Lopun "metodologisista" jälkisanoista selviää, ettei tässä yritetäkään perinteistä elämänkertaa, vaan Millsin omien oppien mukaista julkisten ongelmien ja henkilöhistorian leikkauskohdan analyysiä, katseen kohdistuessa ajattelijaan itseensä. Tavoite onnistuu hyvin, vaikka välillä aikamuodon heittely jopa yhden virkkeen sisällä tekee lukemisesta poukkoilevaa. Kirjoittaja ei pyri sovittamaan Millsiä omaan muottiinsa, vaan on uskollinen Millsin tulkinnalle itsestään "kolmannen tien" sosiologian edustajana.