki nostalgiannälkääni. Silti tuntuu, että jotain sellaista oleellista jäi tavoittamatta, mitä Montgomeryn Runotytöissä oli. Voi tietysti olla, että myös aika on tehnyt tehtävänsä, ja kirja ja sen henkilöt olivat minulle jo liian, hmm, sovinnaisia. Hatunnosto kuitenkin hienolle kunnianosoitukselle Runotyttöjä kohtaan! Erityisen puhuttelevia tässä(kin) teoksessa olivat kohdat ja tavat, joissa ja joilla kuvattiin kirjailijan työtä, taiteen tekemisen prosesseja ja Emilian vanhoja kunnon ”leimahduksia”, joista itsekin pikkutyttönä haaveilin :) (Näistä viisi tähteä!)
Turvalliset kolme tähteä. Mä halusin pitää tästä enemmän kuin pidin, mutten myöskään inhonnut niin paljoa kuin pelkäsin. Kirja oli todella uskollinen alkuperäisille runotyttökirjoille, pohjatyö oli selkeästi huippuluokkaa enkä vieläkään keksi, mitkä roolit kahdella kirjailijalla tässä olivat. Se kun tuntuu tulleen yhden kirjailijan kynästä, melkein kuin L. M. Montgomeryn unohdettu käsikirjoitus.
Ongelmaksi muodostui se, että aina kun Emilia teki tai ajatteli toisin kuin olisin itse halunnut, oli helppo huutaa VÄÄRIN! Se teki lukukokemuksesta rikkonaisen ja esti tarinalle antautumisen. Pitkiäkin pätkiä kului tutuissa Kanadalaisissa maisemissa, mutta aina jokin asia sieltä herätti ja palautti jalat tukevasti Suomalaiselle maankamaralle.
Fiilis? Jotenkin näin minäkin Emilian elämän kuvittelin menevän. Vahva suositus.
Kirjaan tarttuminen pelotti vähän, koska en yleensä lue muiden kuin kirjailijan itsensä kirjoittamia jatko-osia. Sitä paitsi Runotyttöön liittyy niin paljon lapsuuden taikaa, että sen vaarantaminen tuntui uhkarohkealta. Kirja ei kuitenkaan pilannut mitään vaan tarjosi oikein hyvän ehdotuksen siitä, millainen Emilian ja Teddyn taiteilijaliitto voisi olla. Oli mukava tavata tuttuja henkilöitä, ja tyyli oli hyvinkin montgomeryläinen. Valitettavasti tarina oli myös välillä pitkäveteinen, niin kuin arki nyt on - oma ja toisten. Loppu kuitenkin palkitsi.
Alkuperäinen Runotyttö on niin vahvana (vieläkin!) mielessä että kirjan lukeminen kärsii siitä. Sama viipyilevä tunnelma, hahmot uskottavia - mutta takaraivossa kysymys miten alkup. kirjailija olisi jatkanut tarinaa. Nuoruuteen kuuluu usko tulevaan, viattomuus, toiveet - halusinko sittenkään lukea runotytön tarinaa aikuisena? Hidastempoinen juoni, mutta jännitteet ovatkin hahmojen sisäisiä.
Eka lukemani tai tässä tapauksessa äänikirjana kuuntelemani fanifiktio. Tykkäsin tästä enemmän kuin odotin. Verkkainen maailma, jossa pienet asiat ovat kokijalleen valtavan suuria. Luin Runotytöt lapsena, joten niihin on tarttunut ihan omanlaistaan taikaa, jota tästä en tavoittanut.
Vikan sivun jälkeen totesin ääneen että ”hyväksyttävä”.
Luin tosi kriittisesti, koska oikeat, alkuperäiset Runotytöt olivat tuoreessa muistissa. Pidin tarinasta, noudatti mukavasti alkuperäisen tyyliä - joskin jotkut ”vanhanaikaisuudet” pistivät silmään pahemmin kuin Montgomeryltä, ehkä siksi että olivat vanhanaikaisuuksia tekijöidenkin mielestä. Kielikin enimmäkseen sopusoinnussa, vaikka välillä pysähdyin pyörittelemään (ja tuomitsemaan) joitakin sanavalintoja.
Pidin siitä, miten tavallaan sovinnaisena tämä pysyi, ja miten toisaalta onnistuneesti rikkoi tyttökirjojen oletustarinaa. Oli sopivia elementtejä miljööseen ja silti hauskoja irrotteluja mausteena. Jotkut asiat ratkeaivat vähän turhan helposti, varsinkin Deanin kirjojen kohtalo. Vaikka muuten pidin juonta ihan sopivana jatkumona, olisi Dean mielestäni ansainnut jäädä katkera(nsuloise)ksi sivujuonteeksi, joka aina hieman kummittelee. Lisäksi olisin kaivannut ihan hirveän paljon enemmän Teddyä. Se taianomainen yhteenkuuluvuus ja rakkaus, joka mainittiin suoraan moneen kertaan, olisi tuntunut paljon mukavammalta, jos toinenkin osapuoli olisi päässyt enemmän esille. Silti, Teddy on itse ihanuus ja syyt Emilian rakkaudelle välittyivät kyllä hyvin.
Ehkä eniten nautin Ilsestä! Hän tuntui eniten samalta, ehkä tuonkaltaista hahmoa on helppo tuijottaa. Emilia itse vaihteli kovin, välillä oli kuin vanha tuttu, suoraan alkuperäisten kirjojen sivulta, välillä kovin vieras. Elisabet-täti oli myöskin hyvin oma itsensä, ainakin suurimmilta osin, Laura erottuvampi. Syystäkin, toisaalta.
Mukava lukukokemus, voin hyväksyä jatkoksi. Samaa, tuttua taianomaisuutta ei kuitenkaan saavuttanut, ja monet asiat jäivät turhan vähälle käsittelylle tai ratkaistiin liian helposti.
Satu Koskimies wrote a continuation to the story of Emily of New Moon. It's the first year of Emily and Ted's marriage, and Emily is having difficulties combining marriage, her own home, and work. Ted keeps painting and travels, and Emily is a little housewife at home. She can't write, and she keeps thinking about things she shouldn't. Like whether Ted really loves her, or if she should have married Dean instead, or what happens with the New Moon aunts. I found a lot of it did not agree with my idea of Emily, but the overall mood was very fitting. Every now and then it felt like reading Montgomery. I'm pretty sure that Satu Koskimies wrote very much about her own life as an author as well, and I'm also convinced that her life isn't much like Lucy's, and therefore Emily's. So it didn't feel really like Emily's life. But all in all, a very good effort. Worth reading.
Kiva, että myös fanifiktiolle annetaan tilaa suomeksi kirjoitettuna.
Teos on itsessään hauska ja tunnelmallinen, eikä edellytä muiden Runotyttökirjojen lukemista. Toki kirjasta saa enemmän jos on alkuperäiset lukenut. Itsellä Runotyttöjen lukemisesta on niin paljon aikaa, että tuntui melkein että olisin lukenut "uutta"teosta.
En tosin tiedä kenelle tämä alunperin on kirjoitettu: nostalgiannälkäisille ja uusille sukupolville, jotka eivät Runotyttöihin tartu enää lainkaan.
Tarinassa oli paikoin tilanteira, joissa tapahtuma aseteltiin hyvin ja sitten seuraavassa lauseessa kaikki olikin jo tapahtunut kerronnan ulkopuolella. Varsinkin kirjan lopussa näitä tuli tavattoman paljon: laiskuutta vai huonoa editointia?
Oli ehkä virhe lukea tämä suoraan Runotyttöjen perään. Pidempi tauko välissä olisi ehkä auttanut uppoutumaan paremmin, eikä mielessä olisi pyörinyt koko aikaa, että ei tämä noin mene, ei ihmiset noin puhuneet.
Kiinnitin huomiota myös feministiseen puoleen. Siinä missä Runotyttö- kirjat läpäisevät Bechdelin testin (1. kirjassa on ainakin kaksi naishahmoa, 2. hahmot keskustelevat keskenään, 3. keskustelu ei käsittele miehiä) kirkkaasti, tämä taas... ei. Tai no, kyllä. Ihan loppumetreillä käytiin parin lauseen mittainen keskustelu, joka ei koskenut miehiä- mutta jonka aikana mainittiin esi-isät.
Voi olla, että olisi pitänyt muistutella itselle enemmän, että tämä on fanifictiota, niin ei olisi ärsyttänyt ihan niin paljoa.
Enpä olisi uskonut, että rakastaisin yhden suosikkisarjoistani, Runotytön, pohjalta kirjoitettua jatko-osaa näin paljon. Mutta oi, tämä oli kyllä ihana. Kirjoittajat ovat onnistuneet yhdistämään osan omaansa ja toisaalta L.M. Montgomeryn kirjoitustyyliä. Eihänhän tämä tietenkään ole yhtä mahtava kuin Uudenkuun Emilia ja Vihervaaran Anna, mutta silti herkkä ja ihana jatko-osa, joka tyydytti minun haluani kuulla lisää Emilian ja hänen ystäviensä elämästä avioliiton jälkeen. Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen lisäsivät myös paljon omaa tulkintaansa Emiliaan ja erityisesti hänen tuskaansa löytää tasapaino kirjoittamisen ja kodinhoidon välillä. Vaikka se ei ole Montgomeryn kirjoittama, haluan kuitenkin kuvitella että tarina juuri päättyi näin.
Olin tosi innoissani tästä kuullessani, sillä ties kuinka kauan olen miettinyt Emilian kohtaloa kirjasarjan päätyttyä. Pakko sanoa, että jotain tällaista olin kuvitellutkin! Mukana kuitenkin oli paljon yllättäviä asioita. Asioita, jotka olivat jääneet epäselviksi alkuperäisessä sarjassa avattiin nyt auki.
Välillä olin harmistunut, kun asioita puhuttiin vähän liiankin avonaisesti, vaikka tottakai näillä kirjailijoilla oli oma tyylinsä. Toisinaan minulta unohtui kirjaa lukiessa, että tämä on fanifiktiota, sillä yksityiskohdat olivat tarkkoja.
Pidin siitä, että hahmojen aratkin tunteet ja toivomukset tulivat esille. Oli myös mukavaa kun sen ajan kotielämää kuvailtiin eläväisesti
Olipa viehättävä kuunneltava! Kuuntelin äänikirjaa kävelyretkillä, imuroidessa, autossa ja pari kertaa nukkumaankin mennessä. Muuten pidin kirjasta ja sen maailmasta kovasti, mutta välillä Emilia vaikutti ärsyttävän saamattomalta ja ihmettelin, mitä kotitöitä hänellä niin kauheasti on, lapsettomalla ja karjattomalla naisella, jolla on kaiken lisäksi aputyttökin... Ehkä myös odotin (ja toisaalta pelkäsin) jonkinlaista säröä Emilian täydellisen tylsän tasaiseen ja turvalliselta tuntuvaan elämään, mutteipä sellaista sitten tullut. En tiedä, lukevatko nykylapset tällaisia kirjoja, mutta nostalgiannälkäisille Runotytön ystäville suosittelen sitä kyllä!
Ahmin tämän kirjan toki ja olisin halunnut tykätä siitä enemmän, mutta jäi valitettavasti laimean fanifiktion tasolle. Emilian hahmo ihan ok, Teddyn taas aivan järkyttävän etäinen ja epäkiinnostava. Samalla lailla etäiseksi jäi Ilsen ja Perryn parisuhteen kuvaus. En tajunnut Pönttöselkä-Priestin roolia ollenkaan vaikka sille oli olevinaan "juonen" kannalta selkeä tilaus. En oikein päässyt siihen vanhaan tunnelmaan kuin hetkittäin, ja silloinkin se perustui mieluummin vanhojen asioiden "namedroppailuun" kuin uusien kirjailijoiden kykyyn loihtia jotain samanlaista.
L.M.Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatkoksi kirjoitettu fanifiktio kuvaa Emilian elämää avioliiton solmimisen jälkeen. Se kuvaa kahden taiteilijan avioliittoa, jossa nainen joutuu kuitenkin kantamaan vastuun kodista. Romaani kuvaa siis myös naisen kamppailua uran ja perheen välissä, ja erityisen kiehtovasti se kertookirjailijan elämästä: millaista on kun kirjoittaminen ei suju ja millaista on kun kirjoittaminen sujuu. Omassa lajityypissään erinomainen teos, jossa kahden kirjoittajan äänet ovat sulautuneet yhdeksi.
Aivan viehättävä jatko-osa Uuden Kuun Emilian tarinaan. Ajoittain pakahduttavan kaunis ja toistasataa vuotta vanhojen tyttökirjojen tunnelmaa mukaileva, ajoittain sarjauskollisuudessaan miltei ärsyttävä. Minun Runotyttölukemisistani on se 20 vuotta ja enemmän, en useinkaan ymmärtänyt mihin viitattiin. Sivuhenkilöt, etenkin Teddy, jäivät melko etäisiksi – ehkä oletin jotain suurempaa draamaa jollaikin taholla, mutta juonen osalta selkein jännite kasautuikin kirjailijuuden ylle. Emilia Kent on siis oodi kirjallisuudelle, juoneltaan leppoisan ennalta-arvattava.
Suurena Runotyttö-fanina tartuin kirjaan epäluuloisena mutta heti ensi riveiltä lähtien olikin pelkästään vain ihanaa heittäytyä tuttujen, rakkaiden henkilöiden elämään mukaan, niin hyvin teksti kunnioitti alkuperäisten kirjojen henkeä ja tyyliä. Lukeminen oli yhtä kodikasta nautintoa alusta loppuun. En voi muuta kuin antaa tästä viisi tähteä. Oli lajityypissään hyvä, laadukas, mukaansatempaava ja uskotava, mitä muuta voin fanficciltä vaatia? Ihana lukukokemus!
Fanifiktio on vaikea laji, varsinkin jos sen sitoo kansien väliin, jolloin siihen alkavat vaikuttaa vähän eri säännöt kuin jos sen lukisi muiden samanlaisten tarinoiden rinnalla AO3:ssa. Oma tulkintani monesta asiasta oli erilainen, ja minusta ihan faktavirheitäkin on joukossa. Olenkohan vaan lukenut alkuperäiset liian monta kertaa XD?
Siihen nähden ihan kiva teos, onnistunut tunnelmaltaan ja tyyliltään. Tällaista kevyttä ja jotenkin huoletonta tarinaa on leppoisaa välillä lukea.
Hyvällä maulla tehty jatko-osa Runotyttö-trilogialle.
Harvemmin näissä muiden kirjoittamille 'mitä sitten tapahtui' -romaaneissa (yleensä jatkoja klassikoille) kyetään tavoittamaan alkuperäisten teosten tunnelma ja taika, joiden takia lukija nimenomaan haluaa tietää lisää päähenkilöiden tulevista vaiheista. Parempi ehkä olisikin, että jatko jää lukijan oman mielikuvituksen varaan?
Olin hiukan ennakkoluuloinen kirjan suhteen, mutta yllätyin positiivisesti. Runotyttö on tullut luettua vuosien saatossa moneen kertaan ja mietin pitkään uskallanko tarttua tähän. Kyllä kannatti "jatko osa" oli ihan uskottava ja tavoitti saman hengen. Huomasi että kirjailijat tunsivat Runotytön ja hänen maailmansa hyvin.
Tämä oli kivaa luettavaa. Eihän tämä alkuperäistrilogialle vedä vertoja, mutta oli silti mukava lukea tutuille hahmoille jatkoa. Teddyn hahmoa olisi ehkä voinut vielä kehitellä. En pidä tämän kirjan tapahtumia sinänsä "oikeana" jatkona, vaan yhtenä mahdollisuutena seuraavista tapahtumista. Vois tätä lukea lisääkin!
Runotyttö-sarjan viime lukemisesta on jo vuosikymmen, joten aloitin jatko-osan aika puhtaalta pöydältä. Vuokko Hovatta luki kirjan niin tunnelmallisesti, että pääsin vaivatta sisään tyttökirjasuosikkini maailmaan.