Elinan juurettomuus alkoi oikeastaan jo syntymästä. Hän oli avioton lapsi, jota hänen äitinsä ei oppinut koskaan hyväksymään. Kun Elina lähetettiin talvisodan aikana sotalapseksi Ruotsiin, hän pyrki vaistomaisesti kiintymään holhoojiinsa, mutta koki pettymyksen toisensa jälkeen. Kohta tuli taas lähtö, milloin uuteen sotilaskotiin, milloin tilapäisesti äidin luo Suomeen. Näin Elina jotenkin etääntyi kaikesta, jäi pysyvästi kodittomaksi. Myöhemmin Elina meni naimisiin ruotsalaisen kanssa. Mutta onnistuuko avioliitto, jos toinen tuntee olevansa edelleenkin vain pieni sotalapsi ei-kenenkään-maassa?
Aila Meriluoto asui Ruotsissa 12 vuotta ja tuli siellä tuntemaan monia entisiä sotalapsia ja heidän ongelmiaan. Elinan järkyttävällä tarinalla hän osoittaa, miten tuhoisasti sotalapsena koetut turhautumat ja suoranaiset identiteetin vaihdokset saattavat heijastua koko elämään, tunteisiin, ihmissuhteisiin. Kirjan nimi viittaa Elinan keskusteluun ruotsinsuomalaisen Annikin kanssa; Annikki väittää, että nainen jolla ei ole selvää kotimaa, ei liioin pysy miessuhteessa.
En tiennyt Aila Meriluodolla tällaista romaania olevankaan ennen kuin näin Me naiset -lehdessä listan naisten kirjoittamista kirjoista. Kiinnostava aihe - sotalapsuus - sai minut tarttumaan kirjaan.
Kotimaa kuin mies kertoo Elinan tarinan. Sen alkupuoli kertoo Elinan lapsuudesta, joka ei missään nimessä ole helppo. Intensiivinen kerronta on henkeäsalpaavaa ja lukijan sydän kiertyy sykkyrälle sitä lukiessa. Isätön Elina lähetetään sisarensa kanssa Ruotsiin sotaa pakoon, eikä kotia tunnu löytyvän missään.
Toinen osa, jossa seurataan Elinan aikuisuutta, hajoaa kerronnaltaan, mutta riipaiseva juurettomuus siitäkin välittyy. Levoton etsiminen, kahden kulttuurin vertaaminen ja oman identiteetin häilyminen jatkuvat koko elämän. Rakkauden ja turvan rakentamiseen Elinalla ei ole juurikaan eväitä, mutta niitä hänkin kaipaa, kuten kaikki ihmiset.