Koskettava kasvutarina Ainosta, joka pyristelee irti uskonnollisesta yhteisöstä.
Aino pukeutuu maanläheisiin väreihin ja peittää pitkät, letitetyt hiuksensa huivilla. Hän on 17-vuotias, eikä ole koskaan pitänyt ketään poikaa edes kädestä, mutta on jo suostunut Armon kosintaan. He kuuluvat molemmat seurakuntaan, jossa ketään ei jätetä yksin ja kaikkeen on selkeä vastaus. Vaikka Armon kiinnostus hivelee itsetuntoa, Ainoa kauhistuttaa ennalta määrätty elämänpolku – ja yhtäkkiä hän ei ole varma enää mistään. Kestääkö usko asioiden kyseenalaistamista vai sortuuko kaikki? Askel vapauteen on samaan aikaan kaikkein houkuttavin ja pelottavin.
Pidin kirjasta valtavan paljon. Neutraalisti kerrotut uskonto asiatkaan eivät häirinneet, hyvää pohdintaa aiheesta eikä mitään aivotonta "uskontopalvontaa". Kerronta oli sujuvaa, mielenkiintoista ja mielestäni kirjan kirjoittamiseen oli paneuduttu, tai siitä sai sellaisen rauhassa kirjoitetun olon. Aihekin oli mielenkiintoinen ja, niin kuin jo mainitsin, sitä ei tuotu ärsyttävästi esiin palvonnan kautta vaan juurikin neutraalin toteavasti ja pohtivasti eri näkökulmista katsoen.
Upea kasvukertomus nuoresta Ainosta, joka taistelee tietään ulos uskonlahkosta, vaikka tiukan patriarkaalisen isän, värittömäksi alistetun äidin ja uskonyhteisön odotukset sekä vaatimukset painavat hartioilla. Ihosen pelkistetty kerronta on linjassa koruttoman esikoislestadilaisuuden kanssa, mutta onnistuu kertomaan tarkasti nuoren naisen sisäistä kamppailua. Ainoa taivas puhuu naisen oikeuksien puolesta - meillä naisilla on oikeus päättää omasta kehostamme, meillä on oikeus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin ja ennen kaikkea meitä naisia ei tule koskaan määrittää muiden kautta! Me olemme muutakin kuin tyttäriä, vaimoja tai äitejä.
Ainoa taivas on YA-kirjallisuutta, mutta tämä soveltuu mainiosti aikuisempaankin makuun. Kirja kertoo tärkeästä aiheesta ja toivonkin että mahdollisimman moni löytää tämän kirjan luettavakseen.
Vahva ja koskettava tarina lestadiolaisperheen tyttärestä Ainosta, jonka kasvuprosessi ohjautuu kohti seurakunnasta irrottautumista.
Tämä oli todella kiinnostava tarina, nuortenkirjaksi jotenkin hätkähdyttävän syvällinen ja analysoiva. Välillä tuntui uskomattomalta, miten syvälliseen analyysiin 17-vuotias päähenkilö pystyi, vaikka jotkin oivallukset tulisivat varmasti aikuisellekin vasta pitkällisen prosessoinnin myötä. Tykkäsin siitä, miten asioita ei selitetty niin, että ensisijaisena lukijana olisi kirjoitettaessa ajateltu nimenomaan lestadiolaisuutta tuntematonta henkilöä. Monet asiat vain... olivat. Vailla sen suurempaa selitystä, miksi ne tarkalleen olivat niin.
Minun oli vaikea saada kiinni, missä ajassa tarina tapahtui. Periaatteessa sen voi sijoittaa mihin kohtaan 2000-lukua tahansa, mikä osaltaa lisää mielestäni sen viehätystä.
Tämä onnistui toisaalta hieman ravistelemaan ennakkoluulojani, mutta toisaalta laittoi minut monesti kysymään "Onko näin?".
Kielellisti kaunis, hitaahko ja makusteleva tarina Ainosta - lukion kolmosta käyvästä lestadiolaistytöstä, jonka elämässä on aika tehdä suuria päätöksiä. Minusta Ainoa taivas ei ole kertomus vain nuoruudesta nuorille, vaan ihmisen tahdosta, yhteisön kaipuusta, johonkin kuulumisen voimasta, perheen ja rakkauden ikävästä ja siitä, mikä lopulta on rohkeinta. Miten tunnistaa se, mikä itselle on oikein.
Kirja lähes pysähtyy moneen kertaan, palaa omia jälkiään takaisin ja kiertelee suuria kysymyksiä yhä uudelleen. Kun sivuja ei enää ole, on ratkaisu: ehkä se oikea, ehkä se ainoa?
Sujuva ja mielenkiintoinen, lempiaiheestani kun kertoo. Vinkkarina tämä ei ehkä ihan massajuttu eli täsmäkirja ja ehkä ysien nykykirjallisuusaiheeseen sopiva ja kotimaisuuteen muutoinkin. Aikuisille ehdottomasti myös hyvä.
Essi Ihosen esikoisteos Ainoa taivas kertoo 17-vuotiaasta Ainosta, joka kipuilee perheensä ja esikoislestadiolaisen yhteisönsä odotusten sekä omien itsenäistymishalujensa välissä. Kirjan keskeisenä sanomana on kritiikki sitä kohtaan, miten miehet käyttävät uskontoa perusteena naisten alistamiselle. Aihe on tärkeä, mutta luettuani kirjan tuntui siltä, että uskontokritiikki pureskellaan tarinassa niin valmiiksi, että se ei oikeastaan jätä tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille.
Kirja alkaa lupaavasti hahmojen ja lähtökohtien esittelyllä mutta ei mielestäni käytä hyväkseen kaikkea sitä potentiaalia, mikä tarinalla alun perusteella on. Ainon suhdetta ihmisiin hänen ympärillään käsitellään hyvin pintapuolisesti, koska kaikki sivuhenkilöt jäävät yksiulotteisiksi, jopa karikatyyrimaisiksi. Useimmilla hahmoilla on kyllä selkeä paikka tarinassa, joten ei ole kyse siitä, että sivuhenkilöitä olisi liikaa, mutta olisin toivonut, että heitä ja heidän motiivejaan olisi käsitelty enemmän, koska se olisi tuonut lisää syvyyttä ja emotionaalista tarttumapintaa myös Ainon omaan tarinaan.
Kirjan kerronta ja kieli tavoittavat mielestäni uskottavasti teinin epävarman ja naiivinkin mielenmaiseman, mutta niissä näkyvät myös esikoiskirjailijan vielä kypsyvä kirjoitustaito. Ainon motiivit eivät aina tunnu loogisilta, koska lukijalle ei kerrota häneen vaikuttavista sivuhenkilöistä tarpeeksi, jotta Ainon reaktiot heidän tekemisiinsä tuntuisivat perustelluilta ja oikeutetuilta. Niin suuri osa tarinasta tapahtuu Ainon pään sisällä, että lukijan kuva sivuhenkilöistä perustuu ensisijaisesti sille, millaisia Aino kertoo heidän olevan sen sijaan, että lukija voisi itse päätellä, millaisia he ovat sen perusteella, mitä heidän näytetään tekevän. Kerronnan ongelmien takia koko juoni tuntuu haparoivalta ja paikoin jopa epäuskottavalta.
Kaikesta huolimatta toivon, että tämä ei jää Ihosen viimeiseksi kirjaksi, koska lukisin mielelläni, mitä muuta sanottavaa hänellä on. Kuten todettua, aihe on mielestäni tärkeä, vaikka toteutus ei olekaan tällä kertaa täysin onnistunut.
Tämä oli yllätävän hyvä. Tässä oli paljon asioita jotka muistuttivat minua Minna Canthin Papin perheestä, jonka luin koulua varten tänä syksynä.
Oli mukava lukea Ainon näkökulmasta ja mielestäni tämän henkinen ristiriita hänen uskontonsa ja näkemyksien välillä oli todella mielenkiintoista luettavaa. Suosittelisin!
Olen odottanut tämän Essi Ihosen esikoiskirjan ilmestymistä siitä asti, kun näin sen keväällä kirjakatalogissa. Vihdoinkin on julkaistu nuorille suunnattu kirja, jossa on teemana uskonnollinen yhteisö. Kuten olen aiemmin hehkuttanut, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on yksi parhaimmista lukemistani romaaneista, eikä hänen seuraava teoksensa Synninkantajat ole myöskään hassumpi. Aihe kiinnostaa minua suuresti, vaikkei minulla ole siitä juuri omakohtaista kokemusta. Tai ehkä juuri siksi se kiehtookin.
Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun on vaikea mahtua. Maailma oli niiden takana. Pelkäsin elämäni karkaavan liian kauaksi, jos en itse pyristelisi irti. (s. 11)
Ainoa taivas kertoo Ainon tarinan selkeällä, kauniilla tyylillä ja lineaarisessa aikajärjestyksessä ilman sen kummempia kirjallisia kikkailuja. Ainon ja hänen sisarensa Suvin välillä on syvä sisarussuhde, joka on murtumassa, kun Suvi astuu pian avioliittoon Larin kanssa. Aino jännittää Suvin puolesta hääyötä, josta hänellä on aavistus, muttei juuri mitään tietoa. Suvikin tuntuu olevan kihelmöivän hermostunut tulevasta, ja juuri se hääyö tuntuu olevan pahin jännityksen aiheuttaja, ei itse häärituaali.
Yksi sana ja Suvi lakkasi olemasta sama ihminen, joka oli nukkunut samassa kerroksessa kerroksessa kanssani. Peitin silmäni käsillä ja katsoin kengänkärkiäni. Kuinka kauan kuluisi aikaa, kun minä seisoisin samassa kohdassa, jossa Suvi nyt? (s.48)
Ainon vanhemmilla tuntuu olevan kiire saada myös nuorimmainen tytär pian naimisiin. Kapiokirstu odottaa valmiina ja sinne valitaan sopivat vuodevaatteet odottamaan tulevaa elämää vaimona ja lasten, mielellään useiden, äitinä. Kannattaako Ainon panostaa viimeiseen lukiovuoteen, kun hän ei tule koskaan menemään yliopistoon? Ainon vanhemmat, pelottavan patriarkaalinen isä ja alistunut, myötäilevä äiti ovat sopineet Armon perheen kanssa, että Armo voisi olla Ainon tuleva aviomies - poika on toki osoittanut itse olevansa Ainosta kiinnostunut, mutta Aino ei ole vielä varma. Ainosta tämä kaikki tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, jännittävältä, kihelmöivältä, uudelta. Aino saa Armon perheeltä syntymäpäivälahjaksi kirsikkakuvioisen huivin, jota seuroissa käyttämällä hän tavallaan julkisesti tulee hyväksyneeksi asian.
Se mies oli minun isäni. Minun rankaisijani, hän, joka tulisi aina muistuttamaan, mitä kaikkea olin tehnyt väärin. (s. 118)
Ainon isä on surullinen tapaus, joka piiskaa itseään siitä, ettei Jumala ole siunannut hänelle kuin kolme lasta. Hänen arkeaan rytmittävät Kirjan (=Raamatun) lukeminen ja siitä liikuttuminen. Kumisaappaat ovat isälle tärkeä symboli: hän on ostanut jo kumisaappaat valmiiksi vävylleen, ihan kuten hänen isänsä osti miniälleen. Ja ihan kuten hän on ostanut ne kaikille lapsilleen symboloimaan koskemattomuutta.
Tarina seuraa Ainon pohdiskelua tulevasta avioliitosta Armon kanssa, äitiydestä ja vaimona elämisestä samalla, kun hän yrittää valmistautua viimeiseen lukiovuoteensa. Tytön seksuaalisuus on heräämässä uteliaisuutena ja hämmentävinä tunteina, mutta siihen se jää. Kesäleirillä hän tutustuu Iinaan, jonka äiti on tullut ulkopuolelta, eli ei ole syntyjään esikoislestadiolaisesta liikkeestä. Tämä tuntuu Ainosta jännältä, sillä Iinan äiti käy töissä ja pukeutuu hameen sijasta housuihin. Ainon perheessäkin on vaiettu häpeä, seurakunnasta eronnut isoveli Valo, joka on mennyt naimisiin ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Heillä on vain yksi lapsi Frans, ja Leeni kertoo Ainolle, että hänkin voisi puhua ehkäisystä Armolle, jos lasten tekeminen mietityttää vielä liikaa. Leeni tulee kertoneeksi myös Ainolle, mitä hääyönä tapahtuu, eikä Aino ole varma, olisiko hän halunnut tietää.
Ainoa, joka päättäisi mitä vartalolleni tapahtuisi, olisin minä itse. Se oli kaunis ajatus, idylli, josta en halunnut luopua. Samalla se soti kaikkea vastaan, mihin olin oppinut. Sitä arkea, mihin minun oli palattava. (s.80)
Ainoa taivas on hyvin mukavalukuinen ja mukaansatempaava kasvutarina, jossa päähenkilön kypsyminen on selvästi havaittavissa. On ilahduttavaa, kun aluksi niin arka ja myötäilevä Aino alkaa löytää rohkeuden itsestään. Ainon isoveli Valo vaimoineen on ihana tukipylväs ja pelastus Ainolle, ilman heitä hän ei välttämättä olisi niin rohkea. Suvi-sisko on hieman eri maata, eikä hän voisi tehdä niin isoa loikkaa kuin pikkusisarensa. Armo taas - hän on täysin Ainon isän johdateltavissa, mutta hänestä kyllä huokuu aito kiinnostus Ainoa kohtaan. Hänellä kuitenkin menee puurot ja vellit sekaisin, koska hän ei osaa ajatella asioita loppuun itse.
Olin alussa hieman hämmentynyt kirjan ajankuvasta, sillä ihmettelin seuroissa käytettäviä huiveja. Tietääkseni kun vanhoillislestadiolaisilla ei seuroissa mitään huiveja pidetä, saati vaatimattomia vaatteita. Mietin, sijoittuvatko kirjan tapahtumat jonnekin 1950-1960-luvulle. Vasta kun otin hieman asioista selvää, tajusin, että kirjassa on kyse eri suuntauksesta, eli esikoislestadiolaisuudesta, jossa huivia ja pitkiä hameita käytetään tänäkin päivänä seuroissa.
Kirja sopii selkeän tekstinsä ja helppolukuisuutensa takia luettavaksi myös sellaisille nuorille, joilla on hankaluuksia tarttua kirjaan. Ainon tarina on lohdullinen, vaikka olisin ehkä toivonut vielä radikaalimpaa irrottautumista ja ehkä jotain suurta käännekohtaa, jossa pimennossa pidetty tyttö olisi löytänyt seksuaalisuutensa ja puhjennut kukkaan. Se olisi kyllä ehkä vaatinut enemmän kasvutilaa, ainakin toisen kirjan verran. Kirjan vahvana teemana on naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan, sillä Ainoa mietityttää ja pelottaa juuri se, onko hän vielä valmis äidiksi, tai onko koskaan. Uskaltaako hän ottaa puheeksi ehkäisyn Armon kanssa?
Koskettava kirja nuoren tytön/naisen kipuilusta uskonnollisen yhteisön ja vanhempien vaatimusten ja omien toiveiden ristipaineessa. Kirja piti vahvasti otteessaan ja jäi lukemisen jälkeenkin pohdituttamaan.
Aino, 17-vuotias nuori nainen, elää äärimmäisen tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, jossa perheen isän sana on laki. Naisen tärkein tehtävä on mennä naimisiin ja synnyttää mahdollisimman monta lasta, mitä aiemmin, sen parempi. Seurattuaan sivusta isosiskonsa Suvin tietä avioliittoon Aino alkaa kyseenalaistaa, onko tämä kohtalo sittenkään häntä varten. Mutta mitä Aino voisi tehdä, kun kaikki läheiset ja koko muu yhteisö pakottavat häntä siihen yhteen suuntaan?
En ole koskaan voinut sietää (patriarkaalisia) uskonnollisia yhteisöjä, jotka määräävät, mitä ihmisen, erityisesti naisen, on tehtävä. Tämä kirja kertoi ilahduttavan tarinan siitä, kuinka tuollaisesta yhteisöstä on mahdollista päästä myös irti. Ainolla tosin oli tukenaan läheisiä ystäviä, jotka auttoivat häntä lähtemään kotoa. Olisiko hän joutunut alistumaan yhteisön paineeseen ilman isoveljensä apua?
Olisi mielenkiintoista lukea myös miehen näkökulmasta kirjoitettu kirja tästä aiheesta. Kenelläkään antaa lukuvinkkejä?
Minun on hirveän vaikea sanoa, mitä pidin tästä kirjasta. Kurkistus esikoislestadiolaisuuteen(?) oli erittäin jännä, vaikkei fiktiota pidä yksioikoisesti totena ottaakaan. Ainon isän näkemys naisista sai raivon partaalle, mutta toisaalta onnistuttiin kuvaamaan, mikä seurakunnan yhteisöllisyydessä houkuttaa.
Välillä Ainon ajatukset tuntuivat muuttavan suuntaa niin nopeasti, etten ihan pysynyt mukana, miksi nyt tapahtui näin. Analyyttisen kriittisestä hypättiin hyvin nopeasti täyteen tottelevaisuuteen. Toisaalta samaan aikaan juuri tämä ristiriitaisuus oli Ainon hahmossa hienoa. Ei vain perheen ja seurakunnan odotusten ja ”suruttomien” maailman välillä, vaan unelmien, ihastumisen, perhesuhteiden ja epävarmuuden aiheuttama tunteiden sekamelska.
Pidin siitä, miten seurakunnasta irtaantumista ei Ainon veljen kautta kuvattu äärimmäisen dramaattisena siteiden katkaisuna, vaan hillitympänä, mutta silti vaikeana prosessina, jossa välit ovat kireitä ja symbolisia kumisaappaita ei päästetä kotiin. Ihmettelemään jäin Ainon ystävää, jonka äiti oli seurakunnan ulkopuolinen, mutta joka silti vaikutti täysin seurakunnan tapojen mukaan kasvatetulta.
Pieni kirja tärkeästä ja varmasti monia koskettavasta aiheesta. Asiat ratkesivat ehkä turhankin helposti, pelkään ettei näin useinkaan ole. Hyvää pohdintaa omasta tahdosta ja naiseudesta kuitenkin.
Kauniisti kirjoitettu kasvukertomus. Mieli muistaa mitä sinne on vuosia kaadettu eikä irtaannu hetkessä. Kuunnellako minuuden kutsua vai yhteisön painetta? Isojen asioiden kanssa Aino kamppailee, ja kamppailu on kuvattu inhimillisellä ja uskottavalla tavalla. Pidin todella paljon. ⭐️⭐️⭐️⭐️
Ahmin tämän kirjan, sillä en pystynyt jättämään sitä kesken. Oli pakko saada tietää Ainon kohtalo.
Kirja on runollinen ja samaan aikaan hyvin ahdistava. Rintaa lähes puristi koko ajan, kun Aino etsi omaa paikkaansa ympäristössä, jossa hän ei ollut minkään arvoinen. Valitut Raamatun lauseet teoksen jakajina vielä lisäsivät ahdistusta, kun tietää, että tässäkin maassa on ihmisiä, jotka uskovat teksteihin kirjaimellisesti. Ylipäänsä se, että Ainon kaltaisia tyttöjä on tässä maassa, ilman mahdollisuutta olla muuta kuin synnytyskone.
Jäin hieman kaipaamaan lisää taustatietoja, mutta toisaalta olisiko se muuttanut teoksen aikuisten kirjaksi? Ehkä. Mahtavaa, että tällainen nuortenkirja on kirjoitettu.
"En saanut ajatella näin. Kehoni oli astia, joka tuotti maailmaan sekä seurakuntaan uusia jäseniä. Kehoni ei ollut edes minun. Se oli Jumalan, ja kun menisin naimisiin, aviomieheni."
"Minun kehoni painautui hänen kehoonsa, hetkeen Jumalalla ei ollut tilaa välillämme, saatikka sitten Kirjalla, tai yhdelläkään sen sivuista."
"Sain viimein olla oma itseni. Vaikka se paljasti, etten tiennyt itsestäni yhtään mitään."
Onödigt svartvit, och den dramatiska vändningen är oväntat konsekvenslös. Plus dock för språket och fina formuleringar, och inblicken i extremreligiösa lestadianska kretsar, det ämnet fascinerar mig.
Kaunis, kevyt kieli, joka kantaa raskasta tarinaa uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle kasvamisesta. Ainoa taivas voisi hyvin olla nuortenkirjallisuuden vastine Pauliina Rauhalan Taivaslaululle. Teemaa lähestytään kokemuksellisuuden ja päähenkilön ruumiillisuuden kautta: luonnon ja Jumalan vastakkainasetelma tulee iholle - eikä lopulta ole mustavalkoinen.
Teoksen suurin ansio on sen dialogisuus. Ketään ei haluta satuttaa: kaikilla henkilöhahmoilla on syynsä toimia, kuten he toimivat. Näkisinkin, että Ainoa taivas toimisi todella hyvin draamasovelluksena. Romaanimuodossa kompastuskiveksi muodostuva lopun juonenkäännekin voisi toimia paremmin teatterin lavalla.
Kahdessasadassa sivussa romaani ei täysin toteuta omaa eetostaan ymmärtämisestä. Esimerkiksi isän hahmo ajautuu antagonistiksi, jota kohtaan ainakin minun oli vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa. Yritys harmauttaa isää on olemassa, mutta tulee liian myöhään.
Kokonaisuutena todella hyvä esikoisromaani! Toivottavasti Essi Ihonen jatkaa kirjailijana :)
Surullinen, kaunis ja voimaannuttava kasvutarina. Luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta en tiedä olisinko nuorena ollut tästä niin kiinnostunut kuin nyt. Päähenkilön arki näyttäytyy harmaana ja tuskallisena, ilonaiheet on kaivettava esiin hyvin pienistä hetkistä. Fundamentalistinen uskonnollinen elämä kieltoineen, sääntöineen ja naisten alistamisineen on yllättävän samanlaista lahkosta ja maailmankolkasta riippumatta. Kotimainen näkökulma kosketti.
For a author's first book Ainoa taivas was surprisingly good. Story of a young girl growing out of her religious community sounded credible. In the future, hope the author explains less and leaves things for the readers to decide and understand.
3.5 tähteä Kuuntelin äänikirjana, tarkoitus oli etsiä jotain kevyttä kuunneltavaa. Kevyestä en tiedä, mutta ainakin opin uutta. (vaikka fiktiivinen teos onkin kyseessä) Pidin etenkin kirjan ja päähenkilön nimien välisestä sanaleikistä, joka toistui useamman kerran myös itse tekstissä.
Ainoa taivas on herkkä kasvutarina nuoresta Ainosta, joka etsii omaa tapaansa olla ja ajatella itsenäisesti. Uskonnollinen kasvuympäristö puristaa hänet liian valmiiseen muottiin, jossa hänen ei ole helppo olla.
Kirjassa on tärkeä aihe ja aidon tuntuinen päähenkilö. Toivottavasti kirja rohkaisee nuoria kuuntelemaan omaa sisintään.
2,5 tähteä. Ihan kelpo mutta. Ihan kaikessa ei ole ehkä järkeä, niin kuin Ainon äkillisessä uskalluksessa irtautua perheestä ja yhteisöstä. Jotenkin se olisi kaivannut enemmän pohjustusta. Sen lisäksi kirja harrastaa lukujen nimeämistä ilman mitään järkevää syytä, inhokkiasiani. Tietotekstissä lukujen nimillä on paikkansa, kaunossa yleensä ei, ja tässä ei.
Ainoan taivaan voi sijoittaa laajenevaan romaanikenttään, jossa käsitellään uskonnollisia yhteisöjä ja herätysliikkeitä. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu muutaman vuoden takaa lienee haaran suurin menestys. Muitakin on. Useimmiten kirjoittaja on nuori nainen, samoin päähenkilö, joka kipuilee yhteisön asettamien paineiden ja rajojen sekä oman itsensä halujen kanssa. Perinteisesti kirjasta löytyy myös isä, joskus muu vanhempi mieshahmo, joka uskoo raamattuun ja jumalaan muita oikeammin, ja on valmis myös näyttämään muille heidän syntinsä.
Ainoa taivas tuo mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Tarja Leinosen Koti koivun alla -romaanin (Karisto 2018), jossa niinikään seurattiin lestadiolaistytön elämää ja mahdollista irtautumista liikkeestä - tosin 1980-luvun kontekstissa.
Ihosen kirja on kauniisti ja kuulaasti kirjoitettu. Noin 230 kirjan sivua sisältävät hieman jännitystä ja enemmänkin koko ajan kasvavaa sympatiaa päähenkilö Ainon puolesta. Jälleen kerran uskonto näyttää mielettömät puolensa ja saa tällaisen uskonnottoman lukijan pohtimaan, miten tällaiset liikkeet ja niiden tiiviit rivit tiukkoine sääntöineen oikein voivat olla olemassa.
Toisaalta: Kirja ei tarjoa oikeastaan mitään uutta. Päähenkilö on sympaattinen ja hänen kehitystään kuvataan oivasti. Juonessa ei silti tapahdu juuri yllätyksiä, juuri kukaan kirjan henkilöistä ei yllätä. Minun on vaikea pukea fiiliksiäni kirjasta sanoiksi muuten kuin sanomalla, että siitä puuttuu "se jokin". Kirja on nopealukuinen, sujuva, kiinnostava. Silti tämäkin tarina on kerrottu aiemmin, minkä vuoksi olisin kaivannut tähän jotain lisää. Kenties yksi vaihtoehto olisi ollut kirjoittaa kirjan sivuhenkilöille lisää syvyyttä. Päähenkilö Ainon mietteitä kuvataan hienosti, mutta moni muu hahmo, kuten ankara isä ja perässähiihtäjä äiti jäävät valitettavan ontoiksi ja yksipuolisiksi. Voi olla, että itse uskoa selittämällä kirja olisi avautunut paremmin.
PS. Pari pienen pientä viilausta olisin myös korjannut. Eräässä kohtauksessa Armon kerrotaan tupakoivan, ja myöhemmin kirjassa kerrotaan hänen aloittaneen tupakoinnin. Joo, lukija tiesi asian jo. Toisessa kohdin Aino tuhoaa hänelle lahjaksi annetun huivin, jonka on tuhat kertaa kerrottu olleen kirsikkakuvioinen. Myöhemmin kirsikkahuiviin taas palataan, vaikka sen on kerrottu tuhoutuneen. Oliko Ainolla useampi samankuvioinen huivi? Aino tuntuu myös pysyvän 17-vuotiaana läpi kirjan. Hän on kuitenkin lukion viimeisellä luokalla, ja juuri samana vuonna kuin abivuosi alkaa lukiolaiset tapaavat täyttää 18. Minne Ainon vanhentuminen on mahtanut jäädä? Muutamia vastaavia tapauksia löytyy vielä lisääkin. Pari lukukierrosta lisää olisi luultavasti pyyhkinyt tällaiset kömmähdykset.
Hyvä, nopealukuinen nuortenkirja, jossa on kuitenkin ainekset aikuisten kirjaksikin. Kieli on kaunista ja vaikka päähenkilöt ovatkin nuoria, on uskonnollisesta yhteisöstä irtautuminen monenikäisille sopivaa luettavaa. Lukisin mielelläni Ainosta lisääkin.