Rose on poissa

by Katja Kettu

Villinä leimuava rakkaustarina täynnä kielellistä taituruutta ja kahleettoman mielikuvituksen lumoa.
Joskus en muista äidistäni Rosesta muuta, kuin että hän oli villi. Sellainen villi sielu, jonka ei tarvitse tehdä suuria asioita tai suorittaa karmeita seikkailuja ollakseen uskottava siinä mitä on: vapaana virtaava henki.
Suomalainen Ettu herää reservaatista Minnesotasta ja huomaa, että rakas Rose on poissa. Poliisiasemalla selviää että Etulta on kadoksissa 35 vuotta. Hän muistaa vain ajan, jolloin Rose oli hänen vierellään. Mihin seudun intiaanitytöt katoavat, ja miksei tapauksia selvitetä?Rosen ja Etun tytär Lempi on puoliksi ojibwa-intiaani ja puoliksi suomalainen. Lempi ei tiedä miten päin elää, sillä hän on reservaatissa liian valkoinen ja sen ulkopuolella liian intiaani. Lempi kokoaa omaa elämäänsä äidin lähellä olemisen muistosta, elämänkokemustensa sirpaleista ja kaukaisista sukujuuristaan Suomessa. Isovanhemmissaan, Etun isässä ja äidissä, Lempi kokee häivähdyksen tuota nostalgista maata, jota hän todellisuudessa ei ole itse koskaan nähnyt.Ennen Rose on poissa -romaania Katja Kettu on kirjoittanut mm. tietokirjan suomensukuisista intiaaneista, fintiaaneista. Hän on myös toimittanut antologian, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Näistä aihepiireistä kasvaa suurI tarina, joka on toiveikkaampi kuin todellisuus.

Genres: Fiction, Finnish Literature, Historical Fiction, Contemporary, Audiobook, Roman, Romance

284 pages, Hardcover

First published January 1, 2018

Reviews

[laleliest · Rating 4 out of 5]

2018, Lempi verschlägt es zurück nach Minnesota. Sie ist halb Ojibwe, halb Finnin und in dem Reservat an der Grenze zu Kanada aufgewachsen. Vor 45 Jahren verschwand ihre Mutter Rose, die von ihrem dementen Vater Ettu regelmäßig als vermisst gemeldet wird. Diesmal wird allerdings noch jemand vermisst. Ein blondes Mädchen. Bei der Suche nach Spuren werden Lempi grausame Dinge aus der Vergangenheit offenbart.
Der bereits 2018 in Finnland erschienene Roman wurde nun von Angela Plöger für den Ecco-Verlag übersetzt. Die Autorin, die selbst viele Jahre beim Ojibwe-Stamm verbrachte, erzählt über tief sitzenden Rassismus und Identitätsverluste in und um die Reservate. Dabei spielt vor allem Frauenhass und (Kindes-)Entführung eine große Rolle. Die Grausamkeiten sind aufgrund des malerischen, naturverliebten Schreibstils kaum auf Anhieb erkennbar. Die eigentliche Handlung passiert eher zwischen den Zeilen. Aufgebaut ist das Buch in zehn Kapiteln, in denen abwechselnd Lempi aus dem Jahr 2018 Briefe an einen Freund und Rose 1973 kurz vor ihrem Verschwinden Briefe an Lempi schreibt. Wörtliche Rede wird nicht als diese gekennzeichnet, was mir das Erschließen des Inhalts teilweise erschwerte. Dennoch bin ich wirklich baff von dieser Geschichte. Indigene Völker und die Vertreibung dieser durch die Weißen ist (leider) nichts Neues. Katja Kettu hat mir mit diesem Buch aber einen Zugang zur Thematik gelegt, die wie ein fallender Schleier wirkt. Im Anhang finden sich Literaturlisten mit Buch-, Artikel- und Dokumentarfilmempfehlungen zur weiteren Recherche, die ich definitiv in Anspruch nehmen werde. Die Geschichte tut weh, macht wütend und informiert gleichzeitig. Von mir gibt es eine Empfehlung, wenn auch mit Vorsicht.

[Riikka Koo · Rating 3 out of 5]

Valtavan vaikea arvioida. Hienohan se on, upeakin oikeastaan. Ei meinaa päästää otteestaan, ja mieli hykertyy kun kieli menee solmuun. Mutta. Intiaanien kuvaus oli ihan liiankin stereotyyppejä vahvistavaa. Ehkä tarkoituksella, mutta ahdistavasti. Ja joku olisi kyllä ehdottomasti saanut vielä ainakin kerran oikolukea tekstin ja oikoa tarinan epäloogisuudetkin. Harmi, että tuntuu jääneen vähän kesken.

[Стефани Kalcheva · Rating 4 out of 5]

Искам да започна с това, че аз научих ужасно много неща от книгата. Разбрах, че индинаците от племето одижбве вярват, че човек има предначертана пътека, от която се отклонява точно седем пъти в живота си. Запомних, че в началото на 20 век в САЩ пристигат около триста хиляди финландци, като основно се заселват около гори и мини. Част от тях се женят за автохтонното население на Северна Америка.
"Нали си спомняш как ти обяснявах, че животът е наръч от разклоняващи се пътеки? Как от всяка има по седем и ако човек се заблуди прекалено много по пътя, намира своята гибел. Ето защо трябва да смени посоката си седем пъти, седем пъти скитникът се обърква и седем пъти имаме възможност да се върнем на пътя, предначертан от името и сънищата ни."
Кате Кету прекарва години в обществата на оджибе и американските финландци, този роман не е написан просто ей така, информацията е толкова истинска и жива, че чак боли на моменти. Когато четях какво се е случвало и се случва по резерватите, за изчезналите и малтретирани жени, расизма, сякаш историите на реални хора са прожектираха в главата ми. Най-тежкото за приемане за мен бе насилственото отвеждане на децата от резервартите в интернати, чиито детайли едва ли ще забравя. Също така през 60-те и 70-те против волята и често без знанието им са стерилизирани около една четвърт от автохтонното население на Северна Америка. Това не е художествена измислица, това са фактите.
Всички тези научих, докато се омотавах в приказната нишка на Лемпи, чието детство е приключило преди 45 години, когато майка й Роуз изчезва. Нишката е и криминална, и емигрантска, и вълшебна с всички ритуали и преображения. Нашата героиня е полу-финландка, полу-индианка, което й докарва проблеми едновременно с финалндците, индианците и американците. Никъде не се чувства напълно приета и разбрана, никъде не е сред свои. Целият й живот минава в усещане за празнота и неяснота, докато един ден не се налага да се върне по родните земи и да се изправи лице в лице с най-големите семейни тайни.

[Viera Némethová · Rating 5 out of 5]

Vlčí ruže je podobne ako aj ostatné knihy Katje Kettu príbehom o ženách, ktoré pre svoju slobodu, nezávislosť, talent a dar byť sebou, prichádzajú o lásku, pokoj, rodinné zázemie a aj o život.
Kettu nás vo svojom poslednom románe vovádza do sveta, ktorý je pre pre väčšinu z nás úplne neznámy. Do miest, kde žijú Findiáni. Kto to je? Sú to potomkovia fínskych priťahovalcov do Severnej Ameriky , ktorý sem prišli na konci 19. a začiatkom 20. stor. a pôvodných obyvateľov. Spájajú sa v nich všetky črty oboch rozdielnych svetov. Dnes sú títo ľudia viac Indiánmi ako Fínmi, ale na svoj prastarý život si stále nepriamo spomínajú. Tvrdohlavosť, nezávislosť, túžba žiť životom svojich predkov. Do toho ale vstupuje štátny systém, ktorý im odoberá deti na prevýchodu do internátnych škôl a systém, ktorý ich núti žiť v rezerváciách, mimo iných ľudí.
Vlčí ruže je meno ženy, ktorá po dlhých rokoch hľadá svoju matku, jej priateľku a iné stratené mladé ženy a dievčatá. Každý človek má vraj svoju cestu, z ktorej sedemkrát za život odbočí a zíde z nej. Nie vždy je mu ale súdené, vrátiť sa na svoju cestu späť.
Podobne ako v Porodní bábě sa hlavná hrdinka prihovára láske svojho života, v tejto knihe oslovenie "Johannesi muj" vystiedalo " Jime, Šedý chlupe".
Ženy v románoch Katje Kettu milujú život, milujú byť milované a zamilované a majú silné osobné čaro. Jazyk týchto príbehov je nádherný, vášnivý, ženský, naliehavý a magický.

[Helin Puksand · Rating 5 out of 5]

Katja Kettust on saanud kirjanik, kelle iga järgnevat raamatut ootan põnevusega. Tema raamatuid ei saa liigitada meelelahutuskirjanduse alla, sest teemad, millest ta kirjutab, on rasked ja valusad. Aga kuidas ta seda teeb, on lummav. Muidugi tuleb siin kohal tänada tõlkijat Kadri Jaanitsat, kes on selle poeetilise keele ka eestlastele kättesaadavaks teinud. Eelkõige keele tõttu ei saa seda raamatut ühe hooga läbi ampsata, vaid seda tuleb vaikselt mekutada ja nautida.
Raamatu teema ei ole siiski kerge ega kaunis. Nagu ka teistes Kettu raamatutes, keskendub autor minevikule. 20. sajandi alguses rändas ligi 300 000 soomlast Ameerikasse. Osa neist jäi elama reservaatidesse ja abiellus indiaanlastega. Nii said nad ka nime - findiaanlased. Nii läksid ka Lempi, Väikese Käpa vanavanemad Ameerikasse. Lempi isa leidis reservaadist armastuse - Rose. Ühel aastal aga Rose kaob ja keegi ei ole temast pärast enam midagi kuulnud. Lempi isa aga kaotab mälu, ega oska Rose kadumise kohta midagi öelda.
45 aastat hiljem läheb Lempi taas tagasi oma sünnipaika ja tahab teada tõde. Tema kunagine armastatu Jim Hallkasukas annab talle ema kirjad, mis on alles hoitud. Nii ongi raamat kirjades, vaheldumisi Rose kirjad 45 aasta tagusest ajast ja Lempi kirjad Jim Hallkasukale. Kiri kiri haaval jõuamegi tõele lähemale. Rose kadumine oli mõistatus, kuid selleni viisid mitmed keerulised inimsuhted. Lõpplahendus oli minu jaoks ootamatu, ma ei osanud seda kahtlustada. Kõigele lisaks saame teada indiaanlaste keerukast olukorrast, mis annab kogu loole veel järgmise mõõtme.
Raamat sobib neile, kes naudivad kaunist keelt ega pelga keerulisi teemasid.

[Dasha · Rating 5 out of 5]

Keby bolo možné dať tejto knihe 10 bodov, dala by som jej 10 z 10tich.

"Štestí se ukázalo, když Rose kdysi skočila ze stromu tátovi do náruče, s vlčím mládětem v podpaždí, na čele otevřená rána, a razem se změnil všechen předurčený chod dějin, z Rose a Ettua se stala osa, kolem níž se točilo všecko ostatní, stromy v rezervaci a mihotavé bludičky, vítr rotujúcí ve ztichlých důlních věžích. Ovšem celkem překvapivě poté nenasledovaly katastrofy ani tornáda, pouze klid a mír. Ettu a Rose se chtěli jen choulit k sobě a při probuzení cítit, jak klidný život v mechovém zákoutí Zámezí plyne dál. (...) Nejkrásnější a zároveň nejděsivější na světe je šance na lásku."

[Laura Walin · Rating 4 out of 5]

Minulle Katja Kettu on suomen kielen mestari. Hän osaa omintakeisellaan kielellä luoda aivan oman maailman, jonka lukijana otan kyselemättä vastaan joka kerta. Nyt hän vie minut 1900-luvun lopun intiaanireservaatteihin ja moninkertaisen ulkopuolisen (intiaanin ja amerikansuomalaisen liiton jälkeläisen) mukana aikakauden pimeimpiin tapahtumiin.

Ihan loppua lukuun ottamatta kirja oli minulle viiden tähden elämys. Rakenne noudattelee hienoa ajatusta ihmiselämästä määrättynä tienä, jolta polulta voi seitsemän kertaa astua harhaan. Tapahtumat - luotettavat ja epäluotettavat muistot - selviävät juuri oikeaan aikaan oikealla tahdilla. Ihmisten elämät pienine iloine ja suurine murheineen ovat uskottavia ja moniin henkilöihin ehtii kiintyä. Se loppu vain...toisaalta liian mystistä ja toisaalta liian siirappista minun makuuni.

[Mimi · Rating 3 out of 5]

Joskus en muista äidistä muuta kuin että tämä oli villi. Sellainen villi sielu, jonka ei tarvinnut tehdä suuria asioita tai suorittaa karmeita seikkailuja ollakseen uskottava siinä mitä on, vapaana virtaava henki.

Tämä oli huumaavan hyvä, mutta aavistuksen keskeneräisen ja kiirehdityn oloinen. Luin alle vuorokaudessa, joten ongelmana ei ollut että olisin unohtanut asioita... Vaan silti osa hämärtyi epäselväksi sumuksi, enkä ollut ihan varma pääsinkö edes tähän taikapiiriin sisään.

[Tiina · Rating 2 out of 5]

Tämä kirja ei ollut minua varten. Se oli ensimmäinen Kettuni, enkä ainakaan tämän perusteella aio lukea kirjailijan muita teoksia. Tässä muutamia ajatuksiani, aloitetaan positiivisesta ja siirrytään miinuksiin:

+ Mielenkiintoinen miljöö, josta en tiennyt mitään etukäteen.
+ Paikoitellen kieli oli oikein kaunista, pidin myös vieraskielisistä lisäyksistä.
+/- Tietyt yksityiskohdat, kuten pakkosterilisaatio ja väkisin kouluun vieminen koskettivat, mutta niihin olisi voinut käyttää paljon enemmänkin aikaa.
- Lempi päähenkilönä oli todella ärsyttävä eikä oikeastaan tuonut tarinaan mitään lisää. Jos teos olisi kerrottu pelkästään Rosen näkökulmasta, pitäisin siitä todennäköisesti enemmän.
- "Sinä"-kerrontaa oli raskas lukea, varsinkin kun "sinä" oli joka toisessa luvussa Lempi ja joka toisessa Jim.
- Paikoteillen kieli oli minusta inhottavaa, esimerkiksi ilmeisen aistikkaaksi tarkoitettu "tuoksua naaraalle" oli minusta ällöttävä tapa kuvailla naista, ja se vielä toistui useaan kertaan. Myöskään ylettömän sokeriset lempinimilitaniat kirjeiden alussa eivät olleet minua varten.
- Muun muassa tyttöjen kidnappaaminen ja myyminen seksiorjiksi oli valtava teema, jota vähän hipaistiin ja siinä se sitten. Aihe olisi ansainnut enemmän painoarvoa teoksessa, oikein tuli paha mieli siitä, kuinka kadonnut raskaana oleva tyttö ohitettiin kerronnassa jatkuvasti.
- Kirjan alku oli todella tylsä, keskikohdassa pääsin paremmin mukaan, mutta lopulta loppu jätti minut täysin hämmentyneeksi. Muuten realistisessa kirjassa lukijan pitäisi siis uskoa, että Rose muuttui todella sudeksi? Maaginen realismi on toki suosikkigenrejäni, mutta tämän teoksen loppuratkaisuksi se ei sovi. Ja jos taas Ettu todella tappoi Rosen, lopun onnellinen kuvaus Etusta ja Rosesta yhdessä kaikkien vuosien jälkeen on täysin järjetön. Joka tapauksessa se on mielestäni hyvin kyseenalainen, sillä Ettu oli jo aiemmin lyönyt Rosea, ja myöhemmin tämä vielä pahoinpiteli vaimonsa henkihieveriin. Ja tätä hahmoa kohtaan oli selkeästi tarkoitus tuntea myötätuntoa, antaa anteeksi niin kuin Rose, silmänräpäyksessä? Ja vielä isona miinuksena oli todella siirappinen loppu, jossa täysin epäuskottava romanssi lapseksi juuttuneen Lempin ja persoonattoman Jimin välillä sai vielä epäuskottavamman käänteen, kun miehen vaimo sopivasti jätti tämän. Jim ei siis edes tehnyt valintaa, jäi vain sinkuksi ja päätti sen jälkeen, että Lempi on parempi kuin ei mitään? Siis mitä oikein luin??? Minulla oli tyystin erilainen kuva Ketusta kirjailijana.

[Mai Laakso · Rating 4 out of 5]

Katja Ketun vimmainen kertomus Rose on poissa on samalla rakkauskertomus ja kertomus kahden eri kertojan näkökulmasta 45 vuotta sitten sattuneisiin tapahtumiin. Kertojina toimivat Rose ja hänen tyttärensä Lempi. Rose on kirjoittanut kirjeitä tyttärelleen Lempille ennen kuin hän katosi, ja Lempi kirjoittaa kirjeitä miehelle, jota rakastaa.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Minnesotaan Fond du Lacin reservaattiin, josta Lempin suomalaiset isovanhemmat hankkivat tilan intiaaneilta. Heidän ainoa poikansa Ettu meni naimisiin Rosen kanssa, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua, ojibwa-intiaani ja anishinaaben.
Lempi on asunut 45 vuotta poissa reservaatista, mutta sitten hän sai puhelun, jossa kehotettiin Lempiä tulemaan kotiin, sillä hänen isänsä oli huonona. Lempi pakkasi kimpsunsa ja lähti matkaan. Saavuttuaan kotiinsa, isä ei tuntenut häntä, eikä intiaanisukukaan ollut innoissaan hänen näkemisestä. Karu kotiinpaluu. Ainoa, joka oli kiinnostunut hänen kotiinpaluustaan oli eräs mies, johon Lempi oli kiintynyt jo nuorena, mutta mies oli naimisissa.
Rose on poissa alkaa verevällä kielellä heti ensimmäiseltä sivulta. Niin verevällä ja voimakkaasti, että laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuhetkeä. Kirjan lopulta luettuani totesin, että juuri tällaisella kielellä pääsin hyvin syventymään alkuasukasheimon elämään 1970-luvulla ja tänä päivänä. Katja Ketun kirjoittama kieli on omalaatuinen sekoitus maagisuutta ja mystiikkaa, joka kiehtoo ja oudoksuttaa yhtä aikaa, vetää luokseen ja työntää pois, pidänkö vai en siitä mitä luen.

[Heidi · Rating 3 out of 5]

Olin välillä vähän hukassa tämän ketun kanssa. Sanasto oli tavallistakin vieraampaa, kun Ketun oman kielen lisäksi mukana oli intiaanikielen ja -kulttuurin sanoja, sekä tietysti niitä vanhan suomen sanoja. Välillä en siis kerta kaikkiaan ymmärtänyt. Välillä taas teksti tuntui ristiriitaiselta ja sekavalta. Epäselväksi jäi mm. sellainen sivuseikka, oliko Rose naimisiin mennessään neitsyt vai oliko hän synnyttänyt kuolleen lapsen edelliselle poikaystävälleen. Symboliikka sekoittui vahvasti kerrontaan, ja välillä oli vaikea sanoa, koska kerrottiin tosiasioita ja koska puettiin tunteita sanoiksi.

Vaikka lukeminen välillä tökki ja asiat jäivät hämäriksi, intiaani-näkökulma oli uusi ja kiinnostava. Kyllä on heitäkin rakas isänmaansa ja eräs valkoinen herrarotu kohdellut julman mielivaltaisesti, ja vielä pitkälle 1900-luvulle.. Suurin osa roiston rooleista oli jaettu miehille. Joko he olivat aivan läpimätiä tai sitten muuten vain sivuraiteilla. Ainoa poikkeus oli itsemurhaan päätynyt isoisä. Naisissa sentään oli tulta jäljellä, Rosessa erityisesti. Kertoja, Rosen tytär Lempi, oli kuitenkin liiskattu, muserrettu, vaiettu. Hiiren lailla hän hiipi tapahtumien reunoilla. Ankea kertoja teki lukemisesta paikoin raskasta.

Rose on poissa ei siis oikein tuntunut omalta. Ehkä odotin jotain muuta. Hiukan liikaa suitsutustakin olin ehtinyt kirjasta lukea.

[Mae Lender · Rating 5 out of 5]

Imelise keelega raamat! Ja sõltumata sellest, kas (antud juhul) indiaani temaatika sind paelub või mitte (mind ei ole see paraku kunagi sütitanud), siis Kettu määratud paras tempo, sügavuti minek - jah, tunne, et sa istud neil tegelastel peas, ja see ei ole see, et üks tegelane on sümpaatne ja sa kuidagi samastud temaga paremini! -, see ühtaegu vaikne, ent samas võimsa laenguga kirg, seda lihtsalt on hea lugeda. Kettu ei vali oma raamatutesse kergeid teemasid, helgeid hingi või sirgeid eluteid, ta kohe naudib mingi keerulise sasipuntra lahti harutamist. Veelgi enam, ta on osav ka lugejat läbi selle labürindi talutama.
Mis aga peamine, lisaks lugemisnaudingule saad ka ise jälle natuke targemaks ja midagi uut teada. Soomlaste ja indiaanlaste kokkupuutepunkt oli minu jaoks uue maailma avastamine.

[Sanna Jackson · Rating 3 out of 5]

Olen vähän yli puolenvälin ja lukukokemus on minulle hivenen ristiriitainen. Kirja on kyllä tempaissut mukaansa niin että pää pohdiskelee jatkuvasti tapahtumia ja kirjan mysteeriä vaikka pitäisi tehdä töitä, vaikka alku vähän kankea minulle olikin. Kerronta on toisaalta hurjan kiehtovaa ja säikeisiinsä kietovaa, toisaalta taas suorastaan ärsyttävää jotenkin hirveän kalevalaisena ja sanastoltaan ja kielikuviltaan outona (miten esimerkiksi puusta leimahdetaan alas? kielikuva on minusta merkillinen). Yhtaikaa sekä runollista että rujoa.

Isoin miinus kirjalle tulee kuitenkin siitä fiiliksestä, että kukaan ei ole lukenut sitä alusta loppuun ajatuksella ennen julkaisua. Ukko-Heinari on välillä Ukko-Hermanni - samalla sivullakin. Ensin Rose synnyttää kuolleen lapsen, sitten onkin neitsyt. Sitten annetaan ymmärtää, että jo koulukodissa tapahtui seksuaalista hyväksikäyttöä. Saman kirjeen sisällä välillä kertoja vaihtuu - ensin kirjoittaa Rose, sitten yhtäkkiä välissä onkin Lempin ajatuksia (muutenkin kuin sillä pienellä välillä erotettuna, jonka hogaamiseen minulla meni hetki).

Juuri nyt: haluaisin heittää työni sivuun ja lukea kirjan loppuun tältä istumalta. Sitten haluaisin jatkaa omaa kirjaprojektiani, kirjoittamista, johon huomaan tämän kirjan lukemisen hiukan jo vaikuttaneen omaa kirjoittamistani elävöittävästi. Olen vuosikaudet lukenut ensisijaisesti englantia, ja huomaan sen vaikuttaneen suomen kirjoittamiseeni köyhdyttävästi. Tämä kirja, kritiikistäni huolimatta, on kirvoittanut jotain sisälläni uinunutta.

[Ema Mele · Rating 4 out of 5]

Návrat do nádherně podmanivého jazyka, kterým Katja Kettu své příběhy o trýzněných menšinách vypráví a který dokáže do češtiny tak skvostně převést Jitka Hanušová. Ta dle zdejších finských recenzí evidentně vychytala i dost chyb a překlepů, které v originále figurovaly. A přesto řádka faktických chyb i v českém překladu zůstala (upozorňuje na to koneckonců i poznámka překladatelky na konci knihy) - ale s trochou benevolence je lze asi připsat nespolehlivému vypravěči, respektive nespolehlivým vypravěčkám, zvlášť když vycházejí ze vzpomínek starých skoro padesát let.

Prostředí indiánské rezervace a příběh traumatizované Findiánky, dcery indiánky a Fina, které před lety zmizela matka a autoritám to bylo jedno, bavily moc, ač bylo znát, že příběh psala Finka - třebaže jsme na březích Hořejšího jezera u kanadských hranic, je to furt samej finskej jogurt, sauna, jeřáb, vlk, potáplice a zákeřní Švéďáci everywhere.

Nechybí autorčino oblíbené koření: postava nezkrotné divoženy, osudová melodramatická láska, zmíněný trýznivý útlak menšin (zde indiánů), brutální násilí na ženách, ale i řevnivost mezi kamarádkami a generacemi žen (tchyně týrá snachu, babička ghostuje vnučku atd) a vyšinutá až jeblá ženská sexualita (v Můře se holka při sexu ráda nechala svázat, tady zase děvčata masturbují o břízu ftw). A trochu toho magického realismu k tomu, respektive fin(dián)ského podivna.

Přišlo mi to trochu redakčně odbyté (finský originál myslím, Jitka v české verzi zachránila, co se dalo), ale i tak se mi to dost líbilo, určitě víc než Můra.

[Susanna Rautio · Rating 3 out of 5]

Katja Kettu on valtavan ilmaisuvoimainen ja taitava kirjailija. Olen tottunut olemaan hänen kirjojensa parissa taikamaailmoissa - enkä nyt tarkoita aihetta vaan tunnelmaa.

Siksi hieno kirja Rose on poissa jää Kettu-sarjassa Kätilöä ja Yöperhosta heikommaksi.

Aihe on eksoottinen ja omaperäinen. Finintiaanius on vaatinut huikeasti taustatyötä. Tämän tarinan making of-jutut ovat jopa kiinnostavampia kuin tarina itse.

Monikulttuurisuus yleisesti ottaen on tietysti ajankohtaisempaa kuin ikinä. Sekin siis puhuttelee ja liikuttaa kaikkine epäoikeudenmukaisuuksineen.

"Rosen" intiaanimaailma on yhtä animalistinen ja aistillinen kuin Ketulla aina. Sen sijaan ongelma tässä kirjassa oli viimeisen päälle aiheenmukainen kieli, jossa luodaan omia maailmoja ihan sanatarkasti. Tässä kohtaa yleensä sukellan syvälle tunnelmiin, mutta nyt tuli kielitieteellinen olo ulkopuolelle jättävällä tavalla.

Lempi oli Ketulle liian lempeä hahmo. Mitä olisi kirjasta puuttunut, jos Lempi olisi ollut vain tytär?

Joka tapauksessa Rose sudentytär, sudenmorsian ja susi itsekin jäi vahvasti tästä kirjasta elämään.

[Waltteri · Rating 4 out of 5]

Kirjoittaa kauniisti, laskea sanat hennosti vieri viereen, kuljettaa niiden takana toista todellisuutta, joka valloittaa mielen ja vangitsee tunteen, tanssii villinä ilman rajoja. Katja Ketun sielukas kirja määrittää uudelleen, mitä maalaileva kerronta voi olla. Ääriviivojen täydellistä poissaolevuutta. Hänen maailmansa sykkii elinvoimaa.

[Reetta Saine · Rating 3 out of 5]

Ihastun aina uudelleen siihen, kuinka kunnianhimoisesti Kettu lähtee lukijaansa viemään. Jalat alta, aivot nyrjäyttäen, työntäen vieraan kielen korvaan ja lipsuttaen menemään.

Olisinpa lukenut tietokirjan ensin, sen voin antaa ohjeeksi seuraaville lukijoille.
Äänikirjana ei toiminut niin hyvin kuin toivoin - liian monenlaiset lajit sekoittivat pääni ja kieli lipui välillä ohi liian nopeasti.

[Jonna Riikonen · Rating 5 out of 5]

Pidin tästä valtavasti. Romaani tarjosi ehdottomasti yhden tämän vuoden parhaista lukukokemuksista!

[Henna | j a t k a l u k e m i s t a · Rating 2 out of 5]

Vähän sekava:/

[Vít · Rating 5 out of 5]

Tak tímhle výletem do Minnesoty mě Katja Kettu vážně hodně překvapila. Znám od ní Můru, Porodní bábu a nějaké povídky, čili čekal bych úplně jiné prostředí i dobu. O tom, že se Finové před cca 120 lety usazovali v indiánských rezervacích a mísili se s indiánským kmeny až do té míry, že vznikl výraz "Findián", jsem slyšel poprvé. Zaujalo mě to až tak, že si k tomu hodlám zjistit něco víc.
Přes krásný jazyk a dle mě skvělý překlad se to nečte úplně snadno, musíte si chvíli zvykat na trošku složitější styl vyprávění. Ale pak vás to dostane. Je to Katja jak ji známe, čili je to spíš ženský příběh, místy je to hodně syrové a plné sexu a ženám a dětem se tam bohužel často dějí hnusné věci. Hodně zajímavá je ta indiánská, odžibvejská linka. Ať už jsou to až příliš živé mýty, které hlavní hrdince Lempi, "Malé pracce", vstupují do života, tak reálná historie. Misijní školy, kam se nuceně odvážely indiánské děti aby se často nikdy nevrátily, ztracená děvčata, po kterých nikdo nepátrá, nebo třeba indiánské hnutí z počátku sedmdesátých let, které vyvrcholilo obsazením Wounded Knee a řadou mrtvých.
Je to zatraceně dobré.

[Ilmari Nokkonen · Rating 4 out of 5]

A highly interesting and original setup about the oppressive history of Native Americans, Finnish immigrants and a descendant of them, a ’Findian’ named Lempi.

The ingrediants were superb but the book was a bit too straight forward and cut a bit short. The story would have benefitted with some more background and indepth character building. This way it felt a bit shallow.

Still a fascinating read and, perhaps, with a bit more effort would have gotten the fifth star.

[Bianca Sandale · Rating 5 out of 5]

Zum ersten Mal seit Jahren habe ich ein Buch, das vor lauter Bleistiftnotizen und Mini-Post-Its kaum noch wieder zu erkennen ist. Ich bin tief in die Geschichte eingetaucht, es ist sprachlich wunderbar und ein absolutes Gesamtkunstwerk. Ich will unbedingt mehr von
Katja Kettu, einer der wichtigsten, finnischen Gegenwartsautorinnen.
Es ist eine Geschichte der finnischen Migraten und der amerikanischen Ureinwohner, eine gesellschaftskritische Studie, eine Gegenüberstellung von lutherianischen, religiösen Gemeinschaften und Naturglauben, von Liebe und Schuld.
Es ist eine Lektüre, die unglaublich beeindruckt und lange nachhallt.

fb #bücheramspitz
insta #buecheramspitz

[Saimi Korhonen · Rating 4 out of 5]

"Kuten Patti on opettanut, on jokaisella ihmisellä elämässään seitsemän polkua, ja seitsemän haaraa jossa suistua rotkoon. Seitsemän kertaa olen luullut löytäneeni tarkoituksen ja seitsemän kertaa erehtynyt. Syntyessäni minulle antoi äitini, parantaja Patti nimen Maa'ingan Oginiiwatig, mikä merkitsee Sudenruusua, nimi jonka nyt ymmärrän olleen kohtaloni koko ajan ja joka minun oli nyt täytettävä."

Lempi, Ojibwa-heimon naisen Rosen ja suomalaisen Ettun, tytär palaa lapsuutensa reservaattiin 45 vuoden jälkeen. Ettu menetti 1970-luvulla muistinsa ja kykynsä painaa uusia muistoja mieleen, samoihin aikoihin kuin villisieluinen Rose katosi. Kotiinpaluu herättää vanhoja muistoja, ja Lempi alkaa tarinoiden, kokemustensa ja äitinsä jättämien kirjeiden kautta vihdoin selvittää mitä hänen perheelleen tapahtui vuosikymmeniä sitten.

Rose on poissa oli mielenkiintoinen lukukokemus monelta kantilta. Ensinnäkin, Katja Ketun kieli on kerrassaan upeaa. Romaanin teksti on kuvailevaa, metaforien ja kielikuvien värittämää, ja paikoittain lähes unenomaista. Pidin erityisesti siitä, miten Kettu hyödynsi luontoa metaforissaan, eikä toistanut perinteisiä kliseisiä kielikuvia. Jokainen sana tuntui tarkkaan valitulta ja jokainen lause huolella rakennetulta. Yksi mieleenpainuvimmista kuvauksista oli tämä aloitus yhdessä Rosen kirjeistä: "Lempi Lemmityiseni, koivunvitsani, suomalaisen ja intiaanin rakkaudeta yhteenkiertyneistä rihmoista siinnyt tattilapsi." En ole lukenut toista kirjaa, jonka kieli olisi ollut tällaista. Rose on poissa oli sen takia yksi uniikeimmista lukukokemuksista hetkeen ja vaikka tarina itsessään ei ehkä ihan iskenyt niin lujaa kuin toivoin, on minun pakko antaa tälle teokselle 4/5 tähteä, ihan kielen vuoksi.

Ketun romaanin parasta antia oli, minun mielestäni, se, miten se kuvasi Lempin jakautunutta identiteettiä ja Yhdysvaltojen alkuperäisväestön kokemia kauheuksia yksilöiden silmin. Lempi on puoliksi ojibwa-heimon sukua ja puoliksi suomalainen. Hän on elänyt koko elämänsä omanlaisessaan limbossa, eikä hän ole koskaan kunnolla kuulunut minnekään: äitinsä kansan parissa hän on liian valkoinen, ja esimerkiksi pääosin valkoisia lapsia sisältävässä koulussa hän on liian "punainen". Suomalaisten ja alkuperäisväestön yhteentörmäys oli kiehtovaa luettavaa – oli esimerkiksi jännää lukea miten Rose totuttelee suomalaisen vaimoksi ja miten nihkeästi jotkut suomalaiset suhtautuvat naapureihinsa reservaatissa. Pidin Lempin tarinassa siitä, miten hän kirjan lopussa tuntuu löytävän uudenlaisen yhteyden äitinsä sukuun ja heimoon, ja tuntee olonsa enemmän hyväksytyksi ja kaivatuksi, vähemmän ulkopuoliseksi. Tähän nivoutunut rauha äidin kohtalon (äiti muuttui sudeksi suojellakseen perhettään Weendigolta ja isä surmasi äidin ihmisruumiin) kanssa ja ymmärrys siitä, että lapsuuden muistot ovat yhä ehjiä, yhä siellä, etteivät ne ole paljastuneiden totuuksien kautta hävinneet, olivat myös kauniisti mukana tuomassa hänelle ennennäkemätöntä rauhaa itsensä kanssa. Rosen kautta Kettu kuvasi tavalla laajempia alkuperäiskansoja koskeneita hirmutekoja – kertojana oli ehkä yksi yksittäinen tyttö, mutta hänen kokemuksensa kuvastivat laajempia, isoja ilmiöitä, joista kärsivät monet ihmiset. Rosen ajat "koulussa" ja se, miten hän kuvasi koulun henkilökunnan keinoja kirjaimellisesti piestä ja pahoinpidellä alkuperäiskansojen lasten kulttuuri ja identiteetti pois heistä, pakottaa heidät ottamaan uudet "valkoiset" nimet ja rukoilemaan oikeaa jumalaa, eli kristittyjen jumalaa, oli karmaisevaa. Karmaisevaa siksi, että nämä ovat aitoja historiallisia tapahtumia, tällaisia "kouluja", jotka pakottivat ihmiset antamaan lapsensa kasvatettavaksi, oli olemassa. Rosen tarinassa tuli ilmi myös alkuperäisväestön pakkosterilisaatio, se miten poliisit ja oikeusjärjestelmä eivät välitä ei-valkoisten ihmisten katoamisista ja tuskista, ja millaista vastarintatoiminta oli – oli mellakoita, mielenosoituksia, väkivaltaisia tempauksia sekä väkivallattomia tapahtumia, pamfletteja ja vaikka mitä.

Rose oli hahmona hyvin mielenkiintoinen. Ajoittain hän turhautti minua ja jotkut hänen valintansa ärsyttivät minua, mutta se vain kertoo siitä, että hän tuntui eläväiseltä ja, että reagoin hänen tarinaansa tunteella. Pidin hänen villistä sielustaan ja siitä, miten hän ei antanut kadonneiden tyttöjen kohtaloiden olla, vaan tutki ja koetti saada ihmiset etsimään heitä. Hänen rakkautensa Lempiä kohtaan oli hyvin koskettavasti kuvattu, samoin kuin hänen paikoittain ontuva, mutta aina palava romanssinsa Ettun kanssa. Hänen tarinansa päätös oli mielestäni mainiosti kirjoitettu ja yhdisti loistavasti realistista ja yliluonnollista. Kohtaus, jonka Lempi lopussa kuvittelee, jossa Rose-susi löytää muistonsa takaisin saaneen, kuolemansairaan Ettun ja istuu tämän viereen, painaa kuononsa tämän syliin, oli todella kaunis. Yhdessä jälleen, vuosien jälkeen, ilman katkeruutta siitä, miten heidän suhteensa päättyi. Rosen transformaatio oli ylipäätänsä mielenkiintoinen twisti, kuten myös se, ettei lukijalle koskaan tyystin selvinnyt oliko Weendigo oikeasti olemassa, vai oliko kyseessä vain ihmisiä, joiden pahuus ja julmuus oli niin hirviömäistä, että he olivat kuin weendigoita. Ainakin Korva-Mike oli mielestäni, olihan weendigon valtaama tai ei, hirvittävä jo sellaisenaan: hän oli kateellinen, katkera, omistushaluinen ja hän oli mukana tyttöjen ja naisten salakuljetuksen ja pahoinpitelyn ringissä. Lempi puolestaan kiinnosti minua hahmona hieman vähemmän, vaikkakin pidin, kuten aiemmin jo mainitsin, hänen identiteettiinsä liittyvistä jutuista. Hänen romanssinsa Jim Harmaaturkin kanssa ei innostanut minua kovinkaan paljon, vaikkakin hänen vuosikymmeniä kestäneiden tunteidensa kuvaus oli Ketun upean kielen vuoksi kaunista.

En osaa sanoa onko teoksen kuvaus Ojibwa-heimosta, sen kulttuurista ja elintavoista, autenttinen. En ole kuullut tai nähnyt hirveästi kritiikkiä tästä aiheesta, ja kirjan lopussa on kattava lista Ketun hydöyntämistä kirjoista ja artikkeleista, joten hän on ainakin tehnyt heimoa kuvatakseen paljon taustatyötä ja tutkimusta.

Rose on poissa oli kiehtova, soljuva lukukokemus. Olen iloinen, että kirja valittiin lukupiirini kuukauden kirjaksi, koska en tiedä olisinko lukenut sitä itsekseni ja olisi ollut mälsää jos olisin jäänyt paitsi näin jännittävällä ja omalaatuisella tavalla kirjoitetusta teoksesta. Se ei ehkä ollut juoneltaan suurin suosikkini, solid 3,5/5 kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen jo pelkästään tekstin tyylin vuoksi.

[Samu · Rating 4 out of 5]

Tässä tarinassa on pelkkää sydänsurua niin monella tapaa että lukijankin sydän on pakahtua tuskasta. Maailma on tuntematon mutta sen ihmiset kuitenkin niin kovin tuttuja. Tärkeä aihe, josta ei juurikaan ole kirjoitettu (myös Fintiaanit-tietokirja on samaisen kirjailijan tuotoksia ja loistava sekin). Kuitenkin tätä kaikkea käsitellään sen vaatimalla herkkyydellä ja arvolla.

Enempää ei ehkä irtoa nyt, tämä vaatii pidempää pureskelua. Sen sanon kuitenkin vielä, että olisi tämä Finlandiansa ansainnut.

Mielenkiinnolla tutustuisin Ketun muitin teoksiin.

[Tanja Korvenmaa · Rating 4 out of 5]

Ihana, ihana. Katja Ketun rosoinen ja värikäs kieli sopii juuri näihin maisemiin: intiaanien ja suomalaisten syvien tarinoiden kertomiseen. Välillä tarina menee melkein sirpaleiksi kielen värikkyyteen upotessa, tulee häilyvä ja muistamaton tunnelma, joka toisaalta harmittaa ja samalla sopii kirjan teemaan erittäin hyvin.

[Veselina Proycheva]

Историята на Лемпи ми допадна от историческа гледна точка. Научих интересни неща от бита на индианците от племето оджибве, които едва ли бих се сетила да разуча. Романът засяга важни теми като расизма, трафика на хора и насилието. Но фокуса за мен беше върху родовата памет. Какво се случва, когато изгубим принадлежност?

[Britt · Rating 4 out of 5]

Tykkäsin. Välillä vaikealukuista, mutta ihan OK tarina.

[Anneli Renfors · Rating 4 out of 5]

Hieno tarina Amerikan suomalaisista ja intiaaneista. Olisin antanut viisikin tähteä, mutta jokin läikähti yli. Jotain oli liikaa.

[Han_na · Rating 3 out of 5]

Intiaanin ja toisen polven suomalaissiirtolaisen tytär Lempi palaa juurilleen ja alkaa selvittää kadonneen äitinsä mysteeriä. Katja Kettu istahtaa jälleen huikaisevan sana-aarteensa viereen ja kehrää kieltä, joka on kaunista, inspiroivaa ja uudistavaa, vaikka tuottaakin välillä tekstiin epäsanoja, joiden semanttinen merkitys on rujo. Samalla hän luo kauniin rakkaustarinan, kenties suomalaisen kirjallisuuden kummallisimman masturbointikohtauksen ja antaa kaipaukselle sanat.

Tunnistin monia paikkoja ja tapahtumia Fintiaanien mailla-teoksesta. Välillä se vähän häiritsi lukuflowta, sillä tuntui kovin hurjapäiseltä sijoittaa tällainen teos niin pieneen yhteisöön kuin tuo intiaanien ja suomalaisten asuttama reservaatti, joka ihan oikeasti on olemassa.

Tämä on ehdottomasti yksi niistä kirjoista, jotka eivät vain toimi äänikirjoina yhtä hyvin kuin tekstinä. Eija Ahvo on upea ja täydellinen lukija, mutta hänkään ei voinut mitään ääneen luettuna hajoavalle rakenteelle. En tiedä johtuiko formaatista vai kerronnasta, mutta päähenkilö jäi minulle vieraaksi, vaikka hänen kauttaan tarinaa kerrottiin.

[Kirjoihin kadonnut || Johanna · Rating 3 out of 5]

Ensimmäinen Kettuni, jonka pelkäsin olevan liian hienostelevaa kirjailijantyötä minun makuuni. Pidin kuitenkin todella paljon kirjan tarinasta - Rosen ja Ettun rakkaustarinasta, heidän lapsensa, fintiaani Lempin, tarinasta sekä intiaanireservaatti miljööstä.

Intiaanien kulttuuri esiintyi kirjassa mielenkiintoisena, luonnonläheisenä ja hieman taikuuteen kiedotulta. Kirjemuotoinen kerronta oli toimiva, mutta kirjan kaunopuheinen kieli oli liian hiottua ja minun makuuni jopa teennäisen tuntoista. Kompastelin korulauseisiin ja kikkaileviin kielellisiin kiemuroihin, kun tarina olisi halunnut viedä.

Sisällöltään tarina on todella runsas tarina piti sisällään aina naisiin kohdistuvasta väkivallasta intiaanien elämään 70-luvulta nykypäivään ja yhteiskunnallisiin asioihin.

Lopputunnelmat kirjasta olivat kuitenkin enemmän positiiviset kuin negatiiviset.