Kirjan taustalla on professori Heikki Ojan vuonna 2017 julkaisema teos "Universumi" ja sen menestyksestä poikineet lukuisat esitelmät. Ojan esitelmät on tiivistetty tähän teokseen seitsemäksi luennoksi. Kirjoittajan esikuvana on ollut italialaisen fyysikon Carlo Rovellin menestysteos "Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta".
Oja ei sotkeudu lillukanvarsiin. Hänen aiheensa ovat vähättelemättä suuria, kuten maailmankaikkeuden synty ja kehitys, ihmisen asema maailmankaikkeudessa sekä maailmankaikkeutta hallitsevat pimeä aine ja pimeä energia. Näitä aiheita tarkastellaan tähtitieteen ja kosmologian näkökulmasta. Oja kirjoittaa selkeästi ja nasevasti maallikollekin ymmärrettävällä kielellä. Koko tarkastelun hän on tiivistänyt alle sataan sivuun. Kirjan lukemalla saa käsityksen tähtitieteen tämänhetkisestä näkemyksestä maailmankaikkeuden rakenteesta ja joistakin suurista kysymyksistä, jotka edelleen ovat ratkaisematta.
Yksi viime aikojen hämmästyttävimmistä tähtieteen löydöistä koettiin vuonna 1998, kun tutkijat havaitsivat Nobel-palkinnon arvoisesti, että maailmankaikkeuden laajeneminen ei ole hidastumassa, vaan päinvastoin kiihtymässä. Jo tätä ennen tiedettiin, että maailmankaikkeus laajenee, mutta yleisesti oletettiin, että laajeneminen hidastuu luonnostaan, kun maailmankaikkeuden kaikki massat vetävät toisia massoja puoleensa. Ojan teoksesta ilmenee, että laajeneminen on kaiken lisäksi nopeaa, sillä maailmankaikkeuden vastakkaiset reunat loittonevat toisistaan tällä hetkellä jo yli valon nopeudella. Entä missä kohdassa avaruutta tämä laajeneminen tapahtuu? Tähän Oja vastaa seuraavasti:
"Kyse on itse avaruuden laajenemisesta, ja siksi laajeneminen tapahtuu jokaisesta kohdasta maailmankaikkeutta, niin galaksien välistä kuin galaksien sisältä. Myös aurinkokunta, maapallo ja jokainen ihminen laajenee avaruuden mukana, mutta niin mitättömiä määriä, että sitä on mahdotonta havaita."
Laajenemme siis itse kukin koko ajan, tosin vähän, mutta laajenemme kuitenkin.