Leväluhta

by Marko Hautala

Suomen kauhukuningas palaa tummempana ja syvempänä kuin koskaan!

"Ääni oli ollut epäselvä ja haparoiva, kuin tuuli olisi etsinyt onkaloita, joiden kautta puhua. Yksi venytetty korkea nuotti, sitten matalampi. Huhuileva ääni liikkumattomassa, usvan nielaisemassa maisemassa. Se oli hakenut yhteyttä."

Meeri palaa lapsuudenkotiinsa vuosien jälkeen. Keskellä puimattomia peltoja seisova talo on pysynyt entisellään, mutta kaikki sen sisällä on muuttunut: isä on kuollut hämärissä olosuhteissa, äidistä on tullut puhumaton hauras vanhus ja veli on suljettu psykiatriseen hoitolaitokseen.

Lisäksi on jotain muutakin: talon uumenista löytyvä outo esine, joka ei jätä Meeriä rauhaan, sekä Leväluhta, pellon toisella puolella siintävä soinen lähde, johon on aikoinaan upotettu satoja ruumiita ja joka vetää ihmisiä yhä oudolla tavalla puoleensa.

Genres: Horror, Finnish Literature, Fiction, Mystery, Dark, Speculative Fiction

320 pages, Hardcover

First published September 1, 2018

About the author

Marko Hautala’s unique blend of psychological horror and realism has attracted readers of all genres, earning him a reputation as the Finnish Stephen King. His first novel The Self-Illuminated Ones (Itsevalaisevat, 2008) received the Tiiliskivi Prize, and in 2010 Hautala received the Kalevi Jäntti Literary Prize for Young Authors for Shrouds (Käärinliinat, 2009). He was also nominated for the Young Aleksis Kivi Prize in 2013 for Seeing Eyes (Unikoira, 2012).

Hautala's literary sensibility was formed at an early age by horror novels and later on by his experiences working as a nurse at a mental institute in the early 1990's. The Black Tongue (Kuokkamummo, 2015) is Hautala's first novel to appear in English.

Reviews

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Kauhukirjallisuus on genre, jota ole yrittänyt tietoisesti välttää, sillä pelkään pelkääväni sitä liikaa. Ajattelin nyt kuitenkin taas kokeilla, kuinka kylmiä väreitä ja unettomia öitä kauhun lukemisesta seuraa, ja pyysin työkavereilta kauhusuosituksia. Leväluhta mainittiin kelpona kotimaisena lajin edustajana.

Kirja kietoutuu Pohjanmaalla sijaitsevan Leväluhdan ympärille, salaperäisen lammen, jonka uumenista on löydetty naisten ja lasten luita vuosisatojen takaa. Lammen naapurissa asuva perhe on joutunut jo pitkään kamppailemaan lammen voimien kanssa, kun isä on tehnyt itsemurhan sinne hukuttautumalla ja perheen poika on mielisairaalassa.

Hautala kertoo tarinaansa vetävästi ja onnistuu muutaman kerran yllättämäänkin lukijan niin, että sekä mieli että iho nousevat kananlihalle. Estin varmaan tietoisesti itseäni uppoutumasta kirjan maailmaan täysin, ja vain kerran olin niin syvällä tarinassa, että todella säikähdin kun siitä havahduin.

Olisin antanut yhden tähden enemmän, mutta epilogimainen loppu oli mielestäni kirjoitettu hätiköiden ja liian lyhyesti. Joko sen olisi voinut jättää kokonaan pois tai sitten kirjoittaa samalla intensiteetillä kuin muunkin kirjan.

[Reetta Saine · Rating 4 out of 5]

Nyt melkein uskon, että Hautala on antropologi Douglasinsa lukenut :) - niin hienosti vedetään yhteen äiti ja lapsi, mielisairaus ja normaaliuden rajat sekä "lian" kaikki ulottuvuudet. Tarina etenee vääjäämättä lukijan osatessa koko ajan odottaa pahinta. Yksittäisten taisteluiden voitot herättävät toivon, mutta takaraivossaan tietää että sotaa ei voi voittaa. Silti lopun tylyys on järkyttävä. Ush, kuinka ihana.

[Tuomas Saloranta · Rating 5 out of 5]

Olipahan kirja! Hyytävän alun jälkeen lähti hissukseen käyntiin mutta kiristi tahtia vähitellen, heitti matkan varrelle useammankin häijyn yllätyksen ja eteni lopulta suorastaan lovecraftilaisiin sfääreihin.

[Jemysieni · Rating 4 out of 5]

Piti otteessaan, väänsi todellisuuden vieraaksi, kuvasi surullisia ihmiskohtaloita ja sisälsi sieniasioita. Täydellinen kirja siis! Kunnes todellisuutta venytettiin hieman liikaa maailman sisäisen maailman uskottavuuden kustannuksella, mikä puhkaisi illuusion ja pudotti yhden tähden. Tässä loppuratkaisua pelottavampaa olikin psykologinen pohdinta siitä, kuka on terve, keitä lopulta olemme ja pääsemmekö koskaan eteenpäin. Kauhuksi melko kevyttä, niin suositus myös genreä muutoin kammoksuvalle.

[Emma Luoma]

Kirja piti otteessaan alusta loppuun - ja itse asiassa sen jälkeenkin. Tykkäsin rakenteesta, jossa siirtymät eri aikatasojen ja näkökulmien välillä tapahtuivat selkeästi ja sopivan harvoin. Kauhussa oli myös monia juuri niitä elementtejä, jotka iskevät minuun, ja loppukin toimi loistavasti. Pari ratkaisua hieman häiritsi nautintoani, mutta annoin nekin anteeksi. Tässä oli myös sopivassa suhteessa ei-kauhuelementtejä ja hyytävää paranoiaa. Koin tekstin myös hyvin visuaaliseksi. Takakannessa mainostettu black metal jäi (onneksi) suht vähiin.

[Sari · Rating 3 out of 5]

Haluaisin oikeastaan antaa kirjalle 3,5 tähteä. Leväluhta on synkkä, tummasävyinen ja ahdistavatunnelmainen romaani, joka tarinakokonaisuutena on ehjä ja toimiva. Silti jäin kaipaamaan vielä astetta hyytävämpää kauhua.

[Samuli · Rating 4 out of 5]

Yhdeltä istumalta tuli luettua, eli vetävää kerrontaa. Tunnelmapuoli oli kohdallaan ja henkilöt elivät.

[Jussi · Rating 5 out of 5]

Really chilling bio/bodyhorror with a nice extra twist to those of us who've lived in the Ostrobothnia region of Finland. Definitely on of Hautalas better works!

[Mikko Saari · Rating 5 out of 5]

Marko Hautala ei petä, vaan tekee yhden uransa parhaimmista kirjoista. Hieno tarina Meerin synkästä kotiinpaluusta Pohjanmaalle Orismalan pikkupaikkakunnalle, jossa kodin lähellä on Leväluhta, soinen lähde, josta on löydetty ihmisten luita ja muita jäännöksiä. Jotain oudon kutsuvaa Leväluhdassa on...

Kauhua rakennellaan pikku hiljaa, muistellen sivussa menneitä eli 1990-luvun elämää, kun Meerin pikkuveli Lari oli parikymppinen ja asui vielä kotona Leväluhdan vaikutuspiirissä.

Hauskaa oli samat black metal -legendat Mayhemin Deadin viimeisistä vaiheista, joiden kertausta luin hiljattain Joonas Konstigin Perkeleestä. Alkaa olla selvästi näiden 1990-luvun juttujen aika tulla takaisin. Mikäs siinä.

Kansikuvan laatijalla lienee ollut miettimistä siinä, minkä verran kanteen kehtaa trypofobia-triggeröivää kuvamateriaalia laittaa.

[saranismi · Rating 3 out of 5]

Tästä on vaikea sanoa mitään, sillä tuntuu, etten päässyt tähän tarinaan mukaan, varsinkin loppupuolella käänteet olivat omasta mielestä vähän sekavia. Luulen, että minulle tämä kirja on niitä jotka kannattaisi lukea enemmän kuin kerran jotta pääsee mukaan tarinaan ja pääsee selville joistakin käänteistä. Tämä oli minun ensimmäinen Marko Hautala kirja, ja mainittakoot myös, etten yleensä kauhukirjoja lue. (Kyse ei ole siitä, etten pitäisi kauhukirjallisuudesta, jotenkin ei ole tullut vastaan sellaista joka vaikuttaisi erityisen puoleensavetävältä.)

Kirjassa oli paikoin todella kaunista ja koskettavaa kieltä, joka puhutteli.

''Pitkään oli tuntunut siltä, että kaikki oli pohjimmiltaan hyvin, että aikuisuuteen kuului kyky lakaista tietyt ajatukset maton alle ja mainostaa tiettyjä somessa. Jokainen ihminen oli myrkkytynnyri, kun oikein syvälle katsottiin. Velvollisuudentunne tarkoitti sitä, että osasi pitää kannen kiinni ja tiiviinä.'' (s. 28)

Pidin kirjan realistisista piirteistä (Pikkukaupungin ahdasmielisyydet, bläkkis kulttuuri, mielenterveysongelmat yms.) Alussa tapahtuva happening *kröhöm, spoileri* oli vaikuttava. Black metallista pitävä Lari oli ylivoimaisesti kirjan mielenkiintoisin henkilö, Meeri puolestaan ei ollut penaalin terävempiä kyniä.
Alkupuoli veti puoleensa, mutta kun päästiin Jyrin ja Meerin viini-iltoihin, meno muistutti teinitarinoiden kosteita kohtauksia (jotka eivät yleensä sellaisissa tarinoissa edistä tarinan pääjuonta) ja loppupuolella alkoi sekavemmat kohtaukset joihin en päässyt mukaan.

Olo on vähän tyhmä kun tuntuu, että taisin missata jotain todella olennaista kirjassa mikä tekee siitä hehkuttamisen arvoisen. (:D) Silti todennäköisesti palaan myöhemmin kirjan pariin ja toivottavasti jo toisella lukukerralla pääsen paremmin mukaan.

[Ville-Markus Nevalainen · Rating 4 out of 5]

Luen nykyään todella vähän suomalaista kirjallisuutta - iso osa johtuu siitä, että opiskelen ja kirjoitan itse englanniksi. Minun ei pitänyt lukea Leväluhtaa, en ollut edes kuullut siitä, mutta se oli kirjastossa esillä "Bestseller" hyllyssä ja jotenkin osui silmääni. Suomalaista kauhua, miksei?

Kauhu on genrenä, niin elokuvissa kuin kirjallisuudessa, kiinnostanut minua jo jonkin aikaa. En välttämättä saa kauhusta mitään kiksejä, mutta tiedän miten vaikeaa sen luominen on. Kun sitten löydän hyvää kauhua, arvostan sitä. Haluan selvittää ja ymmärtää miten luodaan aitoa kauhuntunnetta.

Jo tästä syystä yksinään haluan pyöristää 3,5 tähteä neljäksi, enkä kolmeksi.

Kyllä, Leväluhdassa on oma kömpelyytensä. Alun erinomaisen prologin jälkeen tarina tuntuu hieman hidastuvan, luvut ovat joskus hölmön lyhyitä mutta ehkä syystä (tylsät asiat menevät nopeasti eteenpäin), ja lopussa tarina ehkä levähtää (pun intended) liiankin kunnianhimoisesti.

Se ei silti muutta sitä faktaa, että Leväluhta on yksi äärimmäisen harvoja teoksia House of Leavesin ja The Shiningin lisäksi, jotka ovat saaneet minulle karmivaa tunnetta aikaan. Vaikka tarina ja tapahtumat ovat toisinaan kömpelöitä, sen luomat mielikuvat ovat ajoittain herkullisen häiriintyneitä ja häiritseviä. Yhtenäkin iltana sulkiessani kirjan, jouduin hetken aikaa muistuttelemaan itselleni, että tuskin kukaan seisoo oveni takana. Ja vaikken ehkä tuntenut taaskaan aitoa kauhua, niin harva kirja on saanut sellaisia mielikuvia minulle aikaan. Se yksinään on kiitoksen arvoinen.

[Mika Lietzen · Rating 5 out of 5]

Tummasävyinen kauhuromaani syrjäisestä suohaudasta, todellisesta paikasta, joka tosin näyttää valokuvissa viehättävämmältä kuin novellin loihtimissa mielikuvissa. Päähenkilö Meeri palaa alkukotiinsa suohaudan lähellä, taloon jossa naisen vanha, jo varjojen mailla vaeltava äiti vielä asuu. Suohauta on aikoinan vienyt Meerin isän hengen ja sen synkkä vaikutus alkaa nopeasti raahata myös Meeriä (ja tämän veljeä, takautumissa) syövereihinsä.

Sopivan tasaisesti panoksia kasvattava kertomus alkaa pienesti, ottaa lisää vauhtia sopivan nostalgisista takaumista (Nummirock 1995!) ja päättyy lovecraftiaaniseen, melkein viileän tieteelliseen kauhuun, jossa pelko ei synny mistään tutusta ja tunnetusta, vaan jostakin täysin vieraasta... joka kuitenkin yrittää olla tuttua. Hienosti toimii.

[Juuso · Rating 2 out of 5]

Hellepäivän ratoksi luin Marko Hautalan Leväluhta-romaanin (Tammi, 2018).

Leväluhta on arkeologisesti merkittävä lätäkkö, josta on löytynyt vuosisatoja vanhoja lasten ja naisten luita. Leväluhtaan on myös hukuttautunut Larin ja Meerin isä. Black metallin sävyttämän nuoruuden elänyt Lari makaa nyt mielisairaalassa ja hänen isosiskonsa Meeri on hylkäämässä pienen lapsensa sekä miehensä. Meeri hyppää auton rattiin ja kas kummaa — kaikki tiet vievät Leväluhtaan, paikkaan jonka pinnan alla kuplii pahuus.

Luin ensimmäistä kertaa eläissäni Hautalaa, ja kyllä minulle hänen kerrontatyylinsä upposi. Lukeminen eteni rivakasti. Pidin erityisesti romaanin ensimmäisestä puoliskosta, mutta loppua kohden tapahtumien kuva eteni mielestäni liikaa hämärille fantasian maille. Teos ei ehtinyt kauhistuttaa, mikä on tietysti ongelma kauhukirjalle.

Jos tapahtumien keskiössä on 1990-luvun kirkonpolttometallia kuuntelevat nuoret ja jonkinlainen saatanallinen suohauta, toivoisi romaanin olevan karmivampi. Joskus totuus on tarinaa ihmeellisempi.

Kirjan soundtrackiksi kelpaa teoksessakin mainittu Darkthrone - Transilvanian Hunger.

[Jyrki Parviainen · Rating 3 out of 5]

Hautala on erinomainen kirjailija, joka on keskittynyt yliluonnolliseen kauhuun. Mainio yhdistelmä. Lopputuloksena syntyy melkein realistisen tuntuisia ja todella synkkiä romaaneja.

Aiemmin olen lukenut häneltä Kuokkamummon, josta pidin. Leväluhta on minulle jonkin verran hankala tapaus. Uppouduin täysin kirjan mustaan maailmaan, mutta jossain vaiheessa huomasin asioiden toistavan itseään. Olisin kaivannut enemmän henkilöiden välistä dialogia, jonka Hautala myös taitaa suvereenisti. Eikä ripaus mustaa huumoriakaan olisi pahitteeksi tämän genren teoksessa. Nyt Hautala taitavana kuvailijana jättää keskustelut hyvin vähiin.

Loppu oli tavallaan looginen, mutta lievä antikliimaksi kaikessa pituudessaan.

Jatkan ehdottomasti Hautalan kirjojen lukemista. Kaikki edellytykset todelliseen huipputeokseen ovat olemassa.

[Taru Luojola · Rating 4 out of 5]

Hautala on jälleen kirjoittanut tosi hyvin. Teksti etenee kuin itsestään ja saa lukemaan aina seuraavan katkelman ja taas seuraavan. Ja vaikka trypofobia on osa tarinaa, se ei onneksi tekstistä välity niin voimakkaasti, että tekisi lukemisesta epämiellyttävää. Suurimmat pirut ovat jälleen kerran ihmismielen syvimmissä sopukoissa, vai ovatko ne sittenkin suolähteessä, mene ja tiedä. Hautala myös hauskasti nirhaa omat maneerinsa: Kun kirja alkaa jälleen kerran mielisairaalan yöhoitajasta, asennoituu jo valmiiksi siihen, että noin sivun 200 kohdalla vieraillaan taas entisen psykiatrin kissankusenhajuisessa olohuoneessa. Mutta eihän siinä sitten niin käykään.

[Ari · Rating 4 out of 5]

Todella hyvä. Taattua Hautalaa jälleen kerran. Jostain syystä kirja jäi aika jännään paikkaan kesken ja sain luettua sen loppuun vasta useita kuukausia myöhemmin. En pysty antamaan selitystä tälle. Kun nyt uudemman kerran tartuin opukseen ja luin viimeiset 30 sivua, niin kirjaa ei pystynyt laskemaan kädestä.

Jostain syystä olen erityisen vastaanottavainen tällaiselle psykologiselle jännitykselle. Hautalan luoma kammoisa maailmankuva vie todella vetävästi mukaansa (Leväluhdan pohjalle?). Samanlaisia havaintoja oli muistaakseni Pimeän Arkkitehtiä lukiessa.

Tätä voi siis suositella ehdottomasti kaikille ja varsinkin jos olet jo lukenut Hautalalta jonkun teoksen aikaisemmin. Taattua tavaraa siis.

[Inna · Rating 4 out of 5]

Todella creepy ja tunnelmallinen kirja. Oma trypofobiani toi tarinaan vielä lisää kammotusta, joten jos sinullakin on tämä pelko, niin etene varoen. Kuokkamummo kärsi siitä että tarina levisi ihan liikaa ja sitä oli vaikea seurata, mutta tässä pidettiin paketti hyvin kasassa. Nummirock-viittaus toi hymyn huulille, ja black metal -viittaukset olivat mainio lisä tähän synkkään ja ahdistavaan tarinaan.

[Lassi Aalto · Rating 3 out of 5]

Annoin kolmosen, koska minulle tuli pari kertaa lukemisen jälkeen huono mieli. Ehkä se johtuu kokemattomasta kauhukirjallisuuden lukijasta. Muuten olisin antanut neljä.
Kirja oli helppo lukea ja juoni vetävä ja loppu ihan sopiva. Muuten kyllä minulle hieman "yliluonnollista" kauhua. En varmaan jaksaisi lukea tällaista jatkuvasti, mutta toisinaan, niin kuin olen tehnytkin, mutta vaan suosituksesta.
Perhelukupiiri jatkukoon 👍🙂

[Jaana V · Rating 4 out of 5]

Marko Hautala on jännitteisen, hyytävän, hätkähdyttävän ja kummallisen mestari, Suomi-kauhun ehdotonta kärkeä. Leväluhta vie synkälle suolle ja vielä synkempään ihmismieleen, eläimellisen ja vaistonvaraisen ytimeen. Ihmismielen rakennetta ja käsityskyvyn rajamaita kuvataan hienosti toisteisin, vahvoin kuvin, ja jännite pysyy viimeisiin sanoihin asti.

[Lyyra Virtanen · Rating 4 out of 5]

Enpä oo ennen lukenut kauhukirjaa (tai katsonut kauhuleffaa) joka itkettäis lopussa! Jossain puolessavälissä olin jo sitä mieltä, että ei huvita tää iänikuinen mielisairaus-teema, mutta sitten se olikin aika hyvällä tavalla käsitelty. Ei Hautalan paras, mut oikein viihdyttävä. Voisin lukea uudestaan.

[Taneli Repo · Rating 4 out of 5]

Leväluhta jäi vaivaamaan ensimmäisen lukukerran jälkeen, koska en ollut varma, olinko tajunnut tarinaa oikein. Niinpä päätin poikkeuksellisesti lukea sen uudestaan – tai oikeastaan kuunnella Storytelistä, jossa se siis on myös saatavina äänikirjana.

Marko Hautalan uusimmaan kauhuromaanin ilmestystä edelsi melko paljon positiivista somepöhinää ja jopa suoranaista hypetystä. Niinpä tartuin kirjaan varautuneena – ennakkohypetystä seuraa usein pettymys.

Tarina alkaa mielisairaalasta eli ollaan Hautalan peruskuvaston äärellä. Keskellä yötä sairaalaan tulee puhelu, jossa käsketään välittää outo viesti Lari Valli-nimiselle potilaalle. Sairaanhoitaja Martin välittää viestin ja kiitokseksi hänet tapetaan sivulla 23.

Seuraavaksi meille esitellään Larin sisko Meeri, joka on kyllästynyt tylsään akateemiseen kasvissyöjäaviomieheensä Miskaan ja jättää tämän sekä heidän pienen lapsensa ja päättää lähteä takaisin lapsuudenkotiinsa Orismalaan lähelle Leväluhdan kuuluisaa suolähdettä. Selviää, että suvussa on ollut paljon mielisairautta. Larin ja Meerin isä on tappanut itsensä, eikä äitikään ole täyspäinen. Tarinan edetessä selviää vaivihkaa, ettei Meeri ole välttämättä mikään järjen riemuvoitto. Jos Miskan kaverit ovat pitäneet Meeriä yksinkertaisena, heillä on luultavasti ollut siihen ihan hyvät syyt. Tulehtuneet ihmissuhteet ja jännitteiset perheet ovat toinen Hautalan kirjoissa yleisesti esiintyvä teema.

Kirjan kolmannessa osassa saadaan ysärinostalgiaa, kun päästään seuraamaan nuoren Larin black metal -bänditouhuja ja teiniromanssia Aino-nimisen tytön kanssa. Teiniromanssit ovat myös tyypillinen rakennuspalikka Hautalan kirjoissa, ja varsinkin se, että ihastuksen kohteena olevalla teinitytöllä on jokin synkeä salaisuus, on ollut teemana jo Itsevalaisevissa. Mutta mikäpä siinä, rompsut tarinat ovat ihquja. Hiljalleen alkaa paljastua, että Leväluhdassa on jotakin selittämätöntä ellei peräti yliluonnollista.

Larin paras kaveri on Eeli, joka tulee jehovantodistajaperheestä. Eelin isästä kerrotaan, että tämä on "alkanut puhua kielillä kaupan kassajonossa" (s. 77), mikä on erikoista, koska Jehovan todistajat eivät puhu kielillä ja ylipäätään suhtautuvat penseästi karismaattisiin ilmiöihin. Voi toki olla, ettei kielilläpuhuminen ole asiavirhe, koska Eelinkin puheentuotanto on vaivalloista ja anekdootti esitetään kylän juoruna. Larin ja Eelin ystävyys päättyy siihen, että Lari murhaa kaverinsa Varg Vikernes -henkisesti.

Palataan Meerin tarinaan. Meeri juopottelee raskaasti nuoruudenystävänsä Jyrin kanssa. Jyri on homon maineessa, mutta siitä huolimatta Meerin ja Jyrin välillä on jotakin seksuaalista jännitettä. Jyrikin tietää jotakin Leväluhdan salaisuudesta.

Kirjan kiinnostavin käänne tapahtuu sivulla 181, kun Miska soittaa Meerille ja kertoo saaneensa kutsun Meerin äidin perunkirjoitukseen.

Tämä yksityiskohta sekoitti pasmani pahanpäiväisesti, vaikka Meerin äidin Anitan vieraantumista jälkikasvustaan on kyllä pohjustettu kirjassa jo aikaisemmin. Ei nimittäin ole aivan normaalia, että kunta aivan oma-aloitteisesti rupeaa järjestämään perunkirjoitusta yrittämättä edes saada vainajan omaisia hoitamaan asian, joka lain mukaan kuuluu ensisijaisesti heille itselleen. Vaikka Meeri ei ole tavannut äitiään vuosiin, hänellä mm. on hallussaan edelleen kotitalon avain, joten äkkiseltään ajattelisi, että perunkirjoituksen järjestämisestä vastuussa olisi Meeri itse.

Juonen kannalta dramatiikka tulee siitä, että Anita esiintynyt kirjassa jo pitkän aikaa aivan elävän oloisena. Meeri – yksinkertainen kun on – ei kuitenkaan tajua esittää muutamaa olennaista kysymystä, joista Hautala jättää mainitsematta tämän: Keneltä perunkirjoituskutsu on tullut?

On toki mahdollista, että Anita on järjestänyt etukäteen jonkun (lakimiehen? taloudenpidossa Anitaa auttaneen Matti Talvipuron?) hoitamaan asiansa ja että on olemassa esim. testamentti. Näistä kysymyksissä kirjassa vaietaan. Onko perunkirjoituksen pitäjänä kenties suohaudan olento? Yksi mahdollinen selitys sille, että kunta ottaisi perunkirjoituksen hoitaakseen, voisi olla, että Larin lisäksi myös Meeri olisi ollut Anitan kuolinaikaan laitoshoidossa. Tämä tulkinta kuitenkin edellyttäisi sitä, että lähdetään aika kauas siitä, mitä kirjassa oikeastaan kirjoitetaan. Jossakin vaiheessa alkaa joka tapauksessa epäilyttää, ovatko kirjan tapahtumat psykoosiharhaa.

Sivulla 231 palataan mielisairaalaan. Sieltä löydämme Larin sekä sairaanhoitaja Martinin elossa ja paljastuu, että koko aikaisempi tarina on ollut takaumaa, joka sijoittuu ennen väkivaltaista aloituskohtausta. Meeri alkaa menettää otteensa elämästä yhä pahemmin. Joko hän on sekoamassa tai sitten suohaudassa tosiaan elää jokin tuntematon olento, joka on ottamassa Meerin valtaansa.

Korjaan arvioni täyteen 4:ään tähteen. Viidennen jätän antamatta, koska sanoisin, että vaikka Leväluhta on aivan samantasoinen muiden Hautalan kauhukirjojen kanssa, mutta hypetys tämän "parhaasta kirjasta" on ehkä liioittelua. Mitään selkeää irtiottoa peruskaavasta ei tapahdu eikä paljon Hautalan kirjoja lukeneelle kirjassa ole mitään erityisen yllättävää. Monet henkilöhahmoista, kuten Meeri, Aino ja Martin, tuntuvat samoilta kuin Hautalan aikaisempien kirjojen hahmot pienin nyanssieroin.

[Naava · Rating 4 out of 5]

Ahdistava. Synkkä. Epämiellyttävä.

Hieno.

[Marko Suomi · Rating 4 out of 5]

Syvältä kouraisevan ahdistava ja painajaisunia aiheuttava. Eli oikein hieno! Kirjassa yhdistyvät saumattomasti luonnon selittämättömyys, black metal ja ahdistavat sukulaissuhteet ja ylisukupolviset traumat.

[Mana · Rating 4 out of 5]

hyi helvetti :D

[Mika Lamminpää · Rating 3 out of 5]

En hirveästi välitä kauhusta tai muustakaan genrekirjallisuudesta, mutta tämä oli kyllä lajissaan oikein hyvä. Hautala kirjoittaa hyvin ja välttää kliseet.

[Inka · Rating 3 out of 5]

Ehkä reiluin arvosana olisi 3,5 tähteä. Tykkäsin tarinasta kovasti, se oli mukavasti etenevä, selitti asioita kivan vähitellen eikä niin että asiat olisivat heti ilmiselviä, minkä lisäksi sopivasti jätti jotain selittämättäkin ja lukijan (tai mun tapauksessa kuuntelijan) mielikuvituksen varaan.

Vähän rokotan arvosanasta puhtaasti sen takia, että kirja ei kauhu-genrestään huolimatta onnistunut pelottamaan. En tiedä minkä verran vaikutti se, että kuuntelin äänikirjana enkä lukenut perinteisenä opuksena, mutta minulle kauhuteos on kevyesti epäonnistunut, jos kirjaa voi ilman pienintäkään kihelmöintiä kuunnella pimeässä bussissa, eikä sen loppuun kuuntelemisen jälkeen aiheuta säpsähdystä kun rappukäytävästä sammuukin yllättäen valot.

[Roosa · Rating 2 out of 5]

2,5/5

[Iida Mäkinen · Rating 5 out of 5]

Rakastin tätä kirjaa. Parasta kauhua mitä olen hetkeen lukenut. Hautalaa olen lukenut muutaman teoksen verran aikaisemminkin, mutta tämä menee heittämällä parhaiden Hautalan kirjojen joukkoon!

Tarina oli todella intensiivinen. Pikaisen googlettelun jälkeen minulle selvisi, että tällainen Leväluhta- niminen paikka on ihan oikeasti olemassa, hauska pieni yksityiskohta sekin, ja se varmasti on ollut kirjailijan muusa ja inspiraatio.

Henkilöhahmot olivat rakennettu hyvin, ja heistä löytyi jatkuvasti uusia ulottuvuuksia sitä mukaa kun kirjan juoni ja ihmissuhdekuviot syventyivät ja tarina kehittyi, hahmot muotoituivat siinä rinnalla. Koko Leväluhta on rakennettu eräänlaiseksi "ympyräksi", sillä kaikki hahmot ja tapahtumat liittyvät olennaisesti toisiinsa. Kaikella on kirjassa jokin merkitys. Siinä ei ole mitään yhdentekevää, eikä mitään turhaa.

Nautin tämän kirjan lukemisesta erittäin paljon, tämä teos todella vei minut mukanaan. Loppua kohden koin myös sellaista inhorealismia ja minua oikein ällötti lukea muutamia kauhukohtauksia, eli silloinhan kirjailija on onnistunut tehtävässään.
Teoksessa oli mukana myös mukavasti pientä yllätyksellisyyttä, eikä se ollut lainkaan liian ennalta - arvattava, tällainen vaara kun kauhugenressä on olemassa. Tässä ei myöskään sorruttu kliseisiin tms, vaan Leväluhta oli erittäin todentuntuinen ja makuinen kokonaisuus. Loppuratkaisu ansaitsee mielestäni maininnan ja kehun, se oli "hyvä veto", ja jätti jälkeensä myös pientä salaperäisyyttä, mikä se taas on juuri Leväluhdan tunnelmaa.

Erittäin positiivinen yllätys kirjaston hyllyltä, ja tämä kyllä saa minut haluamaan lukemaan lisää kirjailijalta. Hän on erittäin taitava kirjoittaja, kielenkäyttö on sujuvan soljuvaa, ajoittain kuin tanssia, dialogit ovat toimivia ja hän osaa luoda jännityksen ilmapiiriä ihailtavaa tavalla, ja kuitenkin koko ajan säilyy harmonia, eikä mikään sodi toisiaan vastaan.

Mielenkiintoinen kauhutarina, myös trillerimäisyys tulee todella vahvasti mieleen sekä psykologinen aspekti.

Voin suositella tätä kirjaa lämpimästi ainakin kaikille kauhu-diggareille. Minusta tämä oli yksi parhaita kauhukirjoja, mitä olen hetkeen lukenut, ja kuitenkin kauhua luen melko paljon.

Täysi kymppi, ihana kirja, mieleenpainuva ja rentouttava lukukokemus, eskapismia parhaimmillaan.

[Reija Haapanen · Rating 4 out of 5]

Naapurin Haapaset muuttuivat välillä Haapaloiksi ja takaisin, eikä perunkirjoituksen toimittamistapa tai aikataulu ollut uskottava, mutta kauhu oli ihan onnistunutta.

[Heidi · Rating 5 out of 5]

5- tähteä

Olen pitkään kaivannut sellaista kauhukirjaa, joka seisauttaisi vereni ja saisi minut hiukan säikkymään varjoani. Hautalan aiempi teos, Kuiskaava tyttö vakuutti minut siitä, etten ole vielä ihan niin turra, etteikö minua kunnon kauhuainekset kirjassa säikäyttäisi. Hautala osaa kirjoittaa sillä tavalla, että kauhun tunne hiipii kuin vaivihkaa lukijan mieleen, niin kirjan tunnelman kuin yksittäisten tapahtumien kautta.

"Kun mä palaan, saat viestin, jossa sanotaan olen palannut matkoiltani." (s. 98)

Leväluhta alkaa karmivasti. Hyi olkoon. Omituiset, rahisevat puhelut Högholmin sairaalan yövuorolaisten kiusana saavat jo vereni hyytymään. Kun kirjan alku on näin onnistunut, ei voi enää mennä pahasti pieleen. Tai voi toki, mutta epäilen suuresti.

Meeri oli peittänyt oikean silmänsä sormillaan, mutta vasen tuijotti edelleen kättä, sen pintaa puhkovia mustia pisteitä, syvänteitä, joiden pohjalla kiilteli jotakin. Kuin pieniä reikiä todellisuudessa. (s. 172)

Elämäänsä äitinä ja aviovaimona kyllästynyt Meeri on suunnitellut lähtöä ja pitkään, sillä hänestä tuntuu, ettei hän vain enää jaksa. Hän etsii jotain merkkiä. Viimein hän päättää ottaa ja lähteä vanhan äitinsä luo Orismalaan ja kohdata menneisyyden peikot. Meerin ja hänen veljensä Larin äiti ei ollut mikään ihana pullantuoksuinen perusäiti, vaan ilkeä, pistelevä, onneton. Nyt kun Meeri kohtaa vanhan, riutuneen ja yksinäisen äitinsä, hän päättää jäädä joksikin aikaa. Samalla Meerin mieleen kumpuaa otteita lapsuudesta, siitä, kun hänen isänsä löytyi hukkuneena Leväluhdasta, kylän ainoasta nähtävyydestä, josta oli kaivettu muinaisjäännöksenä lasten ja naisten luita (huom! Leväluhta on ihan oikeasti olemassa.) Ja siitä, kuinka Lari teki nuorena miehenä jotain peruuttamatonta ja joutui vankimielisairaalaan. Tarinassa käydään läpi myös Larin näkökulmaa asiaan.


Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin. (s. 131)

Meeri kohtaa kylällä vanhan tuttavansa menneisyydestä, Jyrin, jonka kohtalo on myös johdattanut kotitalolleen. Meeri ja Jyri juttelevat menneisyydestä ja tulevasta, ja kohtaavat sen haamuja yhdessä. Leväluhta paikkana on kummallisen kutsuva, mutta siihen liittyy liikaa pahoja muistoja. Mikä Leväluhta on? Onko se vain pelkkä soinen lätäkkö kuusen katveessa, vai onko se jotain enemmän. Miksi sieltä löydettiin vain naisten ja lasten luita? Miksi Meerin ja Jyrin on pitänyt palata kotiseuduilleen juuri nyt? Mikä Meerin äitiä vaivaa?

"En tiedä, miten täydellisesti se kykenee jäljittelemään ihmistä---"(s. 224)

Leväluhta on ihan pakko lukea hyvin tiiviissä tahdissa loppuun. Siinä on psykologisen kauhun lisäksi viitteitä uuskummasta, ja minulle tulee mieleen tarinasta Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Välillä koen inhon ja ällötyksen tunteita, välillä suoranaisia puistatuksia. Hyi. Lukija kokee henkilöhahmojen epätoivon siitä, ovatko he menettämässä järkensä vai eivät. Kauheammaksi tämän tekee se, että Leväluhta on olemassa oleva paikka. Suosittelen tätä ehdottomasti kauhun ystäville, sillä tämä on pelottavaa as hell.