Status

Purppuragiljotiini #3

by Milja Kaunisto

Ranskan vallankumous on viskannut aatelisnaisen kullatusta palatsista katuojaan ja tarjonnut pyövelinkisällille avaimet valtaan.

Marianne on kreivitär ja bordellin madame, tasavallan symboli ja vallankumouksen vihollinen. Isidore on pyöveli, vahtimies ja Robespierren suojatti. Yhdessä he ovat oppineet kuoleman aikakauden kauneimman lauseen: “Minä elän.” Vasta mestauslavalla Marianne ymmärtää lauseen merkityksen.

Kun mielipuolinen vallankumous kääntyy päälaelleen, on Isidorella mahdollisuus päästä asemaan, josta hän on voinut vain uneksia. Mutta Isidorenkin on pian valittava tiensä menneen ja tulevan risteyksessä. Karttanaan hänellä on yksi ainoa sana: Marianne.

Purppuragiljotiini-trilogian huima päätösosa Status vie lukijan pelon raatelemaan Pariisiin, missä verivanat osoittavat suunnan vallan huipulle. Kaunisto hallitsee kerronnan vetovoiman. Hän kuvaa taitavasti myös kaikkein jännittävimmät juonenkäänteet historiallisia tosiasioita kunnioittaen.

Genres: Historical Fiction, Fiction, Historical, Finnish Literature

496 pages, Hardcover

First published February 1, 2018

About the author

Milja Kaunisto on musiikintekijä, laulaja ja sanoittaja. Hän on myös harhailija, historianrakastaja ja hedonisti, jolle omat lapset ja juuret tuovat rauhan. Hän asui maailman eri kolkissa 15 vuotta, kunnes löysi kodin keskiaikaisesta eteläranskalaisesta kylästä. Vanhan luostarikoulun muurien suojassa hän kasvattaa mausteyrttejä ja kuuntelee muinaisten henkien kuiskintaa.

Reviews

[Mai Laakso · Rating 3 out of 5]

Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian päätöskirjan Statuksen asetelmassa Marianne on joutunut vallankumouksen pyörteessä vankilaan. Vankilaolot johtivat yleensä teloitukseen giljotiinissa. Pariisin kaduilla veri virtasi lakkaamatta, kun pyövelit teloittivat vankeja, aatelisia, rojalisteja, prostituoituja, ilmiannettuja henkilöitä ja muuten vain pidätettyjä, joista haluttiin päästä eroon. Marianne oli henkilö, josta haluttiin päästä eroon. Hän tiesi liikaa. Ylellisessä porttolassa Maison de la Luxessa Marianne oli kuullut vallankumouksen salaisuudet ja hän oli huolehtinut erittäin kallisarvoisesta salaisuudesta, joka oli viety häneltä pois yllättäen. Purppuragiljotiini-trilogian sivuilla kulkevat vallankumouksen kärkinimet Robespierrestä korsikalaiseen Napoleon Bonabarteen asti. Vaikka kirjasarja on fiktiota, historialliset henkilöt tulevat tutuiksi trilogian kirjoissa. Juonittelua, salaisuuksia, mestauksia, mutta myös rakkautta ja ikävöintiä. Jostakin syystä Marianne ja hänen rakkaansa haluttiin pitää erossa toisistaan.
Vallankumouksen lisäksi kirjan vahva teema on naisen asema. Marianne nousi vallankumouksen keulakuvaksi, mutta silti löysi itsensä vankilasta. Statuksen voi saada, mutta yhtä helppoa on sen menetys.

[Saimi Korhonen · Rating 4 out of 5]

"Luksus on pettävä suo, kuoleman kangistava käsi. Se rajoittaa, sokaisee ja halvaannuttaa. Se upottaa kultaa, kunnes sitä muuttuu hyödyttömäksi kultapatsaaksi. Ja niin Midaan kirous on valmis."

Status on viimeinen osa Milja Kauniston jännittävässä ja dramaattisessa Purppuragiljotiini-trilogiassa. Terrorin aika jyllää ja Robespierren ote vallasta kiristyy entisestään. Marianne lojuu vankina petoksesta, kun taas Isidore on noussut asemaan josta hänen kaltaisensa äpärälapsi ja pyövelin kisälli ei olisi koskaan, ennen vallankumousta, voinut unelmoida. Selviävätkö Marianne ja Isidore hengissä Robespierren valuessa vainoharhaisuuteen? Löytävätkö he toisensa?

Status oli pääosin tyydyttävä lopetys tälle trilogialle. Ensimmäiset pari sataa sivua eivät innostaneet minua niin paljon kuin aikaisempien kirjojen alut, koska minusta tuntui että tarinassa ei tapahtunut hirveästi. Aiemmissa kirjoissa kului enemmän aikaa ja oli enemmän käänteitä. Ymmärrän kuitenkin miksi Kaunisto halusi keskittyä Terrorin ajan vimeisiin vaiheisiin, olihan tämä trilogia ennen kaikkea kertomus vallankumouksen ensimmäisestä viidestä vuodesta ja siitä, miten vallankumous, kuten yleinen sanonta sanoo, söi omat lapsensa. Mitä lähemmäs loppua päästiin, sitä intensiivisemmäksi tarina kävi ja sitä enemmän aloin nauttia kirjasta. Lopussa, kun kaikkien hahmojen kohtalot kerrottiin ja viimeisetkin salaisuudet paljastuivat, hymyilin ja tunsin vatsassani möykyn, joka sinne ilmaantuu aina jos olen lukenut jotain, joka iski tunteisiini. Kaikkien olennaisten hahmojen tarinat päättyivät minusta hyvin ja pidin siitä, kuinka epilogissa ei seurattu vain yhtä tai kahta hahmoa, vaan paljastettiin mitä kaikille kirjan merkittäville hahmoille tapahtui. Minun on myös pakko nostaa hattuani Kaunistolle siitä, että hän onnistui pitämään halki trilogian yllä hyvää intensiteettiä huolimatta siitä että monet lukijat varmasti tietävät, miten joidenkin hahmojen – esimerkiksi Robespierren tai Napoleonin – tarinat etenevät. Se, että lukija tietää mitä tulee tapahtumaan antoi Kaunistolle tilaa heitellä hyviä ironisia kommentteja ja ilahduttaa meitä sellaisilla kohtauksilla kuin se, jossa, aivan kirjan lopussa, Napoleon tapaa Rosen, josta on tuleva hänen vaimonsa, keisarinna Joséphine, ja häkeltyy aivan täysin naisen läsnäolosta ja kauneudesta ja sanoista.

Olen jokaisen trilogian kirjan arviossa puhunut siitä, kuinka erinomaisesti Kaunisto kuvaa vallankumousajan Ranskaa. Minusta tuntuu, että vaan toistelen itseäni, mutta totta se on: hänen verinen, kaoottinen ja terrorin valtaama Pariisi on käsinkosketeltava. Lukija voi haistaa veren, mudan, ulosteen ja mädäntyneen ruoan, ja kuulla tuomittuja mestauslavalle vievien kärryjen pyörien kalskeen. Kaunisto nosti hyvin esille, koko trilogian ajan, kuinka Ranskan vallankumous onnistui tuhoamaan itse itsensä, ja miten sen jalot aatteet vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta valuivat nopeasti mielettömään väkivaltaan, vainoihin ja uudenlaiseen ahdasmielisyyteen. Tämä trilogia käsitteli monenlaisia teemoja ja sisälsi erilaisia ihmiskohtaloita, mutta minulle se tuntui, ennen kaikkea kahdesta päähenkilöstä puhuttaessa, selviytymistarinalta maailmassa, jossa ei tunnu enää olevan mitään järkeä. Kaunisto vangitsi vallankumouksen ennalta-arvaamattomuuden erinomaisesti.

Minulle tämän trilogian parhaiten kehittyvä hahmo oli Marianne. Kaunisto lähti luomaan Mariannen hahmoa Ranskan vallankumouksen symbolisen Marianne-hahmon kautta – hän halusi keksiä oman versionsa siitä kuka tuo Marianne oli ja miten hän päätyi vallankumouksen ja tasavallan kasvoiksi. Oli kerrassaan riemastuttavaa seurata hänen kasvuaan luksuksessa kierineestä kreivittärestä uhmakkaaksi selviytyjäksi, joka on oppinut pelaamaan poliittista peliä, taistelee henkensä vuoksi huolimatta kaikesta kokemastaan surusta ja oppii ymmärtämään todellisen voimansa. Minua viehätti hänessä se, miten hän oli yhtä aikaa hyvin vahva sekä heiveröinen, perin inhimillinen. Hänen sanansa, kun hän hyvästelee Markiisi de Saden, saivat minut hurraamaan, koska, ai että, hän on kasvanut ja kehittynyt niin upeasti: "Luulin, että minua ei ole, jos kuvajaiseni ei hohda hopeapeilin pinnassa. Mutta Sade, minä selviydyin vallankumouksesta. Minä selvisin vankilasta. Minä, joka katsoin itseäni hopeapeilistä ja vihasin näkemääni, rakastan sitä nyt. Siksi minun on rikottava peili. En halua katsoa taakseni enää koskaan." Niin pitkään hän halveksi itseään lihallisesta heikkoudestaan, vierasti omia tunteitaan ja halujaan ja pyrki epätoivoisesti saamaan takaisin menettämänsä: lopulta hän kuitenkin tajuaa, että kaikkein tärkeintä on olla vapaa, löytää oma paikka maailmassa ja olla sinut omien tekojen ja valintojen kanssa. Hän on tajunnut, että luksus ja ylellisyys ovat onttoja, etteivät ne tuo onnea ja että niissä kieriskelevät ihmiset aiheuttavat usein paljon piinaa muille. Hän ei halua enää olla sellainen. Mariannen ihmissuhteet saivat kanssa kaikki hyvät päätökset tässä kirjassa. Hänestä ja Isidoresta puhun kohta enemmän, mutta tässä välissä haluan korostaa hänen ja kirjan muiden naishahmojen välisiä ystävyyksiä. Se yhteisöllisyys, jonka Marianne löytää vankilassa Theresian ja Rosen kanssa hymyilytti minua, kuten myös se, miten heillä on oma roolinsa Pariisin poliittisessa myllerryksessä. Verlette ja Marianne eivät valitettavasti jakaneet montaa kohtausta, mutta aina kun he olivat yhdessä, minua riemastutti se, miten nämä kaksi niin erilaista naista tukevat toisiaan. Markiisi de Saden ja Mariannen dynamiikka oli jännä – välillä Marianne inhosi tätä vaikka olikin tämän rakastaja, mutta molempien hengen ollessa vaarassa, Marianne ei suostu hylkäämään Sadea. Omalla tavallaan, he taisivat rakastaa toisiaan. He myös pelastivat molemmat toisensa, ja heidän välillää on linkki, halusivatpa he sitä tai ei. Pidän suhteista, joita ei voi helposti määritellä.

Isidore, tuo hyväsydäminen köriläs, oli hauskaa seurattavaa tässä kirjassa, koska hän on saavuttanut aseman josta ei olisi koskaan voinut edes unelmoida. Hänellä on Pariisin isojen nimien luottamus ja hänelle on annettu, ensi kertaa, äitinsä perheen nimi. Hän viettää aikaa Breteulin suvun linnassa ja tutustuu äitinsä aviomiehen perheenjäseniin, ja hänen kauttaan lukija pääsee viettämään enemmän aikaa Paul Barraksen ja Napoleonin kaltaisten heppujen kanssa. Isidore oli mukava hahmo, mutta hän ei koskaan yltänyt minusta aivan Mariannen kompleksisuuden tasolle. Molemmat päähenkilöt kuvastavat kuitenkin jotain hyvin merkittävää osaa vallankumouksesta: Isidore on tavan kansalainen, jonka onnistuu kiivetä hierarkiassa, koska vallankumous rikkoo perinteiset rajat. Marianne puolestaan putoaa pohjalle, mutta itsepintaisesti tekee itsestään jotain, ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ilman vallankumousta, he olisivat molemmat olleet ikuisesti oman luokkansa ja maailmansa vankeja: vallankumous satutti heitä molempia syvästi, vei heiltä rakkaita, mutta myös vapautti heidät ja muutti heidän ymmärrystään maailmasta.

Isidoren ja Mariannen romanssi oli minusta hyvin tehty, vaikkakin se oli aina vain sivujuoni. Se ei määritellyt kumpaakaan hahmoa, vaan molemmat saivat olla omia itsenäisiä toimijoitaan, joilla oli omat tavoitteensa ja unelmansa. Heidän kaipuunsa toisten luokse, heidän välilleen asetetut esteet ja se, miten he olivat toisilleen muistutus maailmasta löytyvästä hyvyydestä kuitenkin saivat minut aina kovin pehmeäksi. Pidin siitä, miten heidän tarinansa päättyi: he löytävät toisensa, pakenevat Ranskasta pohjoiseen, jossa he voivat elää rauhallista elämää kaukana kaikesta, parantua vallankumouksen traumoista ja oppia olemaan onnellisia (epilogissa Mariannen sanotaan erityisesti tekevän töitä päästääkseen irti kaikesta kokemastaan ja antaakseen onnen ja rakkauden ottaa kauhujen paikan - my girl, she deserves to be so so so happy!). Se oli myös kivaa, että he kutsuvat nuoren kruununprinssin luokseen: Charles piti heistä aina kovin, joten ajatus siitä, että Isidore saa unelmoimansa elämän, jossa hän ja Marianne ja Charles voivat olla onnellisia ja turvassa, oli söpöä. Pidin siitä, että Kaunisto oli trilogiassaan aika realistinen siinä, miten ihmissuhteet ja avioliitot usein tänä aikana toimivat, ja kuinka seksiä ja rakkautta käytettiin aseena ja manipuloinnin keinona puolin ja toisin. Avioliitot olivat strategisia ja naiset selvisivät hankkimalla tukijan ja niin edespäin. Tämän ankean realismin ohella oli kuitenkin mukava saada myös romanttinen rakkaustarina, muistutus siitä, että vaikka monet joutuvat tässä sarjassa tyytymään turvallisuuteen ja kumppaninsa sietämiseen, rakkautta oli myös ilmassa.

Viimeinen asia, josta haluan kirjoittaa on se, miten Kaunisto onnistui muuttamaan ajatuksiani tietyistä hahmoista tässä kirjassa tunnettuani heitä kohtaan jotain aivan muuta ensimmäisten kahden osan ajan. Hyvä esimerkki tästä on Françoise, jota vihasin verisesti kakkoskirjassa, olihan hän lähinnä juonitteleva pahis, joka halusi eroon Mariannesta millä hinnalla tahansa. En vieläkään sanoisi rakastavani häntä, mutta se vähä mitä hän esiintyi toi hänen hahmoonsa uutta ja mielenkiintoista. Se, että hän oli Mariannen serkun – sen jonka Marianne "vietteli", kuten mies kivenkovaa väittää – kihlattu, joka menetti kaiken miehen joutuessa häpäistyksi, oli yllätys. Vaikka Françoisen olisi minusta kuulunut vihata kihlattuaan Mariannen sijasta, voin ymmärtää miksi joku, joka menetti asemansa, perheensä, tittelinsä, turvansa ja jopa oikeutensa nähdä äpäränä synnyttämäänsä lastaan tarvitsee jonkun jota syyttää kohtalostaan. Françoise ei ollut kiva tyyppi eikä Marianne – jonka elämän alamäki alkoi myös tästä samaisesta hairahduksesta – ansainnut hänen raivoaan, mutta tämän saaminen selville auttoi minua ymmärtämään Françoisea. Kaipa olen onnellinen, että hän ja Pitou löysivät uudelleen toisensa ja, oletan, pakenivat Ranskasta. Barras oli toinen hahmo, joka koetteli minua. Edellisessä kirjassa hän oli lähinnä hauska, ehkä vähän ärsyttävä ja paikoittain turhankin julma, miekkonen, mutta tässä kirjassa, tajuttuani kuka hän tosiasiassa oli (en tainnut googlata häntä kakkoskirjaa lukiessani), hän yllätti minut tyystin – lähinnä negatiivisesti. Hän oli mielenkiintoinen hahmo, mutta ei mukava sellainen.

Suosittelisin Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogiaa kaikille eeppisen, dramaattisen ja romanttisen historiallisen fiktion ystäville, erityisesti niille, joita kiinnostaa Ranskan historia ja Ranskan vallankumous. Seksiä ja väkivaltaa on kirjoissa paljon, joten jos olet sellaisille jutuille herkkä, ei tämä trilogia ole sinua varten.

[Pasi Rahko · Rating 3 out of 5]

Purppuragiljotiini-trilogian kolmas ja viimeinen osa keskittyy Ranskan suuren vallankumouksen veriseen loppunäytökseen. Alussa oli liberaalien aloittama vallankumous, jossa kaikki säätyerioikeudet ja erityisesti aateliston laukkautettiin ja lopulta myös kuningasperhe joutui vankilaan ja mestattiin. Nyt äärivasemmiston johtaja Maximilien de Robespierre on juoninut itsensä vallankumouksen itseoikeutetuksi johtajaksi ja tasavallan isäksi. Robespierren radikaalit passittavat vastavallankumouksellisina tuhansia aatelisia ja tavallisia ihmisiä giljotiiniin, jonka terä leikkaa mahdollisimman nopeasti, kivuttomasti ja tasa-arvoisesti - säätyyn katsomatta. Robespierrestä tulee diktaattori ja hänen ideologiansa sallii totalitaristisen punaisen terrori hallinnon perustamisen, missä enemmistön tahto on aina oikea ja kansalaisen tarkoitus on toimia yhteisen hyvän eli koko yhteiskunnan eduksi -
ilman kansalaisoikeuksia kuten hengen ja omaisuuden suojaa.
Lopulta Robespierre syöstään vallasta ja vallankumous palaa takaisin liberaalien viitoittamille maltillisimmille urille. Sujuvasti ja värikkäästi kirjoitettu romaani, johon on otettu mukaan myös paljon merkittäviä historiallisia henkilöitä, kuten Marie Antoinette, kuningas Ludvig XVI, markiisi de Sade, Robespierre, Danton, Marat, Paul de Barras ja jopa nuori tykistön kapteeni Napoleon Bonaparte. Tosin se, että tarinaan on kirjoitettu mukaan näin paljon oikeita historiallisia henkilöitä puhumaan ja toimimaan vuorovaikutuksessa varsinaisten päähenkilöiden kanssa sekä se että mukaan oli lisätty myös filosofisia pohdintoja vallankumouksesta ja sen syistä tuntui hieman päälle liimatulta ja vähän väkinäiseltä tehokeinolta. Kun faktaa ja fiktiota sekoitetaan keskenään historiallisessa romaanissa, niin parhaimmillaan se voi antaa kutkuttavan lukuelämyksen. Mutta tässä tarinassa varsinaisten päähenkilöiden edesottamusten seuraaminen ei ollut niin vetävä ja koukuttava kokemus, vaikka puitteet tarinalle olivat kyllä hienot - oli rappiota, väkivaltaa, seksiä, juonittelua, kurjuutta ja köyhyyttä sekä sitä aateliston luksusta.

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Tämän sarjan ensimmäinen osa oli mielestäni vähän tympeä seksillä mässäilyn vuoksi, toinen osa taas puolestaan iloinen yllätys kun juoni kehittyi ja sai paljon enemmän vivahteita kuin sarjan aloitus. Tämä, sarjan päätösosa, ei päässyt enää samalla tavalla iloisesti yllättämään, vaan tuntui että sekä juoni että kerronta "vain" jatkoivat toisen osan hyväksi havaittua linjaa. Vallankumous kulkee kulkuaan Ranskassa ja valtaanpääsy on omiaan turmelemaan, joten huipulla todella tuulee. Historian pyörteissä trilogian päähenkilöt Marianne ja Isidore jatkavat kuitenkin omalla, päättäväisellä tiellään, omille aatteilleen uskollisina. Mukava, mukaansatempaava luettava, vaikkei enää saanutkaan vau-efektiä aikaiseksi.

[Ansu · Rating 3 out of 5]

Purppuragiljotiini-trilogian päätösosa meinasi olla pettymys kahden ensimmäisen osan, jotka olivat huikaisevia, jälkeen. Viimeinenkin osa parani kuitenkin loppua kohden. Päähenkilöiden asiat saatiin tyydyttävästi päätökseen.

Kokonaisuutena trilogia oli erittäin viihdyttävä sekä makoisan mukaansatempaavasti ja värikkäästi kirjoitettua historiallista fiktiota. Milja Kaunisto lienee nyt (ellei jo Olavi Maununpoika -trilogian jälkeen) vakiinnuttanut asemansa yhtenä genren parhaista suomalaisista taitajista.

[Taija · Rating 3 out of 5]

Purppuragiljotiinisarjan kolmas ja viimeinen osa jatkaa kahden edellisen kirjan tarinaa Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. Vauhdikasta värikästä historiankuvausta - veri roiskuaa, tykit jylisevät, vangit kituvat - mutta kuitenkin sen verran puuduttavaa, että laskeskelin montako sivua vielä on jäljellä... Tarinassa fiktio nivoutui kivasti oikeisiin historiallisiin tapahtumiin (joista oppi paljon, ja joista oli pakko googlailla lisää), mutta jollain tavalla kertomus sekä sen hahmot tuntuivat ärsyttävän naiiveilta. Hatunnosto Kaunistolle kuitenkin hyvin tehdystä taustatyöstä.

[Maria Pahlman · Rating 3 out of 5]

3.5

On ihan positiivinen asia et arvasin mitä tuleman piti ja myhäilin sitten tyytyväisenä itsekseni.

Toisaalta viimeinen osa ei ollut samanlaista jännää lukemista kuin kaksi edellistä. Mutta kokonaisuuden loppuunsaattamiseksi tämä lienee välttämätöntä/väistämätöntä.

Verlette on paras kaverini! Kreivittärestä en piitannut koko trilogian aikana.
Parasta kirjoissa oli historian lisäksi Kauniston kirjoitustapa. Varsinkin kaikki, mitä pääsee rahvaan ja de Saden suista. Eläköön kuningas.

[Susanna Kärki · Rating 2 out of 5]

Purppuragiljotiinin viimeinen ja heikoin osa. Tarina alkaa olla jo niin epäuskottava ja koko teos jotenkin huolimattoman ja viimeistelemättömän oloinen. Lukeminen oli välillä liki piinallista: ensimmäinen osa oli huoliteltu, Ranskan vallankumouksen mentaliteettia luotaava ja kiinnostava mutta viimeinen osa olisi ollut parempi jättää kirjoittamassa.

[Minuna · Rating 4 out of 5]

Erinomainen sarja! Statuksessa on raadellun Pariisin raakuuksien, epävarmuuden ja pelon seassa kaivattua lämpöä ja toivoa. Isidore ja Marianne ovat silmissäni todellisia sankareita, joiden keskenään hyvin erilaista matkaa sisällissodan läpi on ollut mielenkiintoista seurata. Huolellinen taustatyö ei jää huomaamatta. Kieli on soljuvaa, kuvailu todella yksityiskohtaista ja mukaansatempaavaa, tämän sarjan kanssa tuntui kuin olisi itse ollut paikalla.

[Kelsier/Roona · Rating 4 out of 5]

Harmi, että tämäkin sarja tulee päätökseensä. En paljasta, mitä Isidorelle ja Mariannelle lopussa tapahtuu, mutta Kaunisto on yhdistänyt fiktion todellisiin historiallisiin tapahtumiin Suomi-linkkiä myöten erittäin taitavasti. Me täällä kaukaisimmassa Thulessa voimme vain virnuilla tyytyväisyydestä.

Ei vain Isidoren status, mutta hän henkilönä on muuttunut suuresti sarjan aikana ja minusta myös yllätyksellisesti. Mariannen oli alusta alkaen muututtava, hänen hahmolleen ei muuta mahdollisuutta ollutkaan.

Vallankumouksesta selvinneistä olisi historiallisessa taustassa voinut vielä mainita maalari Jaques-Louis David´n, vaikka hän ei teoksessa esiinnykään. Hän enemmän kuin selvisi: hän oli sekä Ranskan viimeisten kuninkaiden, vallankumouksen että Napoleonin hovimaalari.

[Merja · Rating 3 out of 5]

Kaksi ensimmäistä osaa ahmaisin parissa päivässä, päätösosa otti oman aikansa. Ei yhtä tapahtumarikas ja vetävä kuin edeltäjänsä, mutta ihan kelpo lopetus sarjalle. Innostuin Kauniston ronskista kirjoitustyylistä, joten seuraavaksi lukuun lähtee Olavi Maununpoika -sarja.

[Anni Nupponen]

Piti taas ahmia tämäkin, ja nyt tekee mieli lukea koko trilogia alusta uudelleen. Oiva loputus purppuragiljotiinisarjalle.