Tiina Rajamäen esikoisnovellikokoelmassa tarkastellaan läheisiä ihmissuhteita, tai niiden puutetta, niissä olon vaikeutta. Missä vaiheessa omistautuminen muuttuu pakkomielteeksi? Miten kauas itsestään voi kulkea, ennen kuin on jo liian myöhäistä?
Novelleissa tarkennetaan esimerkiksi rakastumiseen, sisaruuteen, äidin ja lapsen suhteeseen, opettajan ja oppilaiden kanssakäymiseen sekä matkaan vieraassa maastossa.
Rajamäki kuvaa lumoavan tarkasti ja riisutusti etäisyyttä, rakkautta ja olemisen, omien tunteiden sekä tekojen mittakaavan hahmottamista. Jokaista henkilöä ja kerrontaa verhoaa rajaus tai este, jokin mikä ei näy – maisema jota ei voi tunnistaa mutta jossa voi ainakin kulkea eteenpäin.
Ihan älyttömän turvallinen, keskiluokkaista elämää esittelevä kokoelma, jonka hurjinta antia on kertomus vanhan miehen ja kissan kohtaamisesta. Miellyttävän hallittua, konstailematonta kerrontaa, mutta näitä novelleja olisi voinut viedä vähän pidemmälle. Tällaisena kokonaisuus on kuin mallioppilaan kiitettävä suoritus, mutta jokin viimeinen sysäys, heittäytyminen tai kitka kerronnan ja kerrotun välillä uupuu. Novellit sulautuvat mielessäni yhteen yhdeksi passiiviseksi massaksi.
Kirja oli aika hyvä. Tykkäsin novelleista, jotka tuntuivat hetkessä sutaistuilta vaikka tuskin sitä olivat. Tykkäsin siitäkin, että novellit loppuivat ilman, että asiat tai ihmissuhteet ratkesivat. Novelli vain loppui. Kivaa luettavaa.
Taidokkaasti tehty, mutta vähän etäiseksi jättänyt novellikokoelma ihmisistä ja ihmissuhteista. Vähän liian lyhyttä ja sirpaleista katkelmaa minun makuuni.