Pertti J. Rosila työskenteli eduskunnassa lähes kolmekymmentä vuotta. Hän piti uransa ajan päiväkirjaa, johon hän säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoitti kuulemaansa ja kokemaansa, niin hauskoja sattumuksia kuin joskus myös saamaansa röykytystä. Jälkimmäistä tarjoili useimmiten eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen.
Rosila kertoo kaikista eduskuntauransa aikaisista kahdeksasta puhemiehestä. Muistelmista paljastuu, miten Kalevi Sorsa valmistautui presidenttiehdokkuuteen, jota ei koskaan tullut, miksi puhemiehen virkamersun takaistuin jouduttiin verhoilemaan uudelleen Ilkka Suomisen jälkeen ja miten Riitta Uosukainen kyykytti valtiovarainministeri Sauli Niinistöä – ja miten Niinistö puolestaan yritti kyykyttää koko eduskuntaa. Kirja kertoo myös, millainen oli presidentti Niinistön suhde kahteen kokoomuslaiseen pääministeriin.
Kirjassa marssitetaan esiin eduskunnan yli 500-päisen henkilökunnan edesottamuksia vuosien varrelta. Kolmen suuren kavalluksen lisäksi Rosila kertoo, miten eduskunta sai tuhlattua miljoonia euroja omiin 100-vuotisjuhliinsa.
Rosilan teos hyvä kuvaus edukunnasta sen taloushallinnosta. Rosila osaa käyttää sopivaa huumoria ja ironiaa kertoessaan tarinoita eduskunnasta. Lisäksi hän roimii aika suorasukaisesti mm. Eero Heinäluomaa ja Seppo Tiitistä. Tarinat Sulo Aittoniemestä saavuttavat lähes Arto Paasilinnamaisen tason. Taloushallinnosta ymmärtävän humoristin pakollinen kirja. Pisteet 8/10.
Jotkut kuten Heinäluoma ja Tiitinen saavat täyslaidallisen. Jos kiinnostaa lukea, mikä kaikki mm. heissä on vialla, niin tämä kirja vastannee tiedontarpeeseen kattavammin kuin muut politiikan liepeillä pyörivät muistelmat.
Kirjoitustyyli on sinällään sujuva, mutta en pidä sopivana sitä, että entinen virkamies kirjoittaa aivan näin suorasanaisesti henkilöistä, jotka ovat vielä elossa ja osa poliittisesti aktiivisia.
Kiehtovia kommelluksia ja hyviä oppeja eduskunnan kulissientakaisesta arjesta. Rosila on verbaalisesti nerokas ja hykerryttävän puolueellinen mielipiteissään. Lukukokemusta häiritsivät kuitenkin toistuva setämiesmeiningin pönkittäminen ja ajoittain syntynyt mansplainattu olo.
Virkamiesporno, se voisi olla oikea sana kuvaamaan tätä. Paikoin kirjoittajan äänessä on rivien välistä kuultavissa lievää katkeruutta ja halua puhua suu puhtaaksi menneistä asioista, mutta muuten kokonaisuutena jopa etten sanoisi riemukas teos.
Jestas sentään, aikuiset ihmiset huipulla, ei kyllä uskoisi näitä juttuja todeksi kovin mielellään. Voi minun pieniä veromarkkoja miten piittaamattomasti niitä kohdellaan. Raukat.
Paikoin oikein hyvää, mielenkiintoista ja elävästi kirjoitettua poliittista historiaa, mutta paikoin kansallisoopperan laskujen asiatarkastuksen kiemurat kävivät vähän ikävystyttäväksi jopa minulle.