What do you think?
Rate this book
Kuura #3
Ruska
18-vuotiaan Inka Lavasteen maailma on järkkynyt. Järjestö, joka aiemmin suojeli häntä, jahtaa häntä lykantropiasta syytettynä. Vallanpitäjien vuosikymmeniä pitänyt järjestelmä uhkaa horjua, eivätkä kansalaiset koe oloaan turvatuksi kaupungin muurien sisällä. Täydenkuun lähestyessä susijahti kiristyy, ja katupartiot ottavat vallan omiin käsiinsä. Samalla lainsuojattomien ihmissusien oikeuksia puoltava aktivistijärjestö Werecare vaatii Inkan parasta ystävää, Aaron Matsonia, astumaan vastarintaliikkeen keulakuvaksi. Muutos on lähempänä kuin koskaan, mutta synnyttääkö muurien rakoileminen toivoa vai entistä suurempaa kaaosta?
355 pages, Hardcover
First published October 1, 2018
3 people are currently reading
133 people want to read
About the author
Elina Pitkäkangas
7 books215 followersElina Pitkäkangas is the author of the urban fantasy trilogy Kuura (2016-2018) and the fantasy duology Sang (2022-2024). She is from Nokia, Finland.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 41 reviews
November 23, 2021
Hei Elina, oot pahempi hahmontappaja kuin Martin, ei mulla muuta. :D
This entire review has been hidden because of spoilers.
May 15, 2019
Hyvä ja sopiva lopetus trilogialle. Minulla oli trilogiaa aloittaessani ennakkoluuloja, koska mietin, että voisiko kotimainen, nuorille suunnattu ihmissusi-kirjasarja olla mistään kotoisin, voisiko se tuoda aiheeseen mitään uutta ja persoonallista. Mutta kyllä se toi. Pidin Kuurasta kovasti, Kajosta en ihan niin paljoa (vaikka sekin oli mielenkiintoinen ja hyvä) ja Ruskasta pidin jälleen kovasti. Kokonaisuutena todella toimiva trilogia, kirjailija on onnistunut työssään ja odotan häneltä mielenkiinnolla ja innolla lisää kirjoja.
February 9, 2020
Elina Pitkäkangas kirjoittaa kiitoksissa, että hänellä päättyy kokonainen vaihe elämässään Ruskan myötä. Minulla on – liioittelematta! – samanlainen olo. Olen Kuura-trilogian mukana kasvanut aika paljon, vaikka olenkin jo karmivan lähellä kolmeakymppiä. Tuntuu, että tämä trilogia on ollut kolmannen vuosikymmeneni jälkimmäiselle puoliskolle sama, kuin Harry Potterit toiselle vuosikymmenelleni: tilanteita, joihin en (toivon mukaan) ikinä joudu, hahmoja joiden mukana kipuilla ja kasvaa, itkuja joita itkeä kun hahmoilla on vaikeaa.
Rakastan Pitkäkankaan tapaa kirjoittaa emotionaalisesti rankatkin kohtaukset ilman melodramaattisuutta. Rakastan myös hahmojen moniulotteisuutta! Erityisesti Inka on useimmiten hemmetin ärsyttävä, mutta jotenkin sitä samaistuu tyyppiin ja toivoo että kaikki kääntyisi parhainpäin hänelle(kin). Ja rakastan sitä näennäisen lakonisen tunteetonta tapaa, jolla Pitkäkangas raportoi tietyt asiat – en nyt kerro, koska spoilereita tulisi, mutta se tapa! Se tapa! Kun tunneneutraalien sanojen yhdistelmistä löytyy tunnetta enemmän kuin uskoisi... kääk.
Ah. Lukurauhan päivä ja suunnitelmissa maratoonata vielä ainakin yksi kirja, mutta nyt on kirjakrapula ja mikään ei tule tuntumaan miltään toviin. Ääääääää.
Rakastan Pitkäkankaan tapaa kirjoittaa emotionaalisesti rankatkin kohtaukset ilman melodramaattisuutta. Rakastan myös hahmojen moniulotteisuutta! Erityisesti Inka on useimmiten hemmetin ärsyttävä, mutta jotenkin sitä samaistuu tyyppiin ja toivoo että kaikki kääntyisi parhainpäin hänelle(kin). Ja rakastan sitä näennäisen lakonisen tunteetonta tapaa, jolla Pitkäkangas raportoi tietyt asiat – en nyt kerro, koska spoilereita tulisi, mutta se tapa! Se tapa! Kun tunneneutraalien sanojen yhdistelmistä löytyy tunnetta enemmän kuin uskoisi... kääk.
Ah. Lukurauhan päivä ja suunnitelmissa maratoonata vielä ainakin yksi kirja, mutta nyt on kirjakrapula ja mikään ei tule tuntumaan miltään toviin. Ääääääää.
August 1, 2020
En ajatellut, että itkisin tätä teosta lukiessani. Tai en ainakaan ajatellut, että juuri niiden henkilöhahmojen takia. Silti löysin itseni räpyttelemästä kyyneliä silmistäni ja kääntämässä pakolla sivuja eteenpäin, sillä loppuun oli päästävä.
Ruska päättää Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian, jossa lykantropia-sairaus on laittanut ihmiset pystyttämään muureja kaupunkien ympärille ja kyräilemään toisiaan. Vaara on todellinen, niin viruksen saaneille kuin ihmissuden kohtaavallekin. Kun kyseessä on sarjan päätösosa, on pelissä luonnollisesti paljon. Etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy ja pulssi tykyttää. Saavuttaako Werecare tavoitteensa? Saavatko hahmot välinsä selvitettyä, kestääkö kaikkien kantti pysyä samalla puolella? Pitkäkangas tarjoilee tarinan lomassa sopivasti yllätyksiä ja pitää paketin kasassa hyvin loppuun saakka.
Komea päätös erittäin hyvälle trilogialle. Oli ihanaa lukea tämä yhdellä istumalla.
Ruska päättää Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian, jossa lykantropia-sairaus on laittanut ihmiset pystyttämään muureja kaupunkien ympärille ja kyräilemään toisiaan. Vaara on todellinen, niin viruksen saaneille kuin ihmissuden kohtaavallekin. Kun kyseessä on sarjan päätösosa, on pelissä luonnollisesti paljon. Etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy ja pulssi tykyttää. Saavuttaako Werecare tavoitteensa? Saavatko hahmot välinsä selvitettyä, kestääkö kaikkien kantti pysyä samalla puolella? Pitkäkangas tarjoilee tarinan lomassa sopivasti yllätyksiä ja pitää paketin kasassa hyvin loppuun saakka.
Komea päätös erittäin hyvälle trilogialle. Oli ihanaa lukea tämä yhdellä istumalla.
April 8, 2019
En oikein tiedä, miten tämä kuuluisi kirjoittaa. Ajattelin aluksi, että teen kahden aiemmankin arvosteluni kaavan mukaan, mutten saanut sitä aikaan, vaikka kuinka moneen kertaan yritin. Sanat kuulostivat joka kerta vain tyhjiltä ja riittämättömiltä, koska halusinpa yrittää katsoa tätä kirjaa ja koko sen päättämää trilogiaa sitten kuinka etäältä ja muka-objektiivisesti tahansa, en vain pääse mihinkään siitä, että tämä kirja onnistui puhuttelemaan tavalla, jolla kirjat – tai ylipäätään oikein mikään mukaan – harvoin pystyy.
Se saattaa kuulostaa vähän melodramaattiselta, koska toki pinnalta katsoenhan trilogia on ”vain” nuorille aikuisille suunnattu hassu tarina Suomesta, jossa elää ihmissusia. Niinhän se tavallaan onkin, mutta sen pinnan alla elää paljon enemmän. Niin valtavan paljon enemmän, jos sitä yrittää edes pienelläkään vilpittömyydellä etsiä, eikä sen varaan rakennettua juonta ja tarinaa voi niitäkään sivuuttaa minkäänlaisella diminutiivilla, vaikka sitä yrittäisi kuinka inhorealistisin silmin muka katsoa.
Koko Kuura-trilogia onkin sikäli juuri loistava lippulaiva koko suomalaiselle YA-genrelle, enkä väsy kyllä koskaan kyselemään, miksi tällaisia timantteja tunnutaan pitävän Suomessa melkein piilossa, mutta pidättäydyn nyt tällä kertaa siitä sen enempää keuhkoamasta.
Törmäsin trilogian ensimmäiseen osaan täysin sattumalta ja taisin ensimmäisellä kerralla napsauttaa vain välilehden kiinni. Ja toisella ja kolmannella ja neljännelläkin, kunnes sitten jossain vaiheessa tuli jo itsekin huomattua, että niinpä sitä vaan oltiin taas samaa kanttaa tuijottamassa. Olen tainnut aiemmissakin arvosteluissa mainita, mutta tuntui melkein kuin se olisi hengittänyt tai kuin sillä olisi ollut pulssi.
Mainitsen tämän tässäkin, koska Ruskassa kulminoituu se, mitä tuosta lopulta ainakin itselleni seurasi. Aloitin kirjasarjan avoimin mielin ja upposin siihen saman tien kokonaan. Ensimmäisestä osasta suorastaan tihkui kaihonostalginen tunnelma, jolla Pitkäkangas oli sen kirjoittanut, ja kun tarina lopulta päättyi, tuntui kuin olisi oikeasta muistosta herännyt. En ole koskaan kokenut kirjan kanssa vastaavaa enkä sikäli ole saanut myöskään aloittaa mitään kirjaa sellaiselta pohjalta.
Kun Kajoon sitten lopulta pääsin, tuntui kuin ei olisi edes lukenut kirjaa, vaan seurannut vain sitä, mitä vanhat tutut touhusivat vieressä. Melkein kuin olisi samassa porukassa saanut sen kaiken kokea.
Kirja oli kuitenkin huolella laadittu ja ainakin omasta mielestäni Pitkäkankaan tavaramerkiksi muodustunut loistava rytmitys juoksutti lukijan tarinan läpi niin armotonta tahtia, että siitä jäi samanlainen läskihävetys kuin ylihyvän buffetin – tai piilossa syödyn perhepitsan – jälkeen. Se kun tuli ahmittua ilman pienintä suhteellisuuden hiventäkään niin äkkiä kuin vain silmät suostuivat lukemaan. Loistavia lukukokemuksia molemmat, mutta jännintä niissä – ainakin itselleni – oli se, mitä niistä jäi jälkeen.
Muistan molemmista kirjoista hyvin isoimmat toimintakohtaukset ja sen miten, tarinat niihin mistäkin suunnasta etenivät, mutta kun nyt katselen noita kansia tuossa pöydällä tätä kirjoitellessani, nuo toimintakohtaukset eivät ole se, mikä niistä nousee mieleen. Sen sijaan niistä tuntuu jääneen päällimmäiseksi kovin hiljaisia kohtauksia. Jopa sellaisia, joissa ei oikein mitään edes tapahtunut.
Ja siitä päästäänkin sitten lopulta Ruskaan ja siihen, miksi ”nuorten hassu ihmissusitarina” voi yltää koskettamaan niin syvälle. Pitkäkangas kun onnistui kirjoittamaan sille juurikin sen pulssin, joka itselleni tuntui enteilevästi huokuvan jo paljon ennen kuin pääsin edes Kuuraan käsiksi.
Kokemukset vaihtelevat varmasti monella, mutta jos on koskaan ollut tilanteessa jossa itseä tai omia läheisiä on oikeasti jokin uhannut, noita tilanteita harvoin muistelee lämmöllä eikä niille tee mieli jälkeen päin naureskella. Niitä ei tee mieli ylipäätään edes muistaa eikä uusia sellaisia tule varmasti ainakaan toivottua.
Elokuvissa ja kirjoissa on yleensä juuri päinvastoin. Jännittävimpiä paikkoja saattaa kyllä päätyä katsomaan vähän piilosta, sormien takaa, mutta niitä silti odottaa innolla ja juuri ne ovat niitä kohtauksia, joista ei malta odottaa päästä kaverin kanssa juttelemaan. Syy on toki aika selvä eli viihteen osaa ottaa viihteenä ja, vaikka välillä tarina ei päätykään niin kuin sen tahtoisi, sen voi aina vain katsoa tai lukea uudestaan tai joskus sille tulee jopa jatkoakin, jonka kauttaa kaiken vaikeamman saa sitten ihan vaikka vaan unohtaa.
Itselleni Ruska ei kuitenkaan mennyt näistä tähän jälkimmäiseen kategoriaan, vaan muistan lukeneeni jokaisen sivun pihistellen ja toivoen, että itse tarina voisi vielä vähän aikaa odottaa. En tarkoita tällä sitä, että olisin jotenkin inhonnut kirjan käänteitä ja toimintaa, vaan yritän painottaa sitä, että ne oikeasti tuntuivat joltakin. Niissä tuntui olevan panosta eli kun kirjailija tahtoi minun pelkäävän – mitä hän tuntui kanssa kovasti ja usein haluavan – minä myös pelkäsin. Pelkäsin hahmojen puolesta, koska tämä ei ole niitä kirjoja, jotka voi vain selata takaisin alkuun. Tästä ei jää itselle mielikuvia, vaan tästä jää muistoja eikä ensimmäistä kertaa saa koskaan takaisin – aivan kuten oikeassakin elämässä.
Huomasin monessa kohtaa nauravani kuin idootti ihan pöljille asioille, ja vaikka näistä toki iso osa menee kirjailijan onnistuneille näsäilyille, pohjimmainen syy oli sama kuin, miksi kaikki aina tuntevat elävänsä omien kavereidensa kanssa kaikkien aikojen hauskimmassa sketsiohjelmassa. Kaikki vaan tuntuu niin elävämmältä ja tunteikkaammalta, kun niiden taustalla on kiintymystä. Ja Pitkäkankaan hahmot tuntuivat… ja p#$kat... olivat niin niin todellisia, että heihin oli vaikea olla kiintymättä.
Ja sitten sitä pääsee sivulle 317.
En tiedä tulenko koskaan lukemaan näitä kirjoja uudestaan. Se kun ei tunnu enää samalta, kun tietää, mitä tulee tapahtumaan. Niistä on jäänyt minulle kauniita muistoja ja tuntuisi kuin ne jollain tavalla halpenisivat, jos niitä yrittäisi tekokeinoin uusia. Olen kerran elänyt näiden hahmojen kanssa nämä tapahtumat läpi enkä usko, että tulen sitä koskaan unohtamaan. Ja vaikken olisikaan näitä kirjoja koskaan enää uudelleen lukemassa, on niillä silti ehdottomasti aina paikka minun kirjahyllyssäni.
Suuret kiitokset kirjailijalle! Tämä oli kyllä melkoinen matka enkä vaihtaisi siitä kyllä hetkeäkään pois. En, vaikkei sitä ehkä olekaan niin kovin helppo sanoa.
Se saattaa kuulostaa vähän melodramaattiselta, koska toki pinnalta katsoenhan trilogia on ”vain” nuorille aikuisille suunnattu hassu tarina Suomesta, jossa elää ihmissusia. Niinhän se tavallaan onkin, mutta sen pinnan alla elää paljon enemmän. Niin valtavan paljon enemmän, jos sitä yrittää edes pienelläkään vilpittömyydellä etsiä, eikä sen varaan rakennettua juonta ja tarinaa voi niitäkään sivuuttaa minkäänlaisella diminutiivilla, vaikka sitä yrittäisi kuinka inhorealistisin silmin muka katsoa.
Koko Kuura-trilogia onkin sikäli juuri loistava lippulaiva koko suomalaiselle YA-genrelle, enkä väsy kyllä koskaan kyselemään, miksi tällaisia timantteja tunnutaan pitävän Suomessa melkein piilossa, mutta pidättäydyn nyt tällä kertaa siitä sen enempää keuhkoamasta.
Törmäsin trilogian ensimmäiseen osaan täysin sattumalta ja taisin ensimmäisellä kerralla napsauttaa vain välilehden kiinni. Ja toisella ja kolmannella ja neljännelläkin, kunnes sitten jossain vaiheessa tuli jo itsekin huomattua, että niinpä sitä vaan oltiin taas samaa kanttaa tuijottamassa. Olen tainnut aiemmissakin arvosteluissa mainita, mutta tuntui melkein kuin se olisi hengittänyt tai kuin sillä olisi ollut pulssi.
Mainitsen tämän tässäkin, koska Ruskassa kulminoituu se, mitä tuosta lopulta ainakin itselleni seurasi. Aloitin kirjasarjan avoimin mielin ja upposin siihen saman tien kokonaan. Ensimmäisestä osasta suorastaan tihkui kaihonostalginen tunnelma, jolla Pitkäkangas oli sen kirjoittanut, ja kun tarina lopulta päättyi, tuntui kuin olisi oikeasta muistosta herännyt. En ole koskaan kokenut kirjan kanssa vastaavaa enkä sikäli ole saanut myöskään aloittaa mitään kirjaa sellaiselta pohjalta.
Kun Kajoon sitten lopulta pääsin, tuntui kuin ei olisi edes lukenut kirjaa, vaan seurannut vain sitä, mitä vanhat tutut touhusivat vieressä. Melkein kuin olisi samassa porukassa saanut sen kaiken kokea.
Kirja oli kuitenkin huolella laadittu ja ainakin omasta mielestäni Pitkäkankaan tavaramerkiksi muodustunut loistava rytmitys juoksutti lukijan tarinan läpi niin armotonta tahtia, että siitä jäi samanlainen läskihävetys kuin ylihyvän buffetin – tai piilossa syödyn perhepitsan – jälkeen. Se kun tuli ahmittua ilman pienintä suhteellisuuden hiventäkään niin äkkiä kuin vain silmät suostuivat lukemaan. Loistavia lukukokemuksia molemmat, mutta jännintä niissä – ainakin itselleni – oli se, mitä niistä jäi jälkeen.
Muistan molemmista kirjoista hyvin isoimmat toimintakohtaukset ja sen miten, tarinat niihin mistäkin suunnasta etenivät, mutta kun nyt katselen noita kansia tuossa pöydällä tätä kirjoitellessani, nuo toimintakohtaukset eivät ole se, mikä niistä nousee mieleen. Sen sijaan niistä tuntuu jääneen päällimmäiseksi kovin hiljaisia kohtauksia. Jopa sellaisia, joissa ei oikein mitään edes tapahtunut.
Ja siitä päästäänkin sitten lopulta Ruskaan ja siihen, miksi ”nuorten hassu ihmissusitarina” voi yltää koskettamaan niin syvälle. Pitkäkangas kun onnistui kirjoittamaan sille juurikin sen pulssin, joka itselleni tuntui enteilevästi huokuvan jo paljon ennen kuin pääsin edes Kuuraan käsiksi.
Kokemukset vaihtelevat varmasti monella, mutta jos on koskaan ollut tilanteessa jossa itseä tai omia läheisiä on oikeasti jokin uhannut, noita tilanteita harvoin muistelee lämmöllä eikä niille tee mieli jälkeen päin naureskella. Niitä ei tee mieli ylipäätään edes muistaa eikä uusia sellaisia tule varmasti ainakaan toivottua.
Elokuvissa ja kirjoissa on yleensä juuri päinvastoin. Jännittävimpiä paikkoja saattaa kyllä päätyä katsomaan vähän piilosta, sormien takaa, mutta niitä silti odottaa innolla ja juuri ne ovat niitä kohtauksia, joista ei malta odottaa päästä kaverin kanssa juttelemaan. Syy on toki aika selvä eli viihteen osaa ottaa viihteenä ja, vaikka välillä tarina ei päätykään niin kuin sen tahtoisi, sen voi aina vain katsoa tai lukea uudestaan tai joskus sille tulee jopa jatkoakin, jonka kauttaa kaiken vaikeamman saa sitten ihan vaikka vaan unohtaa.
Itselleni Ruska ei kuitenkaan mennyt näistä tähän jälkimmäiseen kategoriaan, vaan muistan lukeneeni jokaisen sivun pihistellen ja toivoen, että itse tarina voisi vielä vähän aikaa odottaa. En tarkoita tällä sitä, että olisin jotenkin inhonnut kirjan käänteitä ja toimintaa, vaan yritän painottaa sitä, että ne oikeasti tuntuivat joltakin. Niissä tuntui olevan panosta eli kun kirjailija tahtoi minun pelkäävän – mitä hän tuntui kanssa kovasti ja usein haluavan – minä myös pelkäsin. Pelkäsin hahmojen puolesta, koska tämä ei ole niitä kirjoja, jotka voi vain selata takaisin alkuun. Tästä ei jää itselle mielikuvia, vaan tästä jää muistoja eikä ensimmäistä kertaa saa koskaan takaisin – aivan kuten oikeassakin elämässä.
Huomasin monessa kohtaa nauravani kuin idootti ihan pöljille asioille, ja vaikka näistä toki iso osa menee kirjailijan onnistuneille näsäilyille, pohjimmainen syy oli sama kuin, miksi kaikki aina tuntevat elävänsä omien kavereidensa kanssa kaikkien aikojen hauskimmassa sketsiohjelmassa. Kaikki vaan tuntuu niin elävämmältä ja tunteikkaammalta, kun niiden taustalla on kiintymystä. Ja Pitkäkankaan hahmot tuntuivat… ja p#$kat... olivat niin niin todellisia, että heihin oli vaikea olla kiintymättä.
Ja sitten sitä pääsee sivulle 317.
En tiedä tulenko koskaan lukemaan näitä kirjoja uudestaan. Se kun ei tunnu enää samalta, kun tietää, mitä tulee tapahtumaan. Niistä on jäänyt minulle kauniita muistoja ja tuntuisi kuin ne jollain tavalla halpenisivat, jos niitä yrittäisi tekokeinoin uusia. Olen kerran elänyt näiden hahmojen kanssa nämä tapahtumat läpi enkä usko, että tulen sitä koskaan unohtamaan. Ja vaikken olisikaan näitä kirjoja koskaan enää uudelleen lukemassa, on niillä silti ehdottomasti aina paikka minun kirjahyllyssäni.
Suuret kiitokset kirjailijalle! Tämä oli kyllä melkoinen matka enkä vaihtaisi siitä kyllä hetkeäkään pois. En, vaikkei sitä ehkä olekaan niin kovin helppo sanoa.
December 25, 2019
En oikein tykännyt tästä. Kirjat, joissa on ihmissusia ei ihan oo mun juttu, muuten olisin saattanut pitää tästä enemmän. Loppu oli tosi jännittävä, tän kirjan paras osuus ja viimeset sata sivua luin nopeesti!
November 8, 2018
Hieno päätös upealle tarinalle. Vauhtia alusta alkaen, tapahtumat vyöryvät eteenpäin ja niiden välissä pysähdytään pohtimaan ihmissuhteita, ystävyyttä, motiiveja ja sitä mikä elämässä on tärkeää. Niin monta kauniisti kirjoitettua kohtaa, jotka saivat tunteet pintaan
Välillä meno oli vähän turhan teiniä, mutta eihän se tarinan vika ole jos lukija on kasvanut varsinaisesta kohderyhmästä ohi :)
Välillä meno oli vähän turhan teiniä, mutta eihän se tarinan vika ole jos lukija on kasvanut varsinaisesta kohderyhmästä ohi :)
October 31, 2018
No nyt! Olen niin riemuissani siitä, että Suomesta nykyään löytyy näin hyviä nuortenkirjoja, jotka on alkujaankin kirjoitettu suomeksi. Arvostan.
Hahmokehitys oli tuntuvaa, ja Inkasta ja Aaronista kasvoi minun suosikkeja. Heidän keskinäinen lojaalisuutensa ja itsepintainen usko valitsemaansa perheeseen... minun sielu lepää. Rakastan tarinoita, joissa hahmot joutuvat oikeasti käymään asioita läpi niin, että lukijakin tuntee sen. Ja Kuura-trilogiassa niin käy.
Ruska tulee iholle, ja tarinan ajankohtaisuus puhuttelee. Tykkäsin tosi paljon siitä, miten hahmoja ei missään vaiheessa päästetty mitenkään erikoisen helpolla, asiat eivät vain itsestään ratkenneet, vaan maailmaa piti uskaltaa muuttaa, teko kerrallaan. Tykkäsin hurjasti myös siitä, että kaikki hahmot oli niin freesejä, että stereotypiat oli kierrätetty ja käännetty päälaelleen, että hahmot joutui oppimaan uutta itsestään ja toisistaan, muuttamaan käsityksiään.
Pitkään mietin, että tämä on neljän tähden kirja, mutta pari viimeistä kappaletta ja epilogi nosti arvostelua puolikkaalla tähdellä. Kirja ei mennyt niin syvälle tunteisiin kuin jotkut muut kirjat on menneet, mutta luulen, että jos lukisin koko sarjan nyt uudestaan, saisin kirjoista vielä irti enemmän. Ja hyvin todennäköisesti tulen vielä palaamaan sarjan pariin, ja pitämään kirjailijan tuotantoa silmällä jatkossakin. Ihan loistavaa settiä!
4.5 tähteä.
Hahmokehitys oli tuntuvaa, ja Inkasta ja Aaronista kasvoi minun suosikkeja. Heidän keskinäinen lojaalisuutensa ja itsepintainen usko valitsemaansa perheeseen... minun sielu lepää. Rakastan tarinoita, joissa hahmot joutuvat oikeasti käymään asioita läpi niin, että lukijakin tuntee sen. Ja Kuura-trilogiassa niin käy.
Ruska tulee iholle, ja tarinan ajankohtaisuus puhuttelee. Tykkäsin tosi paljon siitä, miten hahmoja ei missään vaiheessa päästetty mitenkään erikoisen helpolla, asiat eivät vain itsestään ratkenneet, vaan maailmaa piti uskaltaa muuttaa, teko kerrallaan. Tykkäsin hurjasti myös siitä, että kaikki hahmot oli niin freesejä, että stereotypiat oli kierrätetty ja käännetty päälaelleen, että hahmot joutui oppimaan uutta itsestään ja toisistaan, muuttamaan käsityksiään.
Pitkään mietin, että tämä on neljän tähden kirja, mutta pari viimeistä kappaletta ja epilogi nosti arvostelua puolikkaalla tähdellä. Kirja ei mennyt niin syvälle tunteisiin kuin jotkut muut kirjat on menneet, mutta luulen, että jos lukisin koko sarjan nyt uudestaan, saisin kirjoista vielä irti enemmän. Ja hyvin todennäköisesti tulen vielä palaamaan sarjan pariin, ja pitämään kirjailijan tuotantoa silmällä jatkossakin. Ihan loistavaa settiä!
4.5 tähteä.
September 5, 2020
Ruska päättää hienosti Kuura-trilogian. Tämä osa oli vielä verisempi kuin keskimmäinen mutta ei kuitenkaan niin että oisin jättänyt lukemisen kesken. Tai ehkä siihen turtuu kun ajattelen esim. miten kirjan hahmo Aaron käsitteli kohtaamaansa väkivaltaa. Jokainen kirjan päähenkilöistä on kohdannut muodossa jos toisessa väkivaltaa, heidän henkeään on uhattu, heidän läheisiään on tapettu, he ovat itse tappaneet. Heitä on jahdattu, heidän maineensa on mustattu ja heidän perheelle ja läheisille on kerrottu valheita. Ei ole helppoa olla tämän kirjasarjan henkilö.
Warecare suunnittelee suurta operaatiota jossa Jahti saisi viimein nenilleen kun ihmisille paljastuisi mitä Myrskynsilmässä tosiasiallisesti tapahtuu. Suunnitelma ei kuitenkaan miellytä kaikkia osapuolia ja petoskin nähdään. Tämä osa oli paljon toimintapainotteisempi kuin aiemmat osat mutta jännite pysyi yllä koko kirjan ajan. En olisi malttanut luopua kirjan maailmasta ja hahmoista ja toivonkin että Pitkäkangas jatkaa tämän maailman kanssa jollain tavalla tulevaisuudessakin. Esiosa "Hukan perimät" on hyvä esimerkki siitä kuinka saumattomasti henkilöt ja tapahtumat voidaan liittää jo olemassaolevaan maailmaan kun kirjailija on taitava ja rakastaa luomaansa maailmaa ja sen hahmoja. Uutta kirjaa odotellessa!
Warecare suunnittelee suurta operaatiota jossa Jahti saisi viimein nenilleen kun ihmisille paljastuisi mitä Myrskynsilmässä tosiasiallisesti tapahtuu. Suunnitelma ei kuitenkaan miellytä kaikkia osapuolia ja petoskin nähdään. Tämä osa oli paljon toimintapainotteisempi kuin aiemmat osat mutta jännite pysyi yllä koko kirjan ajan. En olisi malttanut luopua kirjan maailmasta ja hahmoista ja toivonkin että Pitkäkangas jatkaa tämän maailman kanssa jollain tavalla tulevaisuudessakin. Esiosa "Hukan perimät" on hyvä esimerkki siitä kuinka saumattomasti henkilöt ja tapahtumat voidaan liittää jo olemassaolevaan maailmaan kun kirjailija on taitava ja rakastaa luomaansa maailmaa ja sen hahmoja. Uutta kirjaa odotellessa!
December 27, 2018
Wau, mikä päätösosa! Kaksi eri ihmistä totesi minulle, että kirjan nimi voisi olla mieluummin Tuska, mihin yhdyn kyllä täysin. Synkkä ja aito, kuten aiemmatkin osat, mutta nyt synkkyys oli vedetty äärimmilleen (vaikka olihan sitä toivoakin mukana). Lukiessa piti välillä muistutella itselleen, että hengittäminen olisi ihan hyvä juttu. Tämä on kyllä ehdottomasti vuoden hienoimpia lukukokemuksia.
Mutta miksi oi miksi piti Matleenan, ehdottoman lempihahmoni, mennä kuolemaan :(
Mutta miksi oi miksi piti Matleenan, ehdottoman lempihahmoni, mennä kuolemaan :(
This entire review has been hidden because of spoilers.
October 28, 2018
5+ tähteä
Kirjoitan tämän blogipostauksen sydänverelläni. Niin tunteisiin on mennyt tämä trilogia, että haikein mielin joudun jättämään hyvästit Kuurankerolle, Inkalle, Aaronille, Tuukalle ja Matleenalle, tyypeille, joihin kiinnyin kovasti tämän lukumatkan aikana. Olen odottanut ja pelännyt tämän päätösosan ilmestymistä. Kun sain kirjapaketin kotiini, hihkuin ilosta ja onnesta ääneen. Lapseni katsoivat minua kulmat kurtussa: "Äiti, miten sää voit innostua noin yhestä kirjasta?" Ihailin onnesta hykerrellen kaunista kantta, joka on jälleen Karin Niemen käsialaa.
Minulla oli vielä vaihtoehtoja. Oli oltava muutakin kuin vain tämä. Ikuinen painajainen. (s. 32)
Elina Pitkäkangas kirjoittaa niin kaunista ja tunteikasta kieltä, että lukemisesta ei voi olla nauttimatta. Hän kuvaa erilaisia henkilöhahmojen tuntemuksia niin seikkaperäisesti, etten voi olla tuntematta nahoissani sitä tuskaa, minkä sudeksi muuntautuva ihminen voi ruumiissaan kokea. Jokaisen lihaksen venyminen, luun rusahdus, krampit... Paitsi että hän kuvaa kivuliaita tuntemuksia, myös niitä lämpöisiä ja ihania, kuten sellaisia, mitä Aaron tuntee tavatessaan pitkään kadoksissa olleen ystävänsä Inkan. Lukija ei pääse tunteita karkuun, vaan kokee ne myös itse kerronnan kautta. Kirjan lopussa on niin kuumottavia, vaikkakin vähäeleisiä kohtauksia, että huh-huh sentään.
Sydämeni ei ottanut rauhoittuakseen. Tiesin Inkan tuntevan pulssini poskeaan vasten, sen miten kaikki minussa laukkasi villinä hänen ympärillään. Eikä hän taatusti epäillyt kahta sekuntia, oliko kyse raivosta vai ikävästä häntä kohtaan. (s. 42)
Kirjan juoni on taas melko hengästyttävä alun seesteisyyden ja jälleennäkemisten jälkeen. Huomaan narskuttaneeni hampaita niin, että leukaperiäni jomottaa, ja vatsaani nipistelee pitkään jatkunut pinnallinen hengitykseni. Enpä muista, milloin oisin näin paljon jännittänyt ja pelännyt kirjan henkilöhahmojen puolesta. Ja koko ajan takaraivossani jyskyttää pelko pahimmasta, se, että joku lempihahmoistani menettää henkensä. Lopussa jopa jarruttelen lukemistani, sillä pelkään niin paljon loppua. En halua vielä loppua, mutta se on väistämättä edessä.
Vaikka kirjan tarina kietoutuu vahvasti Inkan ja Aaronin ystävyys-rakkauden, toisaalta Aaronin ja Matleenan rakkauden ja Tuukan ja Inkan sisaruussuhteen ympärille, on vastarinnalla järjestelmää vastaan hyvin suuri rooli. Lykantropiaa sairastavien kohtalo on käsillä, ja kapinallisten on pystyttävä todistamaan, että lykantropiaa sairastavissa on myös sellaisia, jotka voivat hallita itseään ja muuntautumistaan. Myös sutena ollessaan. Heidän on pystyttävä todistamaan valtaapitäville, että lykantropiaa sairastavat ovat tuntevia ihmisiä eikä heitä voi kohdella eläiminä, joita Jahti surutta ampuu.
"Meillä kaikilla on meidän demonit, Inka." (s. 132)
Inkan raskaus on tehnyt hänestä jotenkin tasaisemman ja lempeämmän persoonan, vaikka toki hänestä aina puskee esiin jääräpäinen inkamaisuus tarpeen tullen. Inka kokee yllätyksekseen hyvin lämpimiä tunteita erästä yllättävää henkilöä kohtaan (jota en aio todellakaan paljastaa), ja siitä syntyvä epävarmuus tekee hänestä hetkeksi taas ärsyttävän Inkan. Lopulta hänen on myönnettävä itselleenkin, ettei hän vain aina oikein osaa toimia ja sanoa asioita oikein. Tämä selittää oikeastaan kaiken sen, millainen hän oli etenkin kirjasarjan alussa, jolloin minä en ollut hirveän mieltynyt koko tyttöön. Pidän nyt ja suorastaan rakastan tätä äidillistä Inkaa, joka huolehtii mahassaan kasvavasta pienokaisesta ja kamppailee tunteitaan vastaan. Hän pelkää niin kovasti sekä Aaronin että Tuukan puolesta, ettei sillä ole rajaa. Tuukka on kuitenkin kasvanut ja kypsynyt tarinan edetessä vastuullisemmaksi, minkä Inkakin panee ylpeänä merkille.
Kunpa lykantropia olisikin hoitanut haavat näkymättömiin, mutta ei - nämä arvet pysyisivät ikuisina muistoina siitä, minne Matleenan mielihalut häntä oikeasti vetivät. En edes yrittänyt peittää pettymystäni. (s. 82)
Aaron kamppailee tunteidensa kanssa, sillä hänen on vaikea sulattaa Matleenan verisidettä Tuukkaan. Hän tuntee siitä suurta mustasukkaisuutta, ja lisäksi susimaiset piirteet ja teot Matleenassa oudoksuttavat häntä. Inkan löytyminen saa Aaronin hämmentyneeksi, sillä hän ei tiedä miten suhtautua Inkan mahassa kasvavaan vauvaan, saati lämpimiin tunteisiin ystäväänsä kohtaan. Onko tunteet enemmän kuin ystävyyttä?
Toistaiseksi meidän tarinamme oli kirjoitettu Inkan kynästä. Onnellinen loppu tuntui kovin vaikealta saavuttaa. (s. 248)
Etsiskelin nenäliinapakettia valmiiksi kirjan loppuvaiheilla, mutta itkuhanani pysyivät tällä kertaa kiinni. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu ja rytisee, tunteet kuohuvat ja menetyksiäkin joudutaan kokemaan, on kaikessa kuitenkin syvä lohtu siitä, että kaikki asiat tulevat järjestymään. Pitkäkangas ei olisi voinut kirjoittaa täydellisempää loppua Kuura-trilogialle.
Kirjoitan tämän blogipostauksen sydänverelläni. Niin tunteisiin on mennyt tämä trilogia, että haikein mielin joudun jättämään hyvästit Kuurankerolle, Inkalle, Aaronille, Tuukalle ja Matleenalle, tyypeille, joihin kiinnyin kovasti tämän lukumatkan aikana. Olen odottanut ja pelännyt tämän päätösosan ilmestymistä. Kun sain kirjapaketin kotiini, hihkuin ilosta ja onnesta ääneen. Lapseni katsoivat minua kulmat kurtussa: "Äiti, miten sää voit innostua noin yhestä kirjasta?" Ihailin onnesta hykerrellen kaunista kantta, joka on jälleen Karin Niemen käsialaa.
Minulla oli vielä vaihtoehtoja. Oli oltava muutakin kuin vain tämä. Ikuinen painajainen. (s. 32)
Elina Pitkäkangas kirjoittaa niin kaunista ja tunteikasta kieltä, että lukemisesta ei voi olla nauttimatta. Hän kuvaa erilaisia henkilöhahmojen tuntemuksia niin seikkaperäisesti, etten voi olla tuntematta nahoissani sitä tuskaa, minkä sudeksi muuntautuva ihminen voi ruumiissaan kokea. Jokaisen lihaksen venyminen, luun rusahdus, krampit... Paitsi että hän kuvaa kivuliaita tuntemuksia, myös niitä lämpöisiä ja ihania, kuten sellaisia, mitä Aaron tuntee tavatessaan pitkään kadoksissa olleen ystävänsä Inkan. Lukija ei pääse tunteita karkuun, vaan kokee ne myös itse kerronnan kautta. Kirjan lopussa on niin kuumottavia, vaikkakin vähäeleisiä kohtauksia, että huh-huh sentään.
Sydämeni ei ottanut rauhoittuakseen. Tiesin Inkan tuntevan pulssini poskeaan vasten, sen miten kaikki minussa laukkasi villinä hänen ympärillään. Eikä hän taatusti epäillyt kahta sekuntia, oliko kyse raivosta vai ikävästä häntä kohtaan. (s. 42)
Kirjan juoni on taas melko hengästyttävä alun seesteisyyden ja jälleennäkemisten jälkeen. Huomaan narskuttaneeni hampaita niin, että leukaperiäni jomottaa, ja vatsaani nipistelee pitkään jatkunut pinnallinen hengitykseni. Enpä muista, milloin oisin näin paljon jännittänyt ja pelännyt kirjan henkilöhahmojen puolesta. Ja koko ajan takaraivossani jyskyttää pelko pahimmasta, se, että joku lempihahmoistani menettää henkensä. Lopussa jopa jarruttelen lukemistani, sillä pelkään niin paljon loppua. En halua vielä loppua, mutta se on väistämättä edessä.
Vaikka kirjan tarina kietoutuu vahvasti Inkan ja Aaronin ystävyys-rakkauden, toisaalta Aaronin ja Matleenan rakkauden ja Tuukan ja Inkan sisaruussuhteen ympärille, on vastarinnalla järjestelmää vastaan hyvin suuri rooli. Lykantropiaa sairastavien kohtalo on käsillä, ja kapinallisten on pystyttävä todistamaan, että lykantropiaa sairastavissa on myös sellaisia, jotka voivat hallita itseään ja muuntautumistaan. Myös sutena ollessaan. Heidän on pystyttävä todistamaan valtaapitäville, että lykantropiaa sairastavat ovat tuntevia ihmisiä eikä heitä voi kohdella eläiminä, joita Jahti surutta ampuu.
"Meillä kaikilla on meidän demonit, Inka." (s. 132)
Inkan raskaus on tehnyt hänestä jotenkin tasaisemman ja lempeämmän persoonan, vaikka toki hänestä aina puskee esiin jääräpäinen inkamaisuus tarpeen tullen. Inka kokee yllätyksekseen hyvin lämpimiä tunteita erästä yllättävää henkilöä kohtaan (jota en aio todellakaan paljastaa), ja siitä syntyvä epävarmuus tekee hänestä hetkeksi taas ärsyttävän Inkan. Lopulta hänen on myönnettävä itselleenkin, ettei hän vain aina oikein osaa toimia ja sanoa asioita oikein. Tämä selittää oikeastaan kaiken sen, millainen hän oli etenkin kirjasarjan alussa, jolloin minä en ollut hirveän mieltynyt koko tyttöön. Pidän nyt ja suorastaan rakastan tätä äidillistä Inkaa, joka huolehtii mahassaan kasvavasta pienokaisesta ja kamppailee tunteitaan vastaan. Hän pelkää niin kovasti sekä Aaronin että Tuukan puolesta, ettei sillä ole rajaa. Tuukka on kuitenkin kasvanut ja kypsynyt tarinan edetessä vastuullisemmaksi, minkä Inkakin panee ylpeänä merkille.
Kunpa lykantropia olisikin hoitanut haavat näkymättömiin, mutta ei - nämä arvet pysyisivät ikuisina muistoina siitä, minne Matleenan mielihalut häntä oikeasti vetivät. En edes yrittänyt peittää pettymystäni. (s. 82)
Aaron kamppailee tunteidensa kanssa, sillä hänen on vaikea sulattaa Matleenan verisidettä Tuukkaan. Hän tuntee siitä suurta mustasukkaisuutta, ja lisäksi susimaiset piirteet ja teot Matleenassa oudoksuttavat häntä. Inkan löytyminen saa Aaronin hämmentyneeksi, sillä hän ei tiedä miten suhtautua Inkan mahassa kasvavaan vauvaan, saati lämpimiin tunteisiin ystäväänsä kohtaan. Onko tunteet enemmän kuin ystävyyttä?
Toistaiseksi meidän tarinamme oli kirjoitettu Inkan kynästä. Onnellinen loppu tuntui kovin vaikealta saavuttaa. (s. 248)
Etsiskelin nenäliinapakettia valmiiksi kirjan loppuvaiheilla, mutta itkuhanani pysyivät tällä kertaa kiinni. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu ja rytisee, tunteet kuohuvat ja menetyksiäkin joudutaan kokemaan, on kaikessa kuitenkin syvä lohtu siitä, että kaikki asiat tulevat järjestymään. Pitkäkangas ei olisi voinut kirjoittaa täydellisempää loppua Kuura-trilogialle.
November 18, 2018
Kuura-sarja saa arvoisensa päätöksen! Suosittelen ehdottomasti lukemaan, pidin tästä vielä enemmän kuin aiemmista. Niin raivostuttavia kuin päähenkilöt välillä ovatkin, heidän pohdintoihinsa pääsee hyvin mukaan; oikuttelu, omat valinnat sekä ajatuksenjuoksu ovat harvinaisen osuvia, mikä tekee hahmoista aitoja. Viimeisessä osassa myös päästään muutamien hahmojen kanssa syvemmälle kuin aiemmissa, mikä tuo lisätwistiä. Itse kuitenkin rakastan eniten kirjan kieltä ja hahmojen tapaa keskustella ja vitsailla<3
June 22, 2020
Alku- ja keskivaiheilla mulla oli välillä samanlainen olo kuin viimeistä Harry Potteria lukiessa: liikaa jahkailua metsässä ja liikaa lopetuksen odottelua. Mutta kun loppuun sitten päästiin, aaaaah mä vaan itkin, niin kaunis ja haikea lopetus! Mulla on ollut paha tapa lukea trilogoista vain 1 tai 2 osaa, sitten tuppaavat jäämään kesken. Olen iloinen, että vihdoin tartuin Ruskaan ja luin tämän loppuun. Nyt taas muistan, miten vavahduttava lukukokemus voi olla, kun seuraa hahmojen matkaa ja kehitystä näin pitkään ja ehtii nähdä kaikki vaiheet.
November 18, 2018
Kuura-trilogian päätösosa kokosi paketin hienosti kasaan. Edelleen tutut hahmot syventyivät ja uusia ilmestyi mukaan. Loppu piti lukea putkeen, kun en malttanut jättää kesken. Myös ihmissuden näkökulmaan päästiin kurkistamaan, ja muuttumiskohtaukset olivat muutenkin suosikkejani.
November 14, 2018
Hieno tapahtumarikas lopetus sarjalle. Kirjasarja on tuonut mukavaa vaihtelua tämän hetkisiin nuortenkirjoihin, ja erottuu sieltä juonensa ja kauniitten kansien avulla.
Itsellä jäi pikkuinen ärsytys Inkan hahmoa kohtaan kaikkien kirjojen aikana, ymmärtäen miksi hän valintansa tekee. Mutta välillä olisi toivonut toista toiminta tapaa.
Itsellä jäi pikkuinen ärsytys Inkan hahmoa kohtaan kaikkien kirjojen aikana, ymmärtäen miksi hän valintansa tekee. Mutta välillä olisi toivonut toista toiminta tapaa.
March 30, 2019
Todella hieno päätös trilogialle! Jännitystä, toimintaa ja odottamattomia kohtaloita. Ihanaa, kun ei voi etukäteen tietää, miten henkilöiden käy <3
November 7, 2019
Niin hyvä trilogia. Niin, niin hyvä. Eheä, väkivaltainen ja riipivän romanttinen. Suosittelen ja kovaa!
October 7, 2021
Aivan viihdyttävä sarja. Tämän kuunteli tosi nopsaa läpi, ja tykkäsin. Ei mullistanut maailmaa, mutta piti hyvin otteessaan ja jäi hyvä mieli.
July 30, 2023
Luin viimeiset sata sivua junassa ja siinä istuttiin räkä ja kyyneleet valuen loppumatka. Hieno trilogia, ilahduttavaa suomalaista fantasiaa! Hahmoja jää kaipaamaan.
October 14, 2018
Aivan loistava, sanattomaksi vetävä, mahtavan tunteiden kirjon herättävä päätös Kuura -sarjalle. Olen rakastanut sarjaa alusta asti eikä yksikään kirjoista pettänyt odotuksia - ne ylittivät ne reilusti! Elina Pitkäkangas on kirjailija, josta voisi hyvin tulla isokin nimi maailmalla. Inkan ja Aaronin tarina on huipputärkeä! ❤️
May 26, 2023
En tiedä miten olen voinut jättää tämän trilogian lukematta ennen tätä hetkeä! Elina Pitkäkankaan Kuura-sarja on jännittävä ja synkkä seikkailu, ja asiantila ei juuri muutu tässä viimeisessä osassa. Hieno lopetus trilogialle. Luin kirjan ehkä hitusen huonolla hetkellä, sillä huomasin aktiivisesti stressaavani sitä lukiessani. Omaan makuuni olisin kaivannut ehkä enemmän pehmeitä hetkiä kamaluuksien väliin, mutta eipä sille juuri ollut tilaakaan. Loppuun asti olen sitä mieltä, että tässä trilogiassa kirkkaimmin loistavat naishahmot. Tulen muistamaan Inkan ja Matleenan vielä pitkään!
February 25, 2019
Elina Pitkäkankaan Kuura aloitti poikkeuksellisen kylmäverisen ja trillerimäisen urbaanin fantasiasarjan, jossa Twilightin suosioon nostama ihmissusiromantiikka lähentelee kauhua. Jatko-osa Kajo kohotti panoksia ja osoitti, että tämä YA-trilogia ei sovi kaikkein herkemmille nuorille tai herkille aikuisillekaan. Kovien käänteiden lisäksi sarjan tekee erityiseksi toinen minäkertojista Inka, joka varsinkin ensimmäisessä kirjassa on ambivalentti antisankaritar, jollaisiin naispäähenkilöissä on harvoin totuttu.
Trilogian kolmas osa Ruska lunastaa kaikki odotukset ja ylikin. Toimintakohtaukset ovat yhtä tykkejä kuin ennenkin, mutta nyt Pitkäkankaan kieli on kypsynyt ja muuttunut herkkävireisemmäksi ja sävyt ovat paikoin jopa lyyrisiä. Pääsin lukemaan tätä käsikirjoitusta jo ennen julkaisua, joten käänteet olivat minulle näin toisella lukukerralla tuttuja, mutta silti en pystynyt lukemaan tätä kirjaa loppuun kuivin silmin. Ruskaa ei todellakaan kannata lukea ilman että pitää nenäliinapakettia lähettyvillä.
Kuten hyvien fantasiasarjojen päätösosissa yleensä, Ruskassa on paljon vaakalaudalla. Lykantropia-sairauden ja muurien jakamassa maailmassa ilmapiiri on kiristynyt. Ihmissusien ihmisoikeuksia kannattavien Werecare-aktivistien ja ihmissusia tappavan Jahdin sekä omankäden oikeutta kannattavien vihaisten kansalaisten välienselvittelyn keskiöön joutuvat päähenkilöt Inka ja Aaron, joiden toiminnasta on paljon kiinni. Traagisia tapahtumia, verta ja kuolemaa, räjähtävää toimintaa: lukija saa selata kirjan loppuun takuulla tärisevin sormin. Ruska on nimensä mukaisesti kuoleman aikaa, mutta samaan aikaan kaunista, ilmassa haikea sävy, että kohta se loppuu. Onneksi nämä eivät välttämättä ole viimeiset hyvästit Kuurankerolle…
Löytyy myös blogista Siniset helmet: https://sinisethelmet.wordpress.com/2...
Trilogian kolmas osa Ruska lunastaa kaikki odotukset ja ylikin. Toimintakohtaukset ovat yhtä tykkejä kuin ennenkin, mutta nyt Pitkäkankaan kieli on kypsynyt ja muuttunut herkkävireisemmäksi ja sävyt ovat paikoin jopa lyyrisiä. Pääsin lukemaan tätä käsikirjoitusta jo ennen julkaisua, joten käänteet olivat minulle näin toisella lukukerralla tuttuja, mutta silti en pystynyt lukemaan tätä kirjaa loppuun kuivin silmin. Ruskaa ei todellakaan kannata lukea ilman että pitää nenäliinapakettia lähettyvillä.
Kuten hyvien fantasiasarjojen päätösosissa yleensä, Ruskassa on paljon vaakalaudalla. Lykantropia-sairauden ja muurien jakamassa maailmassa ilmapiiri on kiristynyt. Ihmissusien ihmisoikeuksia kannattavien Werecare-aktivistien ja ihmissusia tappavan Jahdin sekä omankäden oikeutta kannattavien vihaisten kansalaisten välienselvittelyn keskiöön joutuvat päähenkilöt Inka ja Aaron, joiden toiminnasta on paljon kiinni. Traagisia tapahtumia, verta ja kuolemaa, räjähtävää toimintaa: lukija saa selata kirjan loppuun takuulla tärisevin sormin. Ruska on nimensä mukaisesti kuoleman aikaa, mutta samaan aikaan kaunista, ilmassa haikea sävy, että kohta se loppuu. Onneksi nämä eivät välttämättä ole viimeiset hyvästit Kuurankerolle…
Löytyy myös blogista Siniset helmet: https://sinisethelmet.wordpress.com/2...
November 1, 2025
Jotenkin tää sarja parani loppuakohden niin paljon ja varsinkin tää vika oli tosihyvä.
November 25, 2018
Todella hyvä kirjasarja, kivaa että hyvää ya-fantasiaa tehdään myös suomeksi!! Luin arvioni 1. ja 2. osista ja yllätyin. En muistanut inhonneeni Inkaa ja Matleenaa niin kovasti (yllätyin myös iloisesti siitä, miten hyviä arviot olivat). Molemmat ovat tähän osaan päästessä miellyttäviä ja tärkeitä hahmoja, joskin Aaronin ja Matleenan suhde tuntuu edelleenkin päälleliimatulta, ei väliä kuinka suuria ja hienoja sanoja kirjailija siitä käyttääkin. Päälleliimattua on myös Inkan raskaus, mitä ajattelin jo edellistä osaa lukiessani. Epäselväksi jäi (ainakin mulle, ehkä en muista jotain tärkeää Kajosta) miten lapsi oli avaintekijä keksittyyn rokotukseen.
Olisi ollut hienoa, jos Inkan ja Aaronin suhde olisi voinut pysyä parhaina ystävinä, koska kaikissa tarinoissa miehen ja naisen ystävyys ’syvenee’ romanttiseksi rakkaudeksi, mikä on tylsää. Kaikenvoittava ystävyys ansaitsee enemmän tilaa kirjoissa, leffoissa, musiikissa.... Jos kuitenkin romanttinen suhde oli heillä oltava, olisin suonut Aaronin pysyneen kuolleena tai heidän saaneen toisensa. Tässä muodossaan, jossa kumpikin rakasti toista, loppu ei ollut tyydyttävä.
Onneksi tämä osa ei juhlinut verellä ja tappamisella ihan yhtä paljon kuin edeltäjänsä, mikä oli miellyttävää sillä aiemmat osat aiheuttivat jopa fyysistä pahaa oloa mässäilyllään.
Olen iloinen Tuukan onnellisesta lopusta. Hän ansaitsi parasta, ja vaikka en Einosta pitänytkään erityisesti, ilmeisesti hän oli parasta Tuukalle.
Mun mielessä avoin loppu loppuu onnellisesti Inkalle ja Aaronille
Olisi ollut hienoa, jos Inkan ja Aaronin suhde olisi voinut pysyä parhaina ystävinä, koska kaikissa tarinoissa miehen ja naisen ystävyys ’syvenee’ romanttiseksi rakkaudeksi, mikä on tylsää. Kaikenvoittava ystävyys ansaitsee enemmän tilaa kirjoissa, leffoissa, musiikissa.... Jos kuitenkin romanttinen suhde oli heillä oltava, olisin suonut Aaronin pysyneen kuolleena tai heidän saaneen toisensa. Tässä muodossaan, jossa kumpikin rakasti toista, loppu ei ollut tyydyttävä.
Onneksi tämä osa ei juhlinut verellä ja tappamisella ihan yhtä paljon kuin edeltäjänsä, mikä oli miellyttävää sillä aiemmat osat aiheuttivat jopa fyysistä pahaa oloa mässäilyllään.
Olen iloinen Tuukan onnellisesta lopusta. Hän ansaitsi parasta, ja vaikka en Einosta pitänytkään erityisesti, ilmeisesti hän oli parasta Tuukalle.
Mun mielessä avoin loppu loppuu onnellisesti Inkalle ja Aaronille
This entire review has been hidden because of spoilers.
November 28, 2021
Ruska oli hieno päätös trilogialle 🧡 Jännitystä ja surua oli yllin kyllin mukana viimeisissä luvuissa. Saatoin jopa vähän itkeä lopussa helpotusta ja onneani. Annan tälle ehkä 3 ja puoli tähteä. Jos on valittava niin tää oli trilogian osista ehkä vähiten suosikkini, koska kyllästyin hieman näihin suhdekuvioihin, varmaan siksi, että ne menivät mielestäni väärin 😂 Ja jotenkin tarinassa oli ajoittain pientä junnaavuutta. Mutta ehdottomasti hieno ja vaikuttava tarina kokonaisuudessaan. Ensimmäinen osa Kuura on kyllä silti näistä suosikkini 🧡
September 15, 2023
Neljä ja puoli tähteä. Loistava lopetus hyvälle trilogialle. Henkilöistä olen alusta alkaen pitänyt paljon (vaikka todellisuudessa he olisivatkin mielestäni ihan hirveitä ihmisiä) ja ainakin tässä osassa henkilöt olivat tosi hyviä. Loppua kohden melkein liikutuin, vaikka en ole sellaista tyyppiä normaalisti. Myös maailmasta pidän ja uskon, että moni asia on toteutettu niin, kuin oikeastikin voisi tapahtua.
June 10, 2021
Kuuran ja Kajon ahmin nopeasti peräjälkeen, mutta Ruskan kanssa kesti vähän pidempään päästä vauhtiin. Kuitenkin kun yli puolenvälin pääsi, oli loppu mahtavaa menoa, ja trilogian viimeinen osa nousi suorastaan suosikikseni näistä kolmesta. Tunnelmallista, eeppistä ja elokuvallista settiä, vau. Piti jokunen kyynelkin tirauttaa. Kiitos tästä kokemuksesta!
July 12, 2024
Kaunis loppu mahtavalle trilogialle. Tämä oli lempiosani tätä sarjaa ja sarja on parantunut vanhetessaan.
Tässä kirjassa kävi Inkaa sääliksi ja toivoin että hän saisi onnellisen lopun. Ja hänestä tuli lempihahmoni tässä sarjassa.
Elina Pitkäkangas on ehdottomasti yksi Suomen taitavammista kirjailijoista.
Tässä kirjassa kävi Inkaa sääliksi ja toivoin että hän saisi onnellisen lopun. Ja hänestä tuli lempihahmoni tässä sarjassa.
Elina Pitkäkangas on ehdottomasti yksi Suomen taitavammista kirjailijoista.
February 12, 2023
tää oli sillee aika ihana. olin eilen sivulla 100 ja en ollu hetkee lukenu mut luin vaa tosi nopee nyt loppuun. tää oli helposti tän trilogian paras osa. kauniisti kirjotettu. oli ihanaa seurata näitten hahmojen kasvamista
Displaying 1 - 30 of 41 reviews