Hammasrattaat ja muita novelleja

by Ryūnosuke Akutagawa, Markus Mäkinen (Translator), Markus Juslin (Translator)

Ryūnosuke Akutagawan (1892-1927) novellit kuljettavat lukijaa muinaisten valtiaiden palatseista ruuhkaisiin paikallisjuniin ja pikkupuodin arjesta kappojen dystooppiseen yhteiskuntaan ja hauraan mielen hajoamisen kuvauksiin. Teokseen on valittu kymmenen ennen suomentamatonta novellia – 羅生門 (Rashōmon), 鼻 (Nenä), 蜘蛛の糸 (Seittilanka), 地獄変 (Helvettisermi), 魔術 (Taikuus), 蜜柑(Mandariinit), 南京の基督 (Nanjingin Kristus), あばばばば (Ät-tät-tät-tät-tää), 河童 (Kappa), 歯車 (Hammasrattaat) – jotka edustavat sekä Ryūnosuke Akutagawan runsaan, monitahoisen tuotannon vaihtelevia teemoja että kirjailijan lyhyttä uraa siten, että sen lähes jokainen vuosi on edustettuna kokoelmassa.

Genres: Fiction, Short Stories, Japanese Literature, Japan

218 pages, Paperback

First published January 1, 2018

About the author

Akutagawa Ryūnosuke (芥川 龍之介) was one of the first prewar Japanese writers to achieve a wide foreign readership, partly because of his technical virtuosity, partly because his work seemed to represent imaginative fiction as opposed to the mundane accounts of the I-novelists of the time, partly because of his brilliant joining of traditional material to a modern sensibility, and partly because of film director Kurosawa Akira's masterful adaptation of two of his short stories for the screen.

Akutagawa was born in the Kyōbashi district Tokyo as the eldest son of a dairy operator named Shinbara Toshizō and his wife Fuku. He was named "Ryūnosuke" ("Dragon Offshoot") because he was born in the Year of the Dragon, in the Month of the Dragon, on the Day of the Dragon, and at the Hour of the Dragon (8 a.m.). Seven months after Akutagawa's birth, his mother went insane and he was adopted by her older brother, taking the Akutagawa family name. Despite the shadow this experience cast over Akutagawa's life, he benefited from the traditional literary atmosphere of his uncle's home, located in what had been the "downtown" section of Edo.

At school Akutagawa was an outstanding student, excelling in the Chinese classics. He entered the First High School in 1910, striking up relationships with such classmates as Kikuchi Kan, Kume Masao, Yamamoto Yūzō, and Tsuchiya Bunmei. Immersing himself in Western literature, he increasingly came to look for meaning in art rather than in life. In 1913, he entered Tokyo Imperial University, majoring in English literature. The next year, Akutagawa and his former high school friends revived the journal Shinshichō (New Currents of Thought), publishing translations of William Butler Yeats and Anatole France along with original works of their own. Akutagawa published the story Rashōmon in the magazine Teikoku bungaku (Imperial Literature) in 1915. The story, which went largely unnoticed, grew out of the egoism Akutagawa confronted after experiencing disappointment in love. The same year, Akutagawa started going to the meetings held every Thursday at the house of Natsume Sōseki, and thereafter considered himself Sōseki's disciple.

The lapsed Shinshichō was revived yet again in 1916, and Sōseki lavished praise on Akutagawa's story Hana (The Nose) when it appeared in the first issue of that magazine. After graduating from Tokyo University, Akutagawa earned a reputation as a highly skilled stylist whose stories reinterpreted classical works and historical incidents from a distinctly modern standpoint. His overriding themes became the ugliness of human egoism and the value of art, themes that received expression in a number of brilliant, tightly organized short stories conventionally categorized as Edo-mono (stories set in the Edo period), ōchō-mono (stories set in the Heian period), Kirishitan-mono (stories dealing with premodern Christians in Japan), and kaika-mono (stories of the early Meiji period). The Edo-mono include Gesaku zanmai (A Life Devoted to Gesaku, 1917) and Kareno-shō (Gleanings from a Withered Field, 1918); the ōchō-mono are perhaps best represented by Jigoku hen (Hell Screen, 1918); the Kirishitan-mono include Hokōnin no shi (The Death of a Christian, 1918), and kaika-mono include Butōkai(The Ball, 1920).

Akutagawa married Tsukamoto Fumiko in 1918 and the following year left his post as English instructor at the naval academy in Yokosuka, becoming an employee of the Mainichi Shinbun. This period was a productive one, as has already been noted, and the success of stories like Mikan (Mandarin Oranges, 1919) and Aki (Autumn, 1920) prompted him to turn his attention increasingly to modern materials. This, along with the introspection occasioned by growing health and nervous problems, resulted in a series of autobiographically-based stories known as Yasukichi-mono, after the name of the main character. Works such as Daidōji Shinsuke no hansei(The Early Life of

Reviews

[Maarit · Rating 4 out of 5]

Japanilaisia novelleja tulee harvemmin luettua, joten päätin tarttua tähän kokoelmaan ihan vain sen vuoksi. Mielenkiintoisia tarinoita, mukaan ei mahtunut oikeastaan yhtään ns. heikkoa tapausta, keskinkertaisia oli mukana kyllä jonkin verran.

Oma suosikkini kokoelman novelleista oli ehkä sen pisin/toiseksi pisin novelli "Helvettisermi", jossa kaikkien ihaileman ja samalla myös inhoama taiteilija saa tehtäväkseen maalata Helvetti -näkymäisen sermin hallitsijan linnaan ja mitäs sitten käykään. Vähiten taas pidin kokoelman pisimmästä/toiseksi pisimmästä novellista "Kappa", jossa mielisairaalassa oleva mies kertoo seikkailustaan kappaolentojen asuttamassa maassa. Tarina oli vähän liian paikallaan junnaava ja liiaksi politikoiva.

Lisäksi mukaan mahtuu kahdeksan muuta novellia, joista kirjan nimikkonovelli Hammasrattaat viittaa kirjoittajaan itseensä. Mukana on myös suomentajan alkulauseke kirjailijasta ja hänen elämästään. Kokonaisuutena monipuolinen kokoelma kiinnostavia ja paikoin synkkiäkin novelleja. 4 tähteä.

[Rasmus Tillander · Rating 5 out of 5]

Legendan novelleja

Akutagawa on todella yksi Japanin kirjallisushistorian legendaarisia hahmoja. Ja nämä novellit luettuani on helppo ymmärtää Ryūnosuken maine tarinaniskijänä. Novelleissa on jotain joka tekee niistä muistettavia jollain todella jännittävällä tavalla.

Jos olisin parempi kirjallisuudentuntija osaisin varmaan paremmin sanoa mikä, mutta nyt tyydyn nöyrästi ylistämään Akutagawaa.

Ihastuttavan outo "Nenä", antiikin mytologioiden rinnalle nouseva "Seittilanka", satumaisen hupaisa "Taikuus", raadollinen "Nanjingin Kristus", todella taidokkaan fantasiamaailman rakentava "Kappa", kylmäävä autofiktio "Hammasrattaat". Ja kirsikkana kakussa "Helvetinsermi", joka iskisi karmivuudellaan Lovecraftin kanveesiin.

Ainoa tarina, joka jätti vähän kylmäksi oli "Rashōmon", mutta siitäkin lähti todella tykki elokuva. Ja tässä seurassa ihan sama jos yksi oli vähän meh. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin aivan huikea.

[Han_na · Rating 4 out of 5]

Hieno ja sopivan vähäeleinen novellikokoelma 1900-luvun alun Japanista. Mukaan oli valittu kattaus kevyesti poemaista kauhua sekä vähemmän yliluonnollisia tuokiokuvia arkipäivän kohtaamisista.

Niskakarvat nostattava Raishomon oli hyvä valinta kokoelman aloitukseksi. Myös kauhistuttava Helvettisermi oli mieleeni, vaikka loppuratkaisun odottaminen oli piinaavaa. Monipolvinen Kappa-novelli, jossa päähenkilö päätyy Kappamaahan ihmettelemään kappojen kummallisia elämäntapoja, vertautuu moniin vastaaviin klassikoihin, mutta oli silti kiinnostava ja sai minut pohtimaan, oliko se kommentaari silloista nyky-Japania kohtaan vai "vain" Akutagawan hassuttelua. Erityisesti siitä olisinkin mielelläni lukenut suomentajan tarkempaa analyysia.

Hulluus, hulluksi tulemisen pelko ja tietty kärsivän taiteilijan kuvaus yhdistivät monia tarinoista. Ehyt kokoelma, jonka kaikki novellit säilyttivät kirjoittajansa tyylin.

[Katri · Rating 5 out of 5]

On kulttuuriteko, että tämä käännös on tehty ja Akutagawan sanataide vihdoin tuotu myös suomalaislukijan saataville. Kiitos! Aiemmin vain englanninkielisiä käännöksiä lukeneena täytyy sanoa että suomalainen vie (ainakin äidinkieliselle puhujalle) nyt voiton, ja Akutagawan novellit (jos niitä sellaiseksi voi kutsua) avautuvat uudella tavalla. Hieno kokonaisuus ja hyvin valittu sisältö! Toivottavasti vastaavia käännöksiä nähdään jatkossa lisää.

[milo · Rating 4 out of 5]

i started this short story collection wanting to listen to only a few of the stories but ended up going through all of them because their names intrigued me and i found myself enjoying akutagawa’s writing a lot.

the stories are confusing, disturbing and fascinating. personally i liked kappa, cogwheels and hell’s screen the most.

[V.S. · Rating 4 out of 5]

1900-luvun alun Japanin Taishō-kauden omalaatuisen johtotähden novellikäännösvalikoima olisi varmasti ns. kulttuuriteko, mikäli sellaisista vielä joku puhuisi ja eläisimme 70-luvulla. Muutamia yksittäisiä antologianovelleja lukuun ottamatta ”japanilaisen lyhytproosan isäoletetun” yli 150 novellin tuotanto on Suomessa melko tuntematonta, vaikka Akutagawaa voitaneen yhdessä Soseki Natsumen kanssa pitää modernin japanilaisen kirjallisuuden perustajana. Akutagawan nimeä on myös kantanut 30-luvun alusta lähtien yksi Japanin merkittävimmistä ja arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista. Jne.

Tässä Markus Mäkisen kääntämässä kymmenen novellin valikoimassa on jo yritystä, vaikka itse kaipaisin tietysti kottikärryittäin lisää. Kuuluisin Akutagawan novelleista lienee uutta ja vanhaa sekoitteleva, sirpalemainen kummitustarina ”Rashmōmon”, jonka nimeä kantaa Akira Kurosawa sittemmin filmatisoima klassikkoelokuva. Elokuva on tosin komposiitti niminovellista ja ”Metsikössä”-novellista, joka on ilmestynyt suomennoksena Veikko Polameren upeassa Shōsetsu: Japanilaisia kertojia -antologiassa. Itse liitän ”akutagawalaisuuteen” myös erityisesti 60-luvun japanilaisessa elokuvataiteessa vaikuttaneen, historiallista, modernia ja näynomaista yhdistelleen säikeen, kuten Onibaba, Kwaidan, Kuroneko tai Mizoguchin kummitustarina Ugetsu Monogatari; niin ikään henkisiksi seuraajiksi mielessäni piirtyvät esimerkiksi Kobo Abe ja Hiroshi Teshigahara. Kirjallisuuden puolelta Osamu Dazai ja ennen kaikkea Haruki Murakami, mutta myös Yukio Mishima… Ja niin edelleen.

All male panel siis, kuten japanilaisessa taiteessa niin herkästi, varsinkin mitä tunnettuuteen maan rajojen ulkopuolella tulee. Tähän patriarkaalisuuteen liittyy myös Akutagawan kohdalla omana toksisena teränään ”kärsivän kirjailijan” -trooppi, joka oli erityisen prominentti 1900-luvun Japanissa (ja sai varmasti vipuvoimaa rituaali-itsemurhien ja kunnian kulttuuriperinnöstä). Kuten Kawabata, Mishima ja Dazai, myös Akutagawa teki itsemurhan. Hän oli vasta 35-vuotias.

Kulttuurihistoriallisena vastakkainasetteluna aistikas, näynomaisen dekadentti ja eroottinen taishō-kausi onkin sitä seuranneen, militaristisen ja rankasti tapakoodatun keisari Hirohiton shōwa-kauden taiteen vastinpari tavalla, joka ainakin minun kirjoissani muodostaa japanilaisen psykososiaalisen dialektiikan pitkälle postmoderniin aikaan saakka. Lisämaustetta kuvioon saa vielä, jos sijoittaa hampurilaisen pihvin alle vuosisatojen vaihteessa Japanin opiskelija- ja älykköpiireihin tihkuneen marxilaisuuden ja sosialistisen realismin, jonka puitteissa Akutagawan kaltaisia esteetikkoja ei hyvällä katseltu.

Omalaatuisinta ja kiehtovinta Akutagawassa onkin ilman muuta hänen ohjelmallisesti ajamansa ”luonnosteleva kirjoittaminen”, joka vastusti naturalismia ja taiturimaista juonisommittelua ja suosi sen sijaan vaikutelmia; tavallaan tapahtumien oheistuotteena syntyvää tunnelmaa. Perehtyneessä ja oivallisesti kontekstualisoivassa kritiikissään Miika Pölkki puhuu tässä yhteydessä Cézannesta ja Akutagawan maalaustaidevaikutteista (seuraavat lainaukset Pölkin tekstistä):

”Pääpiirteiden luonnostelu on kuvan sommittelussa välttämätöntä, mutta kertomus nojaa Akutagawan mukaan enemmän sävyihinsä kuin sommitteluunsa.”

Ja, erityisen hienosti:

”Voidaankin sanoa, että Akutagawa kiinnittää huomioita kertomukessa kehkeytyvään ylimääräiseen, johonkin harkitun sommitelman ylittävään, jota kantakiinalaisessa ajattelussa nimitetään vallitsevan värin tai maun puuttumiseksi (kiin. dan). Kun ei pitäydytä yhdessä värissä tai maussa, kyetään kauttaaltaan värjäytymään ja maistelemaan kaikkia makuja. Esimerkiksi Cézannen maalaus Mont Sainte-Victoire (1904) pikemminkin todentaa vuoren läsnäoloa kuin kuvaa vuorta, ja kokemus vuoren läsnäolosta vain voimistuu, jos maalausta katsoo hieman sivultapäin. Maalaus ei siis oikeastaan ole silmin nähtävä, sillä kömpelösti kerrostuva sävykirjo tavoittaa itsestään selvän kokemuksen, sen miltä tuntuu seisoa vuoren juurella ja aistia sen läsnäolo. Cézanne tavoittaa juuri tämän tajunnan käänteen — maalauksen yhtäkkisen muuttumisen vuoreksi — paremmin kuin kukaan. Ja sama pätee Akutagawan novelleihin.”

Siitä, tekeekö Akutagawa tämän yhtä suvereenisti kuin Cézanne tahollaan voidaan olla montaa mieltä, mutta taustalta löytyvän ajatuksen allekirjoitan luultavasti eräänä kaikista tärkeimmistä 1900-luvun taiteen tyylipiirteistä, joka leikkaa maalaustaiteen puolelta (Cézanne) aina kirjallisuuteen ja ennen kaikkea elokuvan puolelle. Ei suinkaan ole vahinko, että Robert Bresson, elokuvahistorian omalaatuisin hullu, hylkäsi uransa taidemaalarina aikansa eläneenä muotona tullakseen juuri elokuvantekijäksi. Bresson katsoo kuvataiteen historian melko pitkälti loppuneen juuri Cézanneen, joka murtautui figuratiivisen tradition kahleista silkaksi värin liikkeeksi ja kulmaksi. Kubismi, surrealismi, De Stilj, suprematismi, abstrakti ekspressionismi… nämä ovat vain ne liikkuvan kuvan implementaatiot, joiden silmu on jo Cézannen taiteessa… Nähdäkseni tämä esteettinen hahmotustapa on se idea, jonka 1900-luku toi taiteeseen.

Pohdittaessa suomalaisen nykynovellin tilaa ja keinoja Akutagawan valikoimassa on nähdäkseni myös paljon mielenkiintoista ohjelmallisesti, sillä sadassa vuodessa kysymyksenasettelut eivät ole mainittavissa määrin muuttuneet (tästä kts. lopun alaviite). Tämä on nähtävissä jo siinä, miten selittämättömältä satavuotias taiteen avantgarde estetiikkana/dialektiikkana tuntuu yhä edelleen, vaikka sen lopputulemat onkin kanonisoitu ja kaupallistettu niin pitkälle kuin mahdollista jo elinikä sitten. Kun selkeä ja samastuttava juoni- ja hahmovetoisuus on lutviutunut luonnolliseksi tavalla, jota ei tuntuisi olevan murtaminen, kehii esimerkiksi ”korkeakirjallisuus” aina uudestaan alkuun kokiessaan yhä uusia epäkuolleita ylösnousemuksiaan. Siinä missä joku vastikään suomeksikin saatu Infinite Jest on ”vain” Ulysses vahvistettuna Finnegans Waken hypertekstuaalisuudella (viiteapparaatti), on autofiktio romaanin (eli taideteoksen) kaavussa lähinnä paluuta automaattikirjoitukseen tai siihen sirpaleiseen omaelämäkerrallisuuteen, josta jo surrealistit ammensivat. Sitä paitsi mitä muutakaan on Marcel Proust kuin autofiktiota? Samaisesta omaelämäkerrallisuudesta juuri Akutagawa teki leipälajinsa satakunta vuotta sitten.

Tahtoo ehkä vain sanoa (jos kohta seuraava tulisi ottaa pikemminkin proosakirjoittajan praktisena kysymyksenasetteluna kuin esimerkiksi kirjallisuushistoriana tai -teoriana), että mielestäni aikakausilla — 1900-luvun alun Japanilla ja 2020-luvun läntisellä maailmalla — on libidinaalisesti hyvinkin paljon yhteistä. Nykykeskustelussa ”hysteeristä realismia” tai liiallista ironiaa tai metaa tai mitä ikinä syytetään tavallaan aivan samoista asioista, kuin Taishō-kauden taidetta. Yhtäältä arvostellaan sen kyvyttömyyttä murtautua politiikan puolelle, siis toisin sanoen itketään sitä, ettei taide pysty uudelleenmäärittämään ja käytännön tasolla muuttamaan yhteiskunnallisen järjestäytymisen aineellisia ehtoja. Toisaalta ”esteettisyydessään” tai ”boheemiudessaan” kirjallisuutta syytetään sen kyvyttömyydestä/haluttomuudesta mennä siihen ”syvyyspsykologiseen narkoosiin” (vrt. nationalistinen taide, eri harha, sama eskapistinen lopputulema), toisin sanoen psykologisen romaanin vuoristorataan, jonka syöttöporsaaksi freudilaisittain pullistunut länsimainen viihdeteollisuus on itsensä ahminut samastumishalun ja koskettavuuden ja kohtaloiden jakamisen ja ties minkä harhojen toivossa. Kaava, jonka tv-sarjat ja elokuvat ovat sittemmin imeyttäneet perimmäiseksi rakenneperiaatteekseen. Tietenkään hysteerisellä realismilla tai ironialla ei ole tarjota näitä kummempia ”vastauksia” mihinkään kirjallisuuden kysymykseen. Mitään vastauksia ei ole, koska taide on ”tarkoitukseltaan” samankaltainen olento kuin moraali tai etiikka. Se muuttuu ja kehii, pysyy samana ja silti erilaisena. Tarkoitukseni onkin pikemminkin saada huomio kiinnittymään näihin historiallisiin piirteisiin.

Valikoiman novelleista oudoimmat ja hienoimmat lienevät ”Helvettisermi” ja ”Kappa”, joista edellinen on lähempänä klassista ”taideteos elämän kuvastimena” -traditiota Balzacin ”Tuntemattoman mestariteoksen” ja Wilden Dorian Grayn muotokuvan tyyliin (jos kohta maustettuna buddhalaisen helvetin kuvauksilla), mutta jälkimmäinen on autofiktiivisessä mytologiasekoilussaan ja kertojan löytämän, kokonaisen kappasivilisaation kuvauksessaan melko oranssilla tasolla outoudessaan. (Kapat ovat yksi vanhan japanilaisen kertomaperinteen yōkaista eli demoneista; ne ovat vihreitä, vesistöissä eläviä kilpikonnamaisia peikkoja, joilla on selkäpanssari, sammakon raajat ja joille maistui ihmisliha).

Onko Akutagawan novellistiikka teoksellisesti erityisen hienoa, verraten esimerkiksi klassiseen novellistiikkaan? En osaa aivan sanoa. Varmaa on, ettei se ole samalla tavalla eleganttia ja ”hienostunutta” kuin esimerkiksi myöhemmät ja muotovaliommat tekijät (japanilaisessa kontekstissa esimerkiksi Kawabata tai Mishima). Mutta se on riekaleista ja kiehtovaa, monia traditioita yhteensulattavaa luonnostelua, jossa näkyy vanhan ja perinteikkään kulttuurin henkinen murros saavuttaessa modernismiin tavalla, jonka esteettinen problematiikka muodon ja tyylin suhteen nostattaa vastakaikua ainakin minussa.

----
Alaviite:

En tiedä, johtuuko tämä kehämäisyys 1) kapitalismin luonteesta ja 2) taiteen/teorian olennoitumisesta kulutusyhteiskunnassa, jossa (esimerkiksi adornolaisittain) alkuperä ja ainutlaatuisuus ovat historiallisuudessaan ja hetkellisyydessään loppuviimein korvautuneet toistettavuudella ja kontekstista poissiirtämisellä, ”luonnottomaksi” pakottamisella. Taiteluontonsa lisäksi taideteoksella on luonteensa elämystuotteena ja -palveluna, vaihdon välineenä, jonka kuka hyvänsä voi ostaa mikäli rahaa riittää, aina mitä groteskeimpiin luksustuotteisiin ja omistuksiin saakka. Niinpä teos on samalla jo valmiiksi tyhjä, suhteeton ja historiaton; onhan kyse olemuksellisesti mittaamattomasta asiasta, joka on mitattu väkisin, pakotettu arbitraariseen ja yhteismitattomaan vaihtosuhteeseen.

Mutta kenties tällaisen kysymyksen purkaminen ei ole kirjailijan tehtävä. Todennäköisintä on, ettei minkäänlaista vastausta edellisen kaltaiseen ongelmaan ylipäänsä ole: olen myös sitä mieltä, että taide on luultavasti ”silkkaa roskapostia” ja sinänsä sen ideologisuudesta vääntäminen näin etuoikeutetulla tasolla on vain hölmö silmänkääntöpeli hiekkalaatikolla, jos kohta näin pitkälle redusoitaessa kaikki muukin on! Joten jos (ja koska) älykkyys on jossain kasvualustassa X tapahtuva prosessi tai automaatti, joka osaa eritellä ympäristöstään toistuvia rakenteita ja malleja, on tuolle älylle ollut hyödyllistä muodostaa tietoisuus niistä malleista, jotka eivät juuri sillä hetkellä tapahdu, mutta joita äly huomaa suosivansa. Niinpä äly tuli tietoiseksi omasta psykologiastaan ja kompleksisuudestaan, mistä taasen seurasivat itse- ja takaisinmallinnus suhteessa siihen, miten tuo ’itse’ ennustaisi tai selvittäisi tietynlaiset tilanteet: tästä syntyi tietoisuus. Niinpä myös taide on tämän mallintamisprosessin sisäinen juonne, joskin siten, ettei taiteessa lopputulemalla ole niin selkeää ”käytännön” implementaatiota, ainakaan kokonaisen kulttuuriteollisuuden ja -alan mitassa.

Taide vaikuttaisi siis olevan ”vain” loputon, ikuinen leikki; eräänlainen villiintynyt virhe, joka permutoi itseään suhteessa aiempiin malleihin ja niiden muodostamiin konstellaatioihin. Tätä leikkiä kulttuuriteollisuus (uskonnoista ideologioihin) ohjaa ja hallinnoi. Olemassaolosta taide sanoo kyllä saman kuin tiede, mutta toisenlaisella kielellä; taiteen kielestä puuttuu komputaatio. Niinpä niin taiteen ongelma kuin myös sen ”pyhä” ovat saman asian kaksi puolta: taiteen suhteen ei ole olemassa varmuutta ja lopputulosta, mihin perustuu sen ainutlaatuisuus. Samalla se voi jatkua loputtomasti moraalisten koodistojen ja kulttuurisotien petrimaljana.

[Irina]

Hyvä valikoima novelleja joista tunnelma vaihteli hilpeästä tai ainakin koomisesta synkkään epätoivoon. Akutagawa maalaa todella taitavasti vahvasti hahmottuvia mielikuvia ja tunnetiloja. Huumori ja erilaisten ihmisryhmien ja ylipäätään ihmiskäytöksen ivaaminen muita pidemmässä Kappa-novellissa kolahtivat myös. Suomennos vaikuttaa pätevältä ja oli mukava saada pieni esittely Akutagawasta aluksi, mutta jäin kaipaamaan selityksiä tai loppuviitteitä monille japanilaisille yksityiskohdille ja viittauksille, kuten viimeksi lukemissani Pekka Masosen suomentamissa Dazain novelleissa ja Kai Niemisen suomentamissa eri japanilaisteoksissa.

[Satu · Rating 4 out of 5]

Luin osan kokoelman novelleista aiemmin keväällä englanniksi. Suomeksi ne kuitenkin aukenivat minulle eri tavalla (kuten etukäteen epäilinkin) ja nautin lukemisesta enemmän kuin englanninkielistä käännöstä lukiessani.

[Heli · Rating 5 out of 5]

Akutagawalla on erikoinen tapa kirjottaa - esipuheessa sanotaan jotenkin niin, että novellin tyyli ei ole vain astia, jonka sisällä tarina on, vaan osa kokonaisuutta, ja se on ihan totta. Nautin näistä suunnattomasti, ja mietin taas, miksen lue novelleja enemmän

[Jarkko Vuoriluoto · Rating 4 out of 5]

Häkellyttävä kokoelma novelleja, jotka lopussa yhdistyvät kokonaisuudeksi. Sairauskertomukseksi.

[Liia Pasanen]

Tää oli hupaisa