Valamon vanhuksen kirjeitä -teos on ortodoksisen uskonnollisen kirjallisuuden klassikko. Siinä rippi-isä opettaa selkein sanoin hengellisiä lapsiaan.
Skeemaigumeni Johannes syntyi pienessä kylässä Tverin kuvernementissa 1873 ja kuoli Heinäveden Valamossa kesällä 1958. Hän vietti Valamon luostarissa lähes koko pitkän ikänsä lukuun ottamatta noin kymmenen vuotta kestänyttä jaksoa Petsamon luostarin johtajana. Heinävedeltä uuden asuinpaikan löytäneessä Valamossa hän toimi 1940-luvulta lähtien luostarin rippi-isänä ja ohjaajavanhuksena. Luostariveljestön lisäksi isä Johanneksella oli maailmalla lukuisia rippilapsia.
Valamon vanhuksen kirjeitä on valikoima skeemaigumeni Johanneksen hengellisille kaittavilleen lähettämiä kirjeitä. Hän vastaa niissä kysymyksiin, opastaa, lohduttaa ja rohkaisee rippilapsiaan, varoittaa ylpeydestä, vihasta ja tuomitsemisesta. Isä Johanneksen lempeä opetus ei perustu omaan järkeilyyn, vaan pyhään Raamattuun ja pyhien isien kirjoituksiin. Kirjeistä voi kuulla varhaiskirkon isien äänen. Niistä voi myös havaita, että usko ja elämä on yhtä skeemaigumeni Johannekselle.
Yövyin Valamon luostarissa ja tämä kirja löytyi yöpöydältä rukouskirjan ja ikonien maalaamisesta kertovan kirjan lisäksi. Isä Johannes oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta uteliaisuudesta luin muutaman kirjeen. Aika pian olinkin koukussa, ja kun en saanut kirjaa loppuun matkamme aikana, lainasin sen vielä kirjastosta päästyäni kotiin.
Nämä ovat tosiaan kirjeita skeemaigumeni Johannekselta 40- ja 50-luvulta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kirjeiden vastaanottajista ei anneta mitään tietoa, eikä kirjeille ole muutenkaan mitään kontekstia. Osasta kirjeitä on selvästi leikattu isoja pätkiä pois, luultavasti ihmisten yksityisyyden suojelemiseksi. Jäljelle jääneet osat käsittelevät hengellistä elämää ja erityisesti rukousta.
Kirjeet väistämättä toistavat itseään jonkin verran, mutta niistä sai kuitenkin hyvän kuvan ortodoksisen munkin kilvoittelusta. "Älä luota itseesi ennen kuin olet haudassa", sillä ihminen on aina erehtyväinen ja taipuvainen syntiin, erityisesti silloin jos uskoo olevansa jotenkin hurskas, sillä ylpeys on synneistä salakavalin ja turmiollisin.
En ole itse ortodoksi enkä edes uskonnollinen, joten lähestyn luultavasti tätä kirjaa ihan väärin. Joka tapauksessa minua kiehtoi suuresti, kuinka isä Johanneksen kuvaukset rukouksesta muistuttivat huomattavan paljon buddhalaisten meditaatiokuvauksia. Skeemaigumeni muistutti jatkuvasti, kuinka rukouksen sanoihin pitää suunnata tarkkaavaisuus, ja kuinka tämä tarkkaavaisuus kohdistetaan rintaan. Hän myös mainitsi, että pitkään rukoillessa voi joskus saada maistaa sitä, "kuinka Herra on hyvä", mikä kuulostaa kohtalaisen paljon samalta kokemukselta kuin buddhalaisten jhana. Ja kun vielä isä Johannes korostaa koko ajan, että rukouksen tavoitteena on tukahduttaa oma tahto ja saada vahvan nöyryyden tila, niin yhteys minän tuhoamisen välillä on aika selkeää.