Digitalisoituminen mullisti viime vuosikymmenellä valokuvauksen kaikki alueet - myös vanhan kemiallisen, analogisen valokuvauksen. Siitä tuli yhtäkkiä marginaalia. Valtava määrä hylättyä kalustoa siirtyi harrastajien ulottuville. Filmille kuvaaminen sai uuden identiteetin. Toisin kuin mielellään sanotaan, digi ei "korvannut" filmiä. Kaksi tekniikkaa jatkavat elämäänsä rinnakkain. Esseisti Antti Nylen on innokas analogisen valokuvauksen harrastaja. Uudessa kirjassaan hän esittelee ja pohdiskelee vanhoja valokuvaamisen tekniikoita sekä valokuvan olemusta, käyttöä ja valokuvauskulttuuriamme yleisemminkin.
Tartuin kirjaan, koska valokuvaus aiheenaa kiinnostaa ja kirjoittajan nimi oli julkisuudesta tuttu. Kirkasta ja pisteliästä tyyliä, kirja saa lukijan ajattelemaan valokuvausta isompiakin asioita.
Jälleen kerran on mukava lukea Antin tekstiä, vaikka kaikesta ei olekaan samaa mieltä. Kirja on analogisen, perinteisen valokuvauksen ylistys, jolloin siihen tulee automaattisesti mukaan digitaalisuuden mollaus. Minä itse tykkään digitaalisuudesta, mutta myönnän auliisti, että filmillä kuvatessa lopputulos on esine. Esineet ovat konkreettisia ja mielenkiintoisia jo itsessään. Digitaalisuus luo aikaan haamuja, jotka saattavat materialisoitua tai sitten eivät. Mutta astraalimaailmassa on hauska harhailla, ainakin jos sinne ei eksy lopullisesti.