What do you think?
Rate this book
Åndehul
Ny roman af den finske forfatter Kari Hotakainen, der tidligere har modtaget bl.a. Nordisk Råds Litteraturpris.
Hvad gør man, hvis man aldrig har gjort noget? Hvordan husker man en, der altid har glemt sig selv? Hvad sker der, når mennesket overskrider den uoverskridelige grænse? Og hvilket tøj klæder man afdøde i?
Åndehul er en hypnotisk og intens roman om gerninger forårsaget af kærlighed og had. En stærk tragikomisk historie om alt i livet. Om kirkekoret som et pusterum eller åndehul i en stressende hverdag. Om forbrydelsens anatomi, om det, vi måske ikke gør, men som vi pønser på, når vi bliver bedt om at opbyde alle de kræfter, vi ikke har.
Hvad gør man, hvis man aldrig har gjort noget? Hvordan husker man en, der altid har glemt sig selv? Hvad sker der, når mennesket overskrider den uoverskridelige grænse? Og hvilket tøj klæder man afdøde i?
Åndehul er en hypnotisk og intens roman om gerninger forårsaget af kærlighed og had. En stærk tragikomisk historie om alt i livet. Om kirkekoret som et pusterum eller åndehul i en stressende hverdag. Om forbrydelsens anatomi, om det, vi måske ikke gør, men som vi pønser på, når vi bliver bedt om at opbyde alle de kræfter, vi ikke har.
187 pages, ebook
First published August 1, 2015
5 people are currently reading
109 people want to read
About the author
Kari Hotakainen
46 books96 followersKari Hotakainen is a Finnish writer. Hotakainen started his writing career as a reporter in Pori. In 1986, he moved to Helsinki. He became a full-time writer in 1996. He has two children with his wife, sound technician Tarja Laaksonen, whom he married in 1983. He has also worked as a copywriter and as a columnist for the Helsingin Sanomat.
His father, Keijo Hotakainen, worked as a storekeeper and photographer while his mother, Meeri Ala-Kuusisto, worked as a sales clerk. Kari Hotakainen passed his matriculation examination in 1976 and graduated from Rautalampi High School the same year. He has a Bachelor of Arts.
Hotakainen kicked off his career as an author in the beginning of the 1980s by writing poetry. His debut collection Harmittavat takaiskut (Unfortunate setbacks) was published in 1982. From poetry, Hotakainen moved on to writing books for children and young adults and then on to writing novels for adults. Before he started writing full time, Hotakainen worked as a news reporter, in the advertising department of WSOY, etc. Hotakainen’s breakthrough came when he was nominated for the 1997 Finlandia Prize, for his semi-autobiographical work entitled Klassikko (The Classic). In 2002, Hotakainen received the Finlandia Prize for his book entitled Juoksuhaudantie (Battle Trench Avenue) published the same year. Later on, the book was turned into a movie with the same name. In 2004, Hotakainen received the Nordic Council's Literature Prize for the same book. In 2006, he received the Nordic Drama Award for his play Punahukka.
Hotakainen has also written children's plays, radio dramas, newspaper columns and the scripts for a 10-part TV series entitled Tummien vesien tulkit.
His father, Keijo Hotakainen, worked as a storekeeper and photographer while his mother, Meeri Ala-Kuusisto, worked as a sales clerk. Kari Hotakainen passed his matriculation examination in 1976 and graduated from Rautalampi High School the same year. He has a Bachelor of Arts.
Hotakainen kicked off his career as an author in the beginning of the 1980s by writing poetry. His debut collection Harmittavat takaiskut (Unfortunate setbacks) was published in 1982. From poetry, Hotakainen moved on to writing books for children and young adults and then on to writing novels for adults. Before he started writing full time, Hotakainen worked as a news reporter, in the advertising department of WSOY, etc. Hotakainen’s breakthrough came when he was nominated for the 1997 Finlandia Prize, for his semi-autobiographical work entitled Klassikko (The Classic). In 2002, Hotakainen received the Finlandia Prize for his book entitled Juoksuhaudantie (Battle Trench Avenue) published the same year. Later on, the book was turned into a movie with the same name. In 2004, Hotakainen received the Nordic Council's Literature Prize for the same book. In 2006, he received the Nordic Drama Award for his play Punahukka.
Hotakainen has also written children's plays, radio dramas, newspaper columns and the scripts for a 10-part TV series entitled Tummien vesien tulkit.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 35 reviews
July 16, 2019
Hotakaisen tavaramerkit, aidosti hauska musta huumori ja hienosti käytetty suomen kieli ovat kirjassa hienosti läsnä, mutta valitettavasti tämä tarina jätti minut hyvin kylmäksi. Pääosassa ovat ankeat ihmiset ankeine ajatuksineen, joiden seuraaminen oli ajoittaisista hauskoista jutuista ja hienoista, aforismimaisista kielikuvista huolimatta, melkoista pakkopullaa. Välillä tuntui jopa vähän siltä että tarinan ainoa tarkoitus oli vain päästää Hotakaisen sisäinen kyynikko yrti kuvaamaan maailmaa. Kuukauden kuluttua olen varmasti unohtanut koko kirjan.
May 15, 2020
Lässähti melko hämmentävästi erinomaisen alun jälkeen.
December 10, 2018
Hotakaisen Henkireikä sijoittui hienosti kyynismielisen Juha Seppälän Ei kenenkään maa ja herskyvän Jonas Jonassonin Murhaaja Anders ja hänen ystävänsä välimaastoon lempeällä kristinuskon ja kirkon parodioinnilla.
February 7, 2022
Denne roman mindede mig om en roman af Rifbjerg, som jeg læste for nogle år siden. Ikke fordi stilen eller temaet var identisk, men fordi både Rif og Hota har det der talent for lige at fyre en roman af. I en lind strøm af bøger er der op- og nedture. Gode og dårlige. Men de er allesammen mærkede af det uomtvistelige talent for at SKRIVE. For at konstruere personer, sætte en historie sammen osv. Så grundkvaliteten er i orden.
Forskellen på høj og lav er nødvendigheden. Hvorfor lige denne bog?
Og med Åndehul må jeg sige, at jeg egentlig var godt underholdt. Jeg blev indfanget af historien om koret og mordet. Men da den var færdig lagde jeg den bare fra mig.
Forskellen på høj og lav er nødvendigheden. Hvorfor lige denne bog?
Og med Åndehul må jeg sige, at jeg egentlig var godt underholdt. Jeg blev indfanget af historien om koret og mordet. Men da den var færdig lagde jeg den bare fra mig.
Read
September 27, 2015Jälleen kerran mainio kirja Hotakaiselta. Hänen kieltään lukee ahnehtien, niin taitavaa se on. Lauseet seuraavat toisiaan virtana, paljon mahtuu pieneen mittaan.
September 29, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2014: 214/214)
2015: 4/6
1984-2023: 218/268
4/5. Kuuntelin ensin äänikirjana (4/5) ja sitten luin (4/5).
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
(1984-2014: 214/214)
2015: 4/6
1984-2023: 218/268
4/5. Kuuntelin ensin äänikirjana (4/5) ja sitten luin (4/5).
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
March 5, 2021
Hiihtoloman aikana tuli luettua Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala, 2015).
Romaanin kertojana toimii rikostutkija, joka kuoroharrastuksen kautta päätyy erään suntion ja parturi-kampaajan tuttavaksi. Suntio uskoutuu varomattomasti omista salaisuuksistaan parturi-kampaajalle, jolloin parturi-kampaajalle tarjoutuu tilaisuus kiristäen hyväksikäyttää suntiota rikoksen valmistelussa. Rikostutkija miettii, miten reagoida näihin ihmisiin.
Minä en oikein saanut tästä teoksesta mitään irti. Ilmeisesti jonkinlaisena teemana oli pohtia, miten karmivat ajatukset siirretään käytännön tasolla karmiviin tekoihin. Hahmoista suntio vaimoineen vaikutti eniten potentiaalisilta proosahenkilöiltä, heillä oli hyvä bisnesvainu ja sopivan kevyt moraali tekemiseensä. Robbie Williamsin kappale Feel toimii tämän romaanin soundtrackina, joskaan se ei lähde koskaan kunnolla lentoon, kun ei tämä romaanikaan sitä tee. Tuhnu.
Romaanin kertojana toimii rikostutkija, joka kuoroharrastuksen kautta päätyy erään suntion ja parturi-kampaajan tuttavaksi. Suntio uskoutuu varomattomasti omista salaisuuksistaan parturi-kampaajalle, jolloin parturi-kampaajalle tarjoutuu tilaisuus kiristäen hyväksikäyttää suntiota rikoksen valmistelussa. Rikostutkija miettii, miten reagoida näihin ihmisiin.
Minä en oikein saanut tästä teoksesta mitään irti. Ilmeisesti jonkinlaisena teemana oli pohtia, miten karmivat ajatukset siirretään käytännön tasolla karmiviin tekoihin. Hahmoista suntio vaimoineen vaikutti eniten potentiaalisilta proosahenkilöiltä, heillä oli hyvä bisnesvainu ja sopivan kevyt moraali tekemiseensä. Robbie Williamsin kappale Feel toimii tämän romaanin soundtrackina, joskaan se ei lähde koskaan kunnolla lentoon, kun ei tämä romaanikaan sitä tee. Tuhnu.
September 30, 2024
Ostin kirjan isosta kirja-alesta (2,5€?) kauniin kannen ja kirjailijan nimen perusteella. Tartuin siihen vasta nyt seitsemän vuoden jälkeen, ja juuri sopivasti kuorolaulun aloitettuani.
Kirjan alku ja läpi kirjan toistuva lukijan puhuttelu toimii ja herättää mielenkiintoa. Lopulta kuitenkin sekä juonenkäänteet että henkilöhahmot jättävät toivomisen varaa. Miinusta annan erityisesti siitä, että kuorolaulukohtaukset eivät olleet uskottavia. Kirjassa piilee jotain nerokasta, mikä kuitenkin lopulta jääkin suurilta osin sinne piiloon.
Kirjan alku ja läpi kirjan toistuva lukijan puhuttelu toimii ja herättää mielenkiintoa. Lopulta kuitenkin sekä juonenkäänteet että henkilöhahmot jättävät toivomisen varaa. Miinusta annan erityisesti siitä, että kuorolaulukohtaukset eivät olleet uskottavia. Kirjassa piilee jotain nerokasta, mikä kuitenkin lopulta jääkin suurilta osin sinne piiloon.
December 14, 2016
Miten käy, kun ihminen saa tarpeekseen? Henkireikä on romaanin mittainen rikoskomisarion monologi, joka käsittelee ihmisyyttä, rikosta, kuorolaulua, parisuhdetta, rakkautta ja rakkaudettomuutta. Hotakaisen lakoninen ja tiivis kieli aforisminkaltaisine virkkeineen puree, teoksessa on nerokkaita kohtia, joihin on palattava yhä uudelleen. Sen sijaan teoksen kerronta ja lukijan suora puhuttelu ei nyt iske, niin Hotakais-fani kuin olenkin.
January 7, 2018
Samalla tavalla kuin Kroatia on maa jossa voi osoittaa kameran mihin vain ja saa postikorttikuvan, Hotakaisen tekstistä voi poimia minkä tahansa virkkeen tai kappaleen, ja saa aforismin.
Tätä kirjaa ei lueta tarinan, vaan verbaalisen ilotulituksen vuoksi. Onneksi kirja on kompakti, koska ilotulituksesta voi saada ähkyn. Tämän mittaisena vain hengästyksen.
Tätä kirjaa ei lueta tarinan, vaan verbaalisen ilotulituksen vuoksi. Onneksi kirja on kompakti, koska ilotulituksesta voi saada ähkyn. Tämän mittaisena vain hengästyksen.
July 28, 2020
Tuttua ja taattua vaan ei kuitenkaan parasta Hotakaista. Rikoskomisario kertoo tapauksistaan ja siinä sivussa itsestään ja ankeasta elämästään. Ihminen on raadollinen, onneton ja tyhmäkin - yrittää parhaansa mutta epäonnistuu vääjäämättä. Hotakainen muistuttaa lempeän sarkastisesti, mitä elämä oikeasti on. Luenpa häntä lisää!
June 29, 2017
Ihmiseen mahtuu ihan kaikki. Siitä sotkusta seuloutuu kimmeltäviä kauneuden hetkiä ja sietämättömiä riitasointuja. Tosia tai kuviteltuja. Tarina asetetaan tarjolle, ja kuulija voi ymmärtää siitä osan ja jättää osan huomiotta. Sen varassa jaksamme.
February 6, 2022
Writer has a way with words, but they are left quite empty. I don't think I was the target audience for this book, to me, it didn't say much and I didn't quite catch on to the plentiful humor the book supposedly had.
January 13, 2017
Olisin antanut 2 tähteä, mutta viimeinen sivu korotti tähdellä. Alku oli kerrassaan loistava! Keskiosa junnasi liikaa.
February 14, 2019
Hotakaisen mustaa huumoria, taattua laatua.
July 21, 2019
Keveitä ja raskaita tarinoita. Iloisia ja surullisia tarinoita. Lopussa yllätys.
October 21, 2020
Osuvaa tekstiä, loppu vähän lässähti.
March 6, 2021
Jäi kesken
April 29, 2021
2,5 🌟
December 30, 2023
tää oli hieno mutta meni vähän nopeasti, jäi vähän kapeaksi, mutta omassa kapeudessaan kuitenkin toimi tosi hyvin
December 11, 2025
Kevyt ja oivaltavan viihdyttävä. Jukka Pitkäsen lukemana tarina kulki sujuvasti ja sävyltään osuvasti
September 21, 2016
Erilaista Hotakaista kuin mihin olen tottunut. Kerronta suunnataan avoimesti mutta salailevasti sisäislukijalle, mikä häiritsi jonkin verran. Keskityin liikaa miettimään, kuka on se, kelle puhutaan nauttiakseni täysillä päähenkilön kertomasta tarinasta.
Tyyli oli kuitenkin tavanomaisen humoristista Hotakaista ja tarina kiinnostava (joskaan ei ihan niin mukaansatempaava kuin kirjailijan aiemmat teokset). Tässäkin päästään kuitenkin kurkistamaan ihmisten päiden ja toimintojen sisään kiehtovasti. Ihan kiva.
Tyyli oli kuitenkin tavanomaisen humoristista Hotakaista ja tarina kiinnostava (joskaan ei ihan niin mukaansatempaava kuin kirjailijan aiemmat teokset). Tässäkin päästään kuitenkin kurkistamaan ihmisten päiden ja toimintojen sisään kiehtovasti. Ihan kiva.
March 29, 2016
Pieni ja pikkasen totuttua pirullisempi pakkaus Hotakaista. Tarinasta en saanut kiinni sen enempää, joka tapauksessa taas kerran jonkinlaisena kiinnekohtana on oikea, todellinen tapaus, jonka uutismateriaalista Hotakainen nappaa ponnistusvoimaa ihmishahmojensa ja kohtalonpolkujensa rakentamiseen.
Parasta tässäkin on jälleen kerran Hotakaisen silmänkääntötemput kielemme kanssa. Esimerkiksi Partioaitan myyjät asetetaan meitä laiskoja ja pyyleviä vastaan näin: "Heidän goretex vastaan meidän texmex". Ja näin kuvataan tavallista lauantai-iltaa: "Kotona on hyvä olla. Kotona ei tapahdu mitään, ja jos tapahtuukin, niin vain vähän. Ei tappoa, ei missään nimessä. Joskus on pakko pahoipidellä tai teljetä kellariin, mutta siihen se jää ja sitä pydetään kauniisti anteeksi, sovitaan, istutaan sohvalle, kuunnellaan klassista musiikkia tai Ylen ykköstä, siellä filosofi kertoo olevansa pettynyt hyvinvointivaltioon ja sen materiaan, josta viereisen paskakanavan kuuntelijat vasta haaveilevat. Koti on rauhan satama. Pääteasema. Kotiin on hyvä tulla."
Parasta tässäkin on jälleen kerran Hotakaisen silmänkääntötemput kielemme kanssa. Esimerkiksi Partioaitan myyjät asetetaan meitä laiskoja ja pyyleviä vastaan näin: "Heidän goretex vastaan meidän texmex". Ja näin kuvataan tavallista lauantai-iltaa: "Kotona on hyvä olla. Kotona ei tapahdu mitään, ja jos tapahtuukin, niin vain vähän. Ei tappoa, ei missään nimessä. Joskus on pakko pahoipidellä tai teljetä kellariin, mutta siihen se jää ja sitä pydetään kauniisti anteeksi, sovitaan, istutaan sohvalle, kuunnellaan klassista musiikkia tai Ylen ykköstä, siellä filosofi kertoo olevansa pettynyt hyvinvointivaltioon ja sen materiaan, josta viereisen paskakanavan kuuntelijat vasta haaveilevat. Koti on rauhan satama. Pääteasema. Kotiin on hyvä tulla."
November 9, 2015
3,5 tähteä. Nopealukuinen romaani, lukee yhdessä illassa vaikka teksti onkin tiivistä/ilmaisuvoimaista. Paljon hauskoja ja kekseliäitä sanavalintoja ja kielikuvia. Tekee mieli pistää ylös hauskimpia lainauksia. Muutama kielikuva kuitenkin meni meikäläisen makuun hieman jo överiksi. Itse tarina ihan kiva, mutta ei luultavasti jää erityisesti mieleen pitkäksi aikaa. Hieman hajanaisuutta kirjan alkupuolella ja jossain kohtaa pari pientä tekstikappaletta, jotka oisin jättänyt kokonaan pois - en ymmärtänyt niiden funktiota kirjassa. Sanataiteilu ja arkipäivän ihmisten, tapojen ja ilmiöiden kuvaus irrotti naurunpyrskähdyksiä. Arvostelen kirjan ehkä tiedostamattani ankaralla kädellä siksi, että kaksi päivää sitten kirjan julkistettiin olevan Finlandia ehdokas, joten odotukset oli tavallista kirjaa korkeammalla. Kannattaa ehdottomasti lukea jos pitää runsaasta humoristisesta sanataiteilusta!
November 19, 2015
Hotakaisella on hämäläinen toteava puheenparsi erehtymättömästi hallussaan. Leppoisan jutustelun taustalla aistii jo alusta asti, että jotain isompaakin taitaa olla tapahtunut. Tarina imaisee näennäisestä hitaudestaan huolimatta mukaansa ja kulkee vääjäämättä kohti kliimaksia. Jotkin monologin kohdat tuntuva päälleliimatuilta, mutta pääasiassa tarinaan uskoo. Kunnes tullaan aivan loppuun, jossa paljastetaan kaksikin asiaa: kertojapoliisin sukupuoli ja se kenelle hän sydäntään avaa. Minusta tarina olisi toiminut hyvin ilman näitäkin, jotka nyt näyttäytyvät minulle kikkailuna, ja pudottavat siksi tähdet neljästä kolmeen..
This entire review has been hidden because of spoilers.
March 9, 2016
Medium-Hotakaista, ehkä vähän alle. Sanankäyttö menee jo vähän koristeellisen puolelle, metaforilla viiltämisestä ja tuoreista assosiaatioista briljeeraukseen. Keskeiset teemat ovat siksi raskaita, että narratiivin niukkuus ja ammattinimikkeiksi luonnostellut henkilöt eivät pysty porautumaan niihin kovin syvälle. Kielen puolesta ilahduttava, sisällössä ainesta mutta totetus jää kategoriaan "kunniallinen".
January 25, 2016
On rikospoliisi. On suntio. On parturikampaaja. On aie. On pyyntö. On tilaisuus. On kuka tahansa meistä. Kumpi on suurempi rikos: tekeminen vai tekemättä jättäminen? Katso lisää: http://kirjakuiskaaja.blogspot.fi/201...
April 10, 2016
Ensimmäinen lukemani Hotakainen oli juuri sitä, mitä odotinkin: pettymys. Kolumnimaiseen tyyliinsä kirjailija heittää kuivaa vitsiä, joka ei kuitenkaan laimeaa tarinaa pelasta. Kaksi tähteä ja ikuinen Hotakais-boikotti.
November 1, 2015
Hotakaisen tyyli viehätti minua taas kerran, tummia teemoja yhdistettynä muista kirjoista tuttuun huumoriin. Hyvä lukukokemus!
Displaying 1 - 30 of 35 reviews